Max Jakobson kirjoittaa kirjassaan Tilinpäätös suomettumisen puolustamisesta. Jakobson aloitti toimintansa EVA:n toimitusjohtajana tammikuussa 1975. Hän joutui esittämään eräänlaista kaksoisroolia suomettumista koskevissa keskusteluissa; ulospäin puolustusasianajajana, kotiin päin syyttäjän todistajana. Diplomaattina hän oli tottunut korostamaan maamme historiallisia ansioita ja selittämään harha-askeleet parhain päin. Lännellä ei ollut moraalista oikeutta käyttää finlandisatio-käsitettä Suomen maineen mustaamiseksi jätettyään maamme, demokraattisen valtion, Neuvostoliiton armoille. Läntiset maat olivat itsekin harjoittaneet itsesensuuria, ei vain sodan aikana, vaan sen jälkeenkin niin kauan kuin liittosuhde Neuvostoliittoon oli voimassa. Sitä paitsi lähes kaikki lännessä julkaistut kirjoitukset suomettumisesta olivat yksipuolisia ja pinnallisia, monet suorastaan virheellisiä.
Tapaus Vankileirien saaristo oli tyypillinen. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammi – sosiaalidemokraattien johtama yritys – luopui Solzenitsynin teoksen julkaisuoikeudesta, tieto tästä levisi välittömästi kautta maailman siinä muodossa, että Suomessa oli Neuvostoliiton painostuksesta kielletty kirjan julkaiseminen. Sattumalta olin juuri silloin Japanissa ja pidin Tokion tunnetussa pankkiirien kerhon kokouksessa esitelmän Suomesta, kirjoittaa Jakobson. Heti lopetettuani nousi eräs kuulijoista kysymään: Miksi Suomessa oli kielletty Solzenitsynin romaani? Uutiskynnystä ei enää ylittänyt tieto siitä, että ruotsalaisen kustantajan julkaisema suomenkielinen laitos oli saavuttanut suuren myyntimenestyksen Suomessa ja teossarjan toisen osan oli julkaissut suomalainen kustantaja – EVA:n tuella.
Erityisen paljon huomiota herätti Suomessa Walter Laquerin kirjoitus pienilevikkisessä amerikkalaisessa Commentary-aikakausilehdessä joulukuussa 1977. Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija. Hänen kirjoituksensa perustui varsin pinnallisiin tietoihin Suomen tilanteesta päätyen väitteeseen, että suomalaiset pidättyvät julkisissa puheissaan ja kirjoituksiin ”kaikesta, mistä venäläiset eivät mahdollisesti pidä”. Vastavetona kirjoitin laajan artikkelin, joka julkaistiin Yhdysvaltain johtavassa ulkopoliittisessa aikauslehdessä Foreign Affairs ja myös vastaavassa ranskalaisessa julkaisussa Politique Etrangere.
Kun Suomi toisen maailmansodan jälkeen ilmaantui jälleen lännen näköpiiriin, siihen suhtauduttiin hämmentyneen epäuskoisesti, niin kuin suhtaudutaan rintamalta palanneeseen sotilaaseen, jonka on ilmoitettu kadonneen taistelukentällä ja oletettu kaatuneen. Miten saattoi Suomi pysyä itsenäisenä ilman lännen sotilaallista suojelusta? Suomen itsenäisyyden täytyi olla kuvitelma tai salajuoni lännen harhauttamiseksi; parhaimmassakin tapauksessa poikkeusilmiö, jota enemmin tai myöhemmin oikaistaisiin.
Käsiteltyäni Suomen selviytymistä sodista ja YYA-sopimusta sellaisena kuin me sitä tulkitsemme, luonnehdin Neuvostoliiton 70-luvun lopulla harjoittamaa Suomen politiikkaa sanalla stabiliteetti: ” Se on konservatiivista politiikkaa siinä mielessä, että se pyrkii pysyttämään tilanteen ennallaan ja on vailla ideologisia tavoitteita.”
Totesin, että Suomen kommunistisen puolueen kannatus oli tasaisesti laskenut, ja mikä tärkeintä, sen luonne oli muuttunut. Puolue oli jakautunut kahtia ja enemmistösiipi oli osoittanut valmiutta noudattaa parlamentaarisen demokratian pelisääntöjä. Vallankumouksellinen kommunismi oli kuluttanut voimansa loppuun. Neuvostoliiton osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli pysynyt vakaana 15-20 prosentin vaiheilla neljännesvuosisadan ajan. Länsi-Eurooppa oli sen sijaan Suomen tärkein kauppakumppani, johon maamme kytkivät jäsenyys EFTA:ssa ja EEC:n kanssa tehty vapaakauppasopimus.
Suomenpolitiikan arvostelijat väittivät, että stabiliteetti suhteessa Neuvostoliittoon vaati hintansa, joka rajoitti Suomen itsenäisyyttä – tätä tarkoitti käsite suomettuminen. Suomen oli vältettävä Moskovan suututtamista.
Tällainen pidättävyys leimattiin suvereniteetin rajoitukseksi, mutta sehän merkitsi päinvastoin kansallisen itsekkyyden asettamista ideologisen solidariteetin edelle. Me kaikki saimme kokea vuonna 1939, mitä ideologinen solidariteetti käytännössä merkitsi.
Presidentti oli esittänyt toivomuksen, että noudatettaisiin tahdikkuutta ja viisasta varovaisuutta Neuvostoliiton asioita käsiteltäessä, mutta valitettavasti viisas varovaisuus muuttui usein aristeluksi, tahdikkuus liehakoinniksi ja asiallisuus kritiikittömyydeksi. Näin erityisesti puoluelehdissä ja poliitikkojen lausunnoissa, kirjoittaa Jakobson.
Kekkosen valta oli 70-luvulla ehdoton, Suomen historiassa ainutlaatuinen. Oppositiota edustivat enää muutamat poliittiset sissit. Hänellä oli edelleenkin vastustajia, mutta heistä valtaosa vaikeni. Hänen näkemyksensä mukaan idänpolitiikka edellytti ”kansan kokonaiskäyttäytymistä”, presidentin noudattaman linjan ehdotonta, särötöntä hyväksymistä ja kannatusta.
Tästä seurasi, että perinteisellä ”Pietarin tiellä” oli tungosta. Ilman Kekkosen siunausta kukaan ei voinut menestyä politiikassa. Presidentin julkisia vetoomuksia ja nuhteita harva uskalsi uhmata. Myllykirjeillään Kekkonen puuttui puolueiden ja poliitikkojen sekä sanomalehtien toimitusten kannanottoihin, jopa yksityisten toimittajien kirjoittamiin juttuihin. Kun Kekkonen suuttui Simpan alias Simo Juntusen erääseen kirjoitukseen, demarilehti katsoi viisaimmaksi erottaa Juntusen. Kun sitten Suomen Kuvalehti otti hänet kolumnistikseen, Kekkonen lakkasi kirjoittamasta Liimataisen kolumneja.
Kekkosen vaatima ehdoton yksituumaisuus ulkopolitiikan tukena halvaannutti demokraattisen järjestelmän normaalin toiminnan.
Totuus oli, että Kekkonen päästi Neuvostoliiton edustajat jo vuonna 1960 ikään kuin takaovesta mukaan, kun Suomen hallitusratkaisuja suunniteltiin. Poliittiseen kielenkäyttöön pesiytyivät sellaiset käsitteet kuin ”pääkonttori” ja ”suuri itäinen vaalipiiri”.
Lähdeaineisto: Max Jakobson: Tilinpäätös ISBN 951-1-18856-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti