Juri Komissarov on kirjassaan Linja kertonut sisäpolitiikan pohjan laajenemisesta. Suomen kommunistinen puolue ja sen johtama Suomen kansan demokraattinen liitto ovat kaikissa vaiheissa korostaneet, että maan ulkopolitiikan tulee perustua ystävyyteen, luottamukseen ja yhteistyöhän Neuvostoliiton kanssa tähtäävään linjaan sekä aktiiviseen toimintaan rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden puolesta. SKP on esiintynyt ja esiintyy yhteistyön aikaansaamisen puolesta näiden päämäärien hyväksi muiden Suomen työtätekevän väestön etuja edustavien poliittisten puolueiden, ennen kaikkea sosiaalidemokraattien ja keskustalaisten kanssa.
Urho Kekkonen johti taistelua Maalaisliiton aikaisempien johtajien politiikkaa vastaan heidän vastustaessaan lähentymistä Neuvostoliittoon1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa. Maalaisliiton tosiasialliseksi johtajaksi kohonneen Kekkosen ympärille liittyi yhteen ryhmä edistyksellisesti ansioituneita poliitikkoja (Arvo Korsimo, Kauno Kleemola, Reino Kuuskoski, Ahti Karjalainen), joiden näkemykset ja toiminta tähtäsivät uuden suhtautumistavan aikaansaamiseen ulkopolitiikkaan. Tämä suunta puolueessa sai nimen K-linja. Nimenomaan K-linjan edustajat, jotka kannattivat johdonmukaisesti ystävyyttä Neuvostoliittoon, myötävaikuttivat ratkaisevasti siihen, että Maalaisliitto ja myöhemmin Keskustapuolue antoivat tärkeän panoksen Paasikiven-Kekkosen linjan muodostumiseen ja vahvistamiseen.
1950- ja 1960-luvulla keskustapuoluelaiset olivat ulkopoliittisen asemansa ansiosta paljolti hallitsevassa asemassa maan poliittisella kentällä. Saatuaan eduskuntavaaleissa 21-23 % äänistä he joko muodostivat hallituksen (Kekkonen vuosina 1950-53 ja 54-56, V.J. Sukselainen vuonna 1957 ja vuosina 1959-1961, Martti Miettunen vuonna 1962, Ahti Karjalainen vuosina 1962-63 ja Johannes Virolainen vuosina 1964-66) tai pitivät niissä hallussaan tärkeimpiä ministeripaikkoja, muun muassa ulkoministerin salkkua.
Myöhemmin, 1970-luvulla, kun johtoasema oli suurelta osin siirtynyt sosiaalidemokraateille ja äänimäärät hieman alenivat (noin 17 %:iin), Keskustapuolue osallistui aktiivisesti useimpiin hallituksiin pitäen hallussaan pääministerin (Karjalainen vuosina 1970-71, Miettunen vuosina 1975-76) ja ulkoministerin (Karjalainen vuosina 1972-75, Keijo Korhonen vuosina 1976-77, Paavo Väyrynen vuosina 1978-82) salkkuja. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa Keskustapuolue sai 17,7 % äänistä ja 38 edustajapaikkaa.
Keskustapuolueen ja NKP:n väliset yhteydet ovat kehittyneet vuodesta 1974 alkaen ystävyyden ja asiapitoisen yhteistyön hengessä. Keskustapuolue oli ensimmäinen porvarillinen puolue, jonka kanssa NKP solmi viralliset suhteet. Neuvostoliitossa ovat vierailleet tunnetut keskustapuoluelaiset Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Eino Uusitalo ja Ahti Pekkala sekä Keskustapuolueen kansanedustajien ja piirisihteerien valtuuskunnat.
Vaikea ja ristiriitainen on ollut se tie, jonka Suomen sosiaalidemokraattinen tie on kulkenut suhtautumisessaan Paasikiven - Kekkosen linjaan. Pitkän aikaa aina 1960-luvun puoliväliin tämän puolueen linjaan, jota pitkään johti tunnettu taantumuksellinen Väinö Tanner, vaikuttivat menneisyyden painolasti, neuvostovastaisuus ja antikommunismi sekä vihamielisyys Kekkosta kohtaan uuden politiikan ilmentäjänä. Kahdesti, vuosina 1948 ja 1958, saatuaan mahdollisuuden muodostaa hallituksen (K-A. Fagerholmin ensimmäinen ja toinen hallitus), oikeistososiaalidemokraatit yrittivät Lännen tukemina noudattaa linjaa, joka tähtäsi Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden vaikeuttamiseen. Vuosina 1956 ja 1962 SDP liitossa oikeistolaisen Kokoomuspuolueen kanssa yritti estää Kekkosen valinnan presidentiksi.
Tämä politiikka johti SDP:n kannatuksen putoamiseen äänestäjien keskuudessa. Niinpä sosiaalidemokraattien saadessa vuosien 1950 ja 1956 presidentinvaaleissa vastaavasti 64 ja 72 valitsijamiestä (21,8 5 ja 23,3 % äänistä) vuonna 1962 puolueen valitsijamiesten määrä supistui 36:een (13,1 % äänistä). Tämä suuntaus ilmeni myös eduskuntavaaleissa: vuoden 1962 vaaleissa SDP menetti yli kolmanneksen äänistään ja sai koko historiansa pienimmän määrän kansanedustajapaikkoja (38) ja ääniä (19,5 %). Pitkän ajanjakson (vuodet 1959-66) SDP oli Neuvostoliiton ja Kekkosen vastaisen linjan vuoksi poliittisessa eristyksessä ja hallituksen ulkopuolella. Puolue menetti kannatustaan SAK:ssa ja suurimmassa osassa eri alojen ammattiliittoja.
SDP:n politiikassa 1960-luvun puolivälissä ilmenneet muutokset kuvastuivat puolueen saamien äänimäärien lisäyksenä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa (27,2%). SDP:n puheenjohtaja Paasio muodosti hallituksen, johon sosiaalidemokraattien lisäksi osallistui Keskustapuolueen ja SKP/SKDL:n edustajia. Näin 12 vuoden tauon jälkeen elvytettiin kolmen suuren hallitusyhteistyö. Seuraavina vuosina sosiaalidemokraatit osallistuivat käytännöllisesti katsoen kaikkiin hallituksiin joko johtaen niitä ( Mauno Koivisto vuosina 1968-1970, Rafael Paasio vuonna 1972, Kalevi Sorsa vuosina 1972-75 ja 1977-79, Koivisto vuosina 1979-81) tai pitäen niissä halussaan tärkeimpiä ministeripaikkoja, muun muassa ulkoministerin salkkua.
1970-luvulla SDP:stä tuli Suomen suurin poliittinen puolue niin eduskuntapaikkojen luvun kuin äänimäärienkin osalta. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa se sai 26,8 % äänistä ja 57 edustajapaikkaa. Kesäkuussa 1984 pidetyssä SDP:n 38. puoluekokouksessa korostettiin olevan tärkeää jatkaa Paasikiven - Kekkosen linjaa ja ystävyyteen Neuvostoliiton kanssa tähtäävää suuntausta vuoden 1948 sopimuksen johdonmukaisen noudattamisen pohjalla ja asetuttiin kannattamaan sopimuksen jatkamista ennen määräaikaa. SDP oli ensimmäisiä sosiaalidemokraattisia puolueita, jotka 1968 solmivat viralliset yhteydet NKP:hen.
Lähdeaineisto: Juri Komissarov Linja ISBN951-1-08398-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti