On totuuden aika

Paavo Väyrynen on kirjoittanut kaksiosaisen kirjan On totuuden aika. Kirjan ensimmäinen osa käsittää vuodet 1968-1982. Väyrynen kertoo asioista ja tapahtumista sellaisina kuin on ne itse nähnyt ja kokenut. Paavo Väyrynen on poliitikko, joka herättää intohimoja. Omasta mielestään hänellä on ollut koko uransa ajan vahva kannatus kansan keskuudessa. Hyvin monille suomalaisille hänen toiminnastaan on syntynyt kielteinen käsitys. Ehkä tuo kielteinen käsitys johtuu Paavo Väyrysen hillittömästä itserakkaudesta sekä suunnattomasta ja häikäilemättömästä vallanhimosta.

Väyrysen mukaan puolueen nuori suuri lupaus joutui kansanedustajana ja ministerinä yhä uudelleen kestämään taistojen helteen kuumimmillaan. Aivan 1970-luvun alussa Kekkosen suhde keskustapuolueeseen oli etäinen ja tyly. Kekkonen ilmeisesti koki molemmat tohtorit kilpailijoikseen. Karjalaisen kanssa hänellä ilmeisesti oli varsin hyvä suhde siihen saakka, kun Ahti alkoi osoittaa kärsimättömyyttään päästä hänen paikalleen, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Kekkosen suhde keskustapuolueeseen 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa oli myös kääntöpuoli hänen suhteestaan sosiaalidemokraatteihin ja yleensä vasemmistoon. Kun eduskuntaan tuli vuoden 1966 vaaleissa vasemmistoenemmistö, Kekkonen joutui hyvin riippuvaiseksi sosialidemokraateista. Vuoden 1970 vaalien jälkeen tilanne ei korjaantunut, sillä edelleen hän välttämättä tarvitsi sosialidemokraatteja saadakseen aikaan enemmistöhallituksia. Kekkonen oli erityisen riippuvainen SDP:stä siihen saakka, kun hänen jatkoaikansa varmistui. Tästä sai keskustapuolue kärsiä: meidän oli presidentinkin vaatimuksesta osallistuttava hallitusyhteistyöhön SDP:n sanelemin ehdoin.

Kun Kekkosen oma tulevaisuus oli varmistunut, hän alkoi taustalla hyvin voimakkaasti tukea nuorten pyrkimyksiä keskustapuolueen uudistamiseksi. Tuki sai myös näkyvän ilmauksen, kun presidentti kunnioitti läsnäolollaan keskustanuorten 30-vuotisjuhlaa vuonna 1975.
Kun olin 1970-luvun alussa ainoa näkyvä nuori poliitikko keskustapuolueessa, jouduin kantamaan päävastuun puolueen uudistamisesta. Tämän vuoksi Kekkosen tuki kanavoitui ensi sijassa minun kauttani. Vuosien varrella luottamus kasvoi ja nousin yhä vaativampiin ja yhä tuulisempiin tehtäviin, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Kalevi Sorsa oli 1970-luvulla mahtava mies. Hän tunsi voivansa määrätä asioista miten tahtoi. Urho Kekkonenkin oli hänestä riippuvainen. Ensimmäisen kerran Kekkonen pani Sorsan järjestykseen keväällä 1975, jolloin hän tuki taustalta keskustapuolueen nuorta polvea aluepoliittisessa kiistassa ja silloisen hallituksen kaatamisessa. Sen jälkeen Kekkonen runnasi kokoon keskustajohtoisen Miettusen hallituksen, ensimmäisen jossa minä olin mukana, kirjoittaa Väyrynen. Kekkosen tahdosta Karjalainen ja Virolainen jäivät sivuun. Hallitusryhmien runko rakennettiin hänelle läheisten voimien varaan. Keskustalla oli tässä hallituksessa varsin vahva asema. Sorsa oli haluton yhteistyöhön näillä ehdoilla ja hajotti hallituksen syksyllä 1976.

Enemmistöhallituksen hajottua Miettunen sai tehtäväkseen muodostaa keskiryhmien vähemmistöhallituksen. Sillä oli käänteentekevä vaikutus. Se osoitti Sorsalle, että maata voidaan hallita ilman SDP:n mukanaoloa. Toisaalta vähemmistöhallituksen taival olisi ollut jatkossa vaivalloinen. Syntyi yhteinen intressi muodostaa Sorsan johtama enemmistöhallitus toukokuussa 1977. Siinä SDP:llä oli selvä yliote.

Syksyllä 1977 Sorsa koki pahan pettymyksen. Hän esitti minulle pitkälle meneviä vaatimuksia sosiaalidemokraattien nimittämisestä ulkoministeriön virkoihin. Kun en suostunut, hän järjesti kolmenkeskisen tapaamisen Tamminiemessä. Sorsa ilmeisesti kuvitteli, että Kekkonen asettuu hänen kannalleen. Niin ei käynyt. Tämä tapaus osoitti Sorsalle kaapin paikan ulkopolitiikan hoidossa. Tällä alalla SDP:n vallalle oli pantu rajat.

Kun Koiviston hallitusta muodostettiin keväällä 1979, sai keskusta presidentiltä voimakkaan tuen. Toisaalta Kekkonen puuttui jälleen voimakkaasti myös keskustapuolueen sisäisiin asioihin edellyttämällä, että sekä Karjalainen että Virolainen jäävät hallituksen ulkopuolelle. Tämä merkitsi sitä, että keskustapuolueen osalta hallitusyhteistyöstä vastasivat ensi sijassa Eino Uusitalo ja Paavo Väyrynen.

Koiviston hallituksessa keskustalla oli johtava asema. Tämän ansiosta puolueen jäsenistö ja kannattajat olivat tyytyväisiä omien ministereiden toimintaa. Tämä auttoi puolueen puheenjohtajan vaihtamisessa kesällä 1980, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Lähdeaineisto:
Paavo Väyrynen: On totuuden aika 1 ISBN 951-0-18839-5