1970-luvun puoliväliä voidaan hyvällä syyllä nimittää toiveiden ja pettymysten ajaksi. Vuonna 1975 Helsingissä järjestettiin onnistuneesti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous, joka merkitsi rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteiden vahvistamista maanosassa ja aloitti uuden ilmiön, jota alettiin nimittää Helsingin hengeksi tai yleiseurooppalaiseksi prosessiksi. Se perustui tarpeeseen ratkaista valtioiden välisiin suhteisiin liittyvät ongelmat voimaan turvautumisen asemesta järjen ja realismin keinoin kahdenkeskisen, monenkeskisen ja yleiseurooppalaisen vuoropuhelun pohjalta.
Ensi näkemällä kokouksen päätösasiakirja antoi vaikutelman Neuvostoliiton suuresta voitosta, sillä siinä vahvistettiin Euroopan sodanjälkeiset rajat, onnistuttiin särkemään maanosan jakanut rautaesirippu, voittamaan monia piintyneitä ennakkoluuloja ja pelkoja ja yleensäkin muotoilemaan yhteisesti hyväksyttäviä päätöksiä. Neuvostoliitto omi itselleen kaikki liennytyksen saavutukset väittäen, että imperialismi oli joutunut tekemään myönnytyksiä törmätessään siihen, että sosialistimaiden paino kansainvälisissä suhteissa oli kasvanut. Suuri merkitys oli myös siinä, että taistelussa Euroopan turvallisuuden ja yhteistyön puolesta olivat esiintyneet erilaiset yhteiskunnalliset voimat monissa maissa ja että terveellä järjellä ajattelevien poliitikkojen asemat Länsi-Euroopan valtioissa olivat voimistuneet ja he ymmärsivät, että uudet olosuhteet vaativat uudenlaista lähestymistapaa kansainvälisten ongelmien ratkaisuun.
Monet askeleet, joissa länsi oli tullut vastaan, eivät kuitenkaan olleet vastaus idän painostukseen vaan johtuivat lännen omasta todellisesta tarpeesta lieventää jännitystä. Itsevarmat tulevaisuudenennusteet, joita länsimaiden lehdistö oli vuodesta toiseen julkaissut, vaipuivat historian hämärään. Yhdysvalloille se merkitsi tappiota Vietnamissa ja sen aiheuttamia syviä traumoja amerikkalaisessa yhteiskunnassa, muille maille kriisiä monilla alueilla ja neuvottomuudentunnetta. ”Lama, köyhtyminen, konkurssi, pakkohuutokauppa, työttömyys, häpeä, ekokatastrofi, nälkä, kylmä, kyyneleet vaanivat nurkan takana”, luonnehtivat Kalervo Siikala ja Keijo Immonen suomalaisten syvällä sisimmässään tiedostamia huolia ja murheita.
”Kolmen osapuolen komission” – johon kuului joukko tunnetuimpia amerikkalaisia, länsieurooppalaisia ja japanilaisia politiikkoja, liikemiehiä ja tutkijoita – istunnossa lokakuussa 1977 Zbigniew Brzesinski huomautti, että lännen edessä oli nyt ”henkisen kriisin voittaminen”, uskonpuute ja se, etteivät ihmiset enää luottaneet huomiseen, koska ”ihmiskunnan poliittinen herääminen oli saanut ihmiset tuijottamaan kovin kapea-alaisesti länsimaisia arvoja, jotka olivat tähän saakka vaikuttaneet universaaleilta”.
Käytännössä Etykin saavutusten toteuttaminen osoittautui vaikeaksi ja ristiriitaiseksi tehtäväksi. Helsingissä julistettu jännityksen lieventämisen aikakausi tulkittiin eri tavoin Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa ja Euroopan pääkaupungeissa. Leonid Breznev määritteli liennytyksen kansainvälisten suhteiden tilaksi, joka oli vastakkainen kylmän sodan aikaiselle, jatkuvan jännityksen täyttämälle tilalle, joka oli uhannut joka hetki riistäytyä avoimiksi konflikteiksi. Washingtonissa liennytys nähtiin vain kylmän sodan rajoitettuna jatkumona, jossa sotilaallisen voiman rooli säilyi kansainvälisissä suhteissa. Monet Euroopan valtioiden johtajat julistivat, että liennytys antaa kaikille siinä mukana oleville etuja, mutta samalla ne kiinnittivät huomiota liennytysprosessin ristiriitaisuuteen. Liennytyksen jatkuminen edellytti aseriisuntaa ja kylmästä sodasta luopumista myös ideologisella alueella, siis ideologista liennytystä. Kummallakaan puolella ei ollut havaittavissa halua tähän.
Käytännössä kahden, kolmen vuoden kuluttua Etykistä liennytyskehitys pysähtyi. Idän ja lännen vastakkainasettelu jatkuminen esti Helsingin hengen aktiivisen kehittämisen. 1970-luvun lopussa jännitys kiristyi uudelleen, ja asevarustelu jatkui sekä tavanomaisen että ydinaseistuksen alalla. Syyn siitä jakoivat jossain määrin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto yhdessä.
Lähdeaineisto: Vladimir Fjodorov NKP:n Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti