Isännöityään oikeusministeri Terebilovin ensimmäistä vierailua Suomeen Louekoski sai melko pian vuorostaan kutsun Moskovaan. Matka sovittiin toteutettavaksi kesäkuun alussa 1974. Kun keskustelimme seurueena kokoonpanosta, Louekoski ilmoitti ottavansa mukaan rouvansa ja kelpuuttavansa seuraan myös minut, Kai Korte kirjoittaa kirjassaan Ministerit tulivat ja menivät. Yhdessä neuvottelimme kolmannesta seurueen jäsenestä ja päädyimme kutsumaan valtuuskunnan jäseneksi Aarne Nuorvalan. Taustalla oli ajatus, että tasapuolisuuden vuoksi olisi joskus tarjottava matkaa myös tuomiolaitoksen edustajalle.
Matkustimme Moskovaan junalla. Terebilov ja varaministeri Osetrov olivat asemalla vastassa ja meidät kyyditettiin suurilla mustilla autoilla majapaikkaamme, valtion vierastaloon. Virallista ohjelmaa riitti sitten joka niin runsaasti, ettei omin päin voinut tutustua Moskovaan muutoin, kuin mitä nyt näki auton ikkunasta.
Kävimme mm. kaupungin liepeillä sijainneessa nuorisovankilassa. Se oli niin siisti, etten ole nähnyt hienompaa muualla kuin Ruotsissa. Todennäköisesti se olikin eräänlainen ”näytevankila”. Korkeimmassa oikeudessa saimme kuulla, että Neuvostoliiton lakimieskunnan huippu oli kolmipäinen, sen muodostivat oikeusministeri, korkeimman oikeuden presidentti ja yli prokuraattori. Näitä pidettiin protokollan mukaan samanarvoisina.
Mielenkiintoinen oli parituntinen kierroksemme Kremlin upeissa saleissa. Isäntämme oli itse mukana ja tällä kertaa myös hänen puolisonsa. Hämmästyin tavattomasti, kun tämä kierroksen aikana puhutteli minua suomeksi! Kun hän ei itse ryhtynyt selvittämään kielitaitonsa taustoja, en rohjennut kysyä, oliko hän Suomesta aikanaan rajan taakse siirtyneen kommunistin jälkeläisiä vai ehkä inkeriläistä sukujuurta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kenties rouva Terebilovin suomalainen tai suomensukuinen tausta oli vaikuttanut siihen, että ministeri itse tunsi sympatiaa maatamme kohtaan.
Virallisiin vierailuihin kuuluu aina myös jokin matka isäntämaassa, ja niinpä mekin lähdimme varamisteri Osetrovin saattamana lentäen Gruusiaan. Kun illalla Tbilisissä majoituimme paikalliseen vierastaloon, osavaltion oikeusministeri tiedusteli ohjelmatoivomuksiamme. Tietysti hyväksyimme viinilinjan, sillä Gruusiahan on tunnettu viinimaa. Gruusiassa teimme myös maaseuturetken, jonka aikana söimme lounaan eräällä viinitilalla. Kesken aterian astui ovesta sisään mies, joka aiheutti kohahduksen koko seurueessa. Paikallisen oikeushallinnon virkamiehet hyppäsivät pystyyn ja vieraalle tehtiin tilaa pääpöydässä. Tulija oli Gruusian kommunistisen puolueen piirisihteeri. Näin sai pähkinänkuoressa kuvan neuvostojärjestelmästä.
Maaseuturetki tehtiin mustilla autoilla. Istuin kakkosautossa takaistuimella kahden kesken äsken mainitun korkeimman oikeuden presidentin kanssa. Kuljettaja oli gruusialainen eikä puhunut muuta kuin omaa äidinkieltään. Tulkkia ei ollut mukana, joten saatoimme autossa vapaasti keskustella mistä hyvänsä. Niinpä presidentti kysyi minulta: - Voitteko selittää, miten on mahdollista, että te suomalaiset tulette niin hyvin toimeen noiden ryssien kanssa, vaikka maanne on varsin lähellä heidän keskuspaikkojaan? Me olemme täällä etäällä Moskovasta, mutta meillä on monesti niin vaikeaa, niin vaikeaa….
Matti Louekosken kaudella ministerivierailut Suomen ja itäblokin maiden välillä vilkastuivat. Palattuamme kesäkuun alussa Moskovasta saimme ja syyskuun alkupuolella vieraan Itä-Saksasta. Oikeusministeri Hans-Joachim Heusinger lienee ollut koulutukseltaan sähköasentaja, mutta hän kertoi suorittaneensa kirjeopistossa tutkinnan myös juridiikasta.
Puhuimme eteenkin tuomioistuinlaitoksesta, sillä olimmehan Joensuussa tutustuneet paikallisiin tuomioistuimiin ja oikeustaloihin. Heusinger ihmetteli Suomessa noudatettavaa tuomareiden nimitysmenettelyä ja suositteli monisanaisesti DDR:n järjestelmää, missä poliittiset elimet nimittävät tuomarit, ylimmällä tasolla siis parlamentti korkeimman oikeuden jäsenet. Kuulijaansa hän ei kuitenkaan saanut vakuuttuneeksi DDR:n järjestelmän eduista.
Yövyimme Imatralla Valtionhotelissa, söimme seuraavana päivänä lounaan Enso-Gutzeitin edustustiloissa ja kun vielä poikkesimme paluumatkalla Sibeliuksen Ainolassa, jäimme vähän jälkeen suunnitellusta aikataulusta. Kun saavuimme Järvenpäästä moottoriteille, saattuetta vetävä poliisiauto lisäsi vauhtia. Oikealla puolellani istunut Heusinger oli tuijottanut nopeusmittaria jo tovin ja sanoi: - Mittari näyttää 160 km/ h. En ole koskaan istunut autossa, joka kulkee näin lujaa!
Lähdeaineisto: Kai Korte Ministerit tulivat ja menivät ISBN 951-20-4046-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti