Ulkoasiainministeriö

Viktor Vladimirov kertoo kirjassaan Näin se oli, että työskennellessäni Neuvostoliiton diplomaattisessa edustustossa minun olisi pitänyt ylläpitää kontakteja ennen kaikkea asemaan ulkoasiainministeriöön. Mutta kontaktini tähän ministeriöön olivat aika rajalliset. 1970-luvulla ja 1080-luvun alussa yhteydenpito ulkoasiainministeriöön kuului virallisella tasolla toinen toistaan ministerineuvoksen virassa seuranneiden Georgi Farafonovin, Mihail Streltsovin, Igor Krasavanin ja Juri Derjabinin toimenkuvaan. Yhdessä Suomen ulkoministeriön virkamiesten kanssa he valmistelivat erilaisten valtioidenvälisten sopimusten luonnoksia sekä valtiovierailujen ja valtiollisella tasolla käytyjen neuvottelujen asiakirjoja. SNTL:n UM:n toimeksiannosta he saattoivat Suomen UM:n edustajien tietoon virallisen kantamme joissakin kansainvälisissä ongelmissa ja suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita koskevissa kysymyksissä, esittelivät virallisia tiedonantoja jne. Minä puolestani keskitin ponnistukseni kontaktien ylläpitämiseen Suomen poliittisiin puolueisiin. Sen vuoksi olin kaukana jokapäiväisestä rutiinityöstä ulkopoliittisten virastojen tasolla enkä osoittanut siihen erityistä mielenkiintoa.

Ainoa mies Suomen ulkoasiainministeriöstä, jota tapasin säännöllisesti ja suunnitelmallisesti, oli valtiosihteeri Matti Tuovinen. Hänen kanssaan keskustelimme, voidaan sanoa, suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden globaaleista ongelmista sekä maidemme asennoitumisesta kansainvälisiin ongelmiin. Tuovisen kanssa käymiemme keskustelujen luottamuksellinen luonne salli meidän esittää avomielisesti toisillemme kriittisiä huomautuksia Suomen ja Neuvostoliiton ulkopoliittisista asenteista, jotka eivät vastanneet jommankumman puolen etuja. Ajatustenvaihto Tuovisen kanssa soi mahdollisuuden sopia myös joistakin konkreettisista kysymyksistä, joiden osalta ei onnistuttu pääsemään yhteisymmärrykseen virallisissa neuvotteluissa. Viisas, rauhallinen, laajan opillisen sivistyksen omaava Tuovinen oli Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan johdonmukainen asianajaja, minkä vuoksi meillä ei syntynyt hänen kanssaan mitään periaatteellisia erimielisyyksiä. Suhteeni Tuoviseen oli myönteinen siitäkin syystä, että hän oli Keskustapuolueen kannattaja ja että itse puolueessa hän tuki johdonmukaisesti niin sanottua K-linjaa.

Suomen UM:n virkamiesten joukossa minulla oli muitakin enemmän tai vähemmän läheisiä tuttavia. Voin mainita heistä esimerkiksi Arvo Rytkösen, Paavo Rantasen, Keijo Korhosen, Åke Wihtolin, Pauli Oppaan ja Juhani Suomen. Mutta kehenkään heistä minulla ei ollut säännöllisiä kontakteja. Kaikki mainitsemani Suomen Ulkoasiainministeriön virkamiehet olivat erittäin ammattitaitoisia ja päteviä asiantuntijoita sekä mielenkiintoisia ihmisiä ja keskustelukumppaneita. Keskustelin kaikista meitä kiinnostavista ulkopolitiikan kysymyksistä ja suomalais-neuvostoliittolaisiin suhteisiin liittyvistä ongelmista säännöllisissä tapaamisissani Suomen presidentin kanssa. Sen ohella ylläpidin epävirallisia kontakteja Suomen poliittisiin vaikuttajiin. Heidän joukossaan olivat Karjalainen, Leskinen, Sorsa, Väyrynen ja Stenbäck. Mitä pitemmäksi se ketju muodostui, jota pitkin tieto kanssani käydyistä keskusteluista kulki, sitä epätäsmällisempänä ja tahattomasti vääristellympänä sanomani pääsi perille. Nämä syyt pakottivat minut pitämään tiettyä välimatkaa Suomen ulkoasiainministeriöön ja pidättymään jonkin verran kehittämästä suhteita sen virkamiehiin.

Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov Näin se oli ISBN 951-1-12681-4