Diplomaatti on paskaa silkkisukassa. Urho Kekkonen piti sitaattikokoelmaa ja oli liittänyt, arvattavasti suurella mielihyvällä, siihen tämän määritelmän. Sanotaan, että letkaus on peräisin Napoleonilta. Yliampuva ja kohtuuton tölväys, voisin sanoa ja kuitata sillä koko aiheen. Diplomaatteja on monenlaisia kuten muitakin ammatinharjoittajia. Suurin osa puurtaa työtään parhaansa yrittäen. Myös mätämunia joukossa on, ehkä sellaisia joihin määritelmä sopisi, kirjoittaa Keijo Korhonen kirjassaan Sattumakorpraali.
Ulkoasiainhallinto näyttää kiinnostavan maailmanrannan levottomia kulkijoita. Samassa työhuoneessa ja samalla virkapaikalla ei siellä pitkään viivytä. Virkakierto saattaa viskata kauaskin Suomen rannoilta, varsinkin jos asianomainen sitä itse haluaa.
Huhtikuussa 1967 avasin ensimmäisen kerran Ritarikadun oven virkamiehenä. Ilmoittauduin osastopäällikkö, suurlähettiläs Osmo Orkomiehelle. Ulkoministeriössä tehtiin töitä vanhan hyvän ajan menetelmillä, jotka historioitsija hyvin tunnisti. Ministeriön korkeat, tummansävyiset työhuoneet kalustoineen ja ikkunaverhoineen olivat vielä vuosisadan vaihteen perintöä, kuten monet konttoritarvikkeetkin kirjoituskoneita myöten.
Sotien jälkeen oli ulkoministeriössä tehty puhdistuksia. Sodanaikaisissa ratkaisuissa ryvettyneet virkamiehet saivat lähteä, toisi tuli tilalle ministeriön ulkopuolelta. KGB oli tietysti yksityiskohtia myöten selvillä pelistä. Urho Kekkonen ei diplomaatteja suuremmin arvostanut. Kekkosen kaksospojista Taneli oli syntynyt diplomaattiuralle. Se oli luultavasti erehdys. Tanelin ei koskaan olisi pitänyt olla työssä isänsä johtamassa julkisen vallan organisaatiossa. Siitä koitui monia tarpeettomia paineita, lopuksi murhenäytelmä. Ongelmat johtivat viimein itsemurhaan. Vaikea sanoa, oliko alkoholinkäyttö Taneli Kekkosen vaikeuksien syy vai seuraus. Ainakaan alkoholia hän ei kestänyt.
Jokainen ministeriössä oli selvillä suurlähettiläs Jussi Mäkisen ainutlaatuisesta suhteesta tasavallan presidenttiin. Asetelmaan taustaa en tunne paitsi sen, että Jussi oli Kekkosen vanhan ystävän Outokummun vuorineuvos Mäkisen poika. Presidentti nosti Jussi Mäkisen jo nuorena miehenä suurlähettilääksi ja sieti tämän omalaatuisia temppuja lähes loputtomasti. Jussi Mäkinen oli lahjakas, seurallinen, taiteellinen henkilö; erinomainen kielimies ja väsymätön isäntä – kerta kaikkiaan parasta diplomaattiaineista. Jussi Mäkisellä ei ollut perhettä. Hän piti taloudessaan epämääräisiä, usein vaihtuvia kauniita nuoria miehiä sihteerin nimikkeellä – egyptiläisiä nyrkkeilijöitä ja sen sellaisia. Kekkonen ei tietääkseni koskaan Jussi Mäkiseen suuttunut. Ei edes silloinkaan, kun Mäkinen humalapäissään soitteli Wienistä suoraan Tamminiemeen kello kolmelta aamuyöllä. Koko asetelma oli ulkopuolisille käsittämätön. Mäkisen humalaisentoilailuja Wienissä siedettiin pitkään. Lopulta Mäkinen oli kuitenkin pakko kutsua kotimaahan disponsibiliteettiin.
Korhosen mukaan avioerot ovat ulkoasiainhallinnon piirissä huomattavan paljon yleisempiä kuin suomalaisten keskuudessa keskimäärin. – Nai mitä nait, mutta eroa et, kuului presidentti Urho Kekkosen ronski ohje hänen suurlähettiläsystävälleen, joka oli kertonut haluavansa erota vaimostaan ja mennä naimisiin lemmittynsä kanssa. Suurlähettiläs noudatti neuvoa eikä ottanut eroa. Eräälle toiselle diplomaatille Kekkonen oli suositellut siirtymistä islaminuskoon, koska mies olisi silloin voinut pitää neljää vaimoa. Kekkosen ollessa Suomen Pankin johtokunnassa muuan toinen johtokunnan jäsen oli kertonut hänelle vaikeuksistaan vaimon kanssa ja siitä, että heillä ei oikeastaan ollut mitään yhteistä. Kekkonen lähetti sorean sihteerineitosen viemään miehelle henkilökohtaista kirjettä ja pyysi sihteeriä odottamaan vastausta. Kirjeen saaja avasi lappusen. Siinä luki: ”Nai nyt aluksi vaikka tätä!”
Ralph Enckell näkyi YK:n käytävillä, ja hänet siellä tunnettiin. Hän olisi ollut sopiva Pohjoismaiden ehdokkaaksi YK:n pääsihteerin paikalle. Mutta se ei kuitenkaan sopinut Max Jakobssonin kuvioihin. Jakobsson ymmärsi, että Enckell oli saatava syrjään, jotta hän, Jakobsson, voisi kuningastielleen astua. Taitavana juonittelijana Jakobsson helposti syrjäytti Enckellin. Ehkä juuri Jakobsson sai aikaan sen, että myös presidentti alkoi suhtautua vanhaan avustajaansa kohtuuttoman arvostelevasti. Herrasmiehenä Enckell taas ei ryhtynyt asemastaan tappelemaan, van hyväksyi siirron suurlähettilääksi muualle. Rakentaessaan sitten vuosikymmenien mittaan omaakuvaansa Suomen suurpolitiikan suurmiehenä Jakobsson pitänyt huolen siitä, että Enckellin kuten monen muunkin ansiot ovat jääneet unohduksiin.
Toinen ulkoasiainhallinnon huippuvirkamies, jonka pitäisi ensi tilassa muistelmansa kirjoittaa, on Jorma Vanamo. Vanamo on ministeriönsä todellinen idänpolitiikan pitkän linjan mies ja asiantuntija. Mutta koskaan hän ei omia ansioitaan korostanut. Vanamo ei kuulunut Kekkosen lähipiiriin eikä eksynyt juoruilemaan.
Paul Gustafsson oli ministeriänsä parhaita virkamiehiä. Hän oli rehellinen, moitteeton, tunnollinen ja vanhanaikaisella tavalla järkkymättömän isänmaallinen. Hänen työkykynsä oli ilmiömäinen, Hän vaati alaisiltaan paljon, mutta itseltään vielä enemmän. Toinen ministeriön ”kauhea neuvottelija” oli idänkaupan erikoismies ja kauppapoliittisen osaston päällikkö Arvo Rytkönen. Kekkonen luotti Rytköseen eikä syyttä. Rytkönen tunsi Suomen Neuvostoliiton kaupan kuin omat taskunsa. Hän taisi sujuvasti venättä, ajoi häikäilemättä Suomen etuja ja uskalsi panna naapurille vastaan vilkuilematta ”hyviä henkilökohtaisia suhteita Neuvostoliittoon”. Rytkönen enimmäkseen sai neuvotteluissa tahtonsa läpi. Suomalaiset vuorineuvokset söivät hänen kädestään.
Lähdeaineisto Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti