Kalevi Sorsa kirjoittaa kirjassaan Sisäänajo, että suhteiden ylläpitoa KGB:hen pidettiin salassa arkaluontoisena, luotaantyöntävänäkin. Yhtä hyvin heitä olisi voinut kutsua kotineukuiksi. Elettiin vuotta 1955. Sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton johto oli kutsuttu ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton suurlähetystöön. Tilaisuus oli varta vasten meille järjestetty, ja isäntinä toimi kaksi lähetystön nuorinta avustajaa, Mihail Streltsov, punaverinen, sivistyneen oloinen nuori mies, sekä Aleksandr Hrabskov, tumma suorapuheinen, sodankäynyt mies. Viimeksi mainitun kanssa juttelin aika lailla, sillä minua miellytti hänen kiertelemätön tyylinsä.
Tapoja tuntemattomana kutsuin Hrabskovit vierailulle vuokra-asuntomme Pitäjänmäelle, sillä olimme siitä kovin ylpeitä ja onnellisia; kaksi huonetta ja keittokomero rintamiestalon yläkerrassa, 54 m2. Hrabskov lupasi keskustella vaimonsa Ludmilan kanssa ja soitta tuloksesta. Pian puhelu tulikin ja Aleksander ehdotti tiettyä iltaa. Meille se sopi ja annoin Partiotien osoitteemme: kyllä taksi löytää. Tämä ei kuitenkaan sopinut. Aleksander selitti, että sovittuna iltana hänellä olisi käytössään lähetystön auto. ”Voisitko tulla mukaan ja opastaa perille?” ”Totta kai, ei kun kurvaatte Paasivuorenkadun kautta ja minä hyppään mukaan.” Langan toisesta päästä kuului kiusaantunutta yskähtelyä. Sitten Aleksander sanoi: ”Tosiasiassa minulla ei ole auton käyttöoikeutta, mutta minulla on kaveri kuskien joukossa. Hän on tuona iltana vapaalla ja on luvannut ajaa meidät teille. Me emme siten voi näyttäytyä julkisesti. Mutta voisitko sinä tulla Urheilukadulle, me otamme sinut mukaan sieltä.”
Urheilukadulle tultuani tajusin heti, miksi se oli valittu. Sen valaistus oli siihen aikaan olematon eikä synkissä varjoissa liikkunut ketään. Lopulta pimeydestä liukui esiin musta Volga. Näky oli kuin jostakin Kolmannesta miehestä. Pitäjänmäellä Hrabskov pyysi kuljettajaa jättämään meidät Partiotien alkuun ja tulemaan siihen takaisin määräkellonlyömällä. Kävelimme loppumatkan.
Hrabskovit sinetöivät kiitoksensa kutsumalla meidät vuorostaan heille. Ilta oli oikein kiva. KGB:tä johti kaikkialla järjestön maassa asuva edustaja, residentti. Kaikki oli kätketty diplomaattinimikkeiden alle. Aleksander oli lämmin ja suora ihminen. Suomessa kunkin jututettavan kotiryssät valitsi residentti. Aleksanderilla oli monta muutakin ystävää ja kaikki sosiaalidemokraatteja! Näin hän saattoi moninkertaisesti tarkistaa juttukumppaniensa puheet ja luoda paremman kuvan puolueen tilasta, virtauksista, tavoitteita ja päätöksistä kuin meillä oli itsellämme, Sorsa kirjoittaa. KGB:n ystäväpiiriin kuuluivat myös kokoomuslaiset. KGB oli keksinyt sinipunan paljon ennen kuin itse sitä ajattelimmekaan.
Irenen tulkkina toimi Ludvig Musakka – kolmen kirjaimen miehiä hänkin. Aleksander sai sydänkohtauksen ja vietiin lopulta Suomesta arkussa. Saattajien joukossa oli mm. Mauno Koivisto. Olemme monesti keskenämme puhuneet Aleksanderista ja jaamme häntä kohtaan sen arvostuksen, joka toivottavasti heijastuu edellä olevilta riveiltä.
Mitä näiden KGB-miesten kanssa sitten puhuttiin? Politiikkaa ja yksityisiä asioita. Asioita, joiden hoitamiseen toivottiin heidän apuaan. Kotiryssien seurustelu oli vähemmän jalostunutta. Yleensä tavattaessa juotiin kuppi kahvia, jos sitäkään. Keskustelumenu oli sama kuin diplomaattikutsuilla. Omalla puolellamme, sosiaalidemokraattisessa puolueessa, pidimme neuvonpidon, kun havaitsimme neuvostoyhteydenottojen yleistyvän. Politiikaksi otettiin, että olemme avoimia ja totuudellisia puolueen asioissa, selostamme rehellisesti näkemyksemme muista puolueista ja poliittisesta tilanteesta. Ajatuksena oli, että avoimuus ja rehellisyys vie aseet vakoilulta ja juonittelulta.
Kun residentti Vladimirov oli lähtemässä Suomesta, hän kutsui Irenen ja minut illalliselle kotiinsa, Tämä älykäs ja sivistynyt mies kiinnitti pöytäpuheensa aikana siniset silmänsä minuun ja sanoi: ”On eräs asia, jota arvostan teissä, gospodin Sorsa. Mitä sanottekin, miellyttävää tai epämiellyttävää, siihen voi aina sataprosenttisesti luottaa.
Aleksanderin mentyä hänen tilalleen tuli Valentin Kossov, vielä nuori, suomalaisen vaalea mies. Sosiaalidemokraattien aseman vahvistuttua Suomen politiikassa oli Kossovin mukaan käyty keskustelua, tulisiko tämä siirtää suoraan residentin sektoriin. Kossov oli hyvin tyytyväinen siitä, että oli lopulta saanut Hrabskovin tehtävän kokonaisena itselleen.
Residentiksi tuli Felix Karasev, joka erosi jyrkästi kummastakin edeltäjästään. Hänen rouvansa oli Serafima, ystävien kesken Sima. Felixin kanssa meitä yhdisti kirjallinen harrastus. Keskustelut Felixin kanssa oli antoisia. Pietarissa Karasevit isännöivät meitä yhdessä ja lähtivät vielä mukaamme maaseudullekin. Parempaa opasta kuin Felix emme olisi voineet saada.
Suomen heikkona lenkkinä olivat tietysti stalinistit ideologisista syistä sekä ne muutamat kepulaiset poliitikot, jotka olivat käsittäneet Suomen ulkopolitiikaksi sen, mitä Neuvostoliitto kulloinkin tahtoo.
Lähdeaineisto
Kalevi Sorsa: Sisäänajo ISBN 951-1-13265-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti