Yhteiskunnallinen ja taloudellinen rakennemuutos, joka kiihtyi 1960-luvun lopulla, kohdistui ankarana laajoille alueille maaseutua, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa. Huolimatta onnistuneesta vakauttamispolitiikasta hallitus joutui hyvinvoinnista syrjäytyneiden epäsuosioon. Eduskuntavaalit maaliskuussa 1970 olivat ”kansanrintamahallituksen” puolueille katastrofaaliset, sillä ne menettivät 29 edustajapaikkaa. Suurin ja yllättävin voittaja oli Veikko Vennamon johtama SMP, joka sai kaikkiaan 18 edustajaa. Johtava oppositiopuolue kokoomus voitti 11 lisäpaikkaa.
Vaalitulosta voitiin pitää ennen kaikkea maaseutuväestön ja konservatiivisten kaupunkilaisten protestina vasemmistopuolueiden hallitsemaa politiikkaa ja kulttuurivaikutusta kohtaan, mutta samalla protestointi kohdistui keskustapuolueeseen, jota syytettiin maaseudun köyhien unohtamisesta.
Vaalien jälkeinen tilanne merkitsi suuria vaikeuksia hallituksen muodostamiselle, sillä voittaneita puolueita yhdisti lähinnä vain Kekkos-vastaisuus. Oli hankala löytää toimintakykyistä pohjaa enemmistöhallitukselle, joten jälleen jouduttiin elämään usean vuoden ajan heikkojen hallitusten kautta.
Lukkiutunut tilanne ratkesi huhtikuussa 1970 väliaikaisesti, kun Teuvo Auran johtama virkamieshallitus aloitti toimintansa. Presidentin toivomuksesta ulkoministeriksi tuli Väinö Leskinen. Heinäkuussa muodostetun poliittisen hallituksen pääministeriksi nimitettiin Ahti Karjalainen, ja Leskinen jatkoi ulkoministerinä.
Vasemmiston vaalitappio lisäsi levottomuutta työmarkkinoilla. Syksyllä 1970 presidentti Kekkonen puuttui työehtosopimusneuvotteluihin omalla välitysesityksellään, jonka pohjalta syntyi ”UKK-sopimus”. Kommunistit ja heidän vaikutusvaltansa alaiset ammattiliitot asettuivat kuitenkin sitä vastustamaan, ja seurauksena oli lakkoja. Vaikein työtaistelu oli Metalliliiton lakko, joka kesti seitsemän viikkoa.
Kommunistien sisäinen hajaannus syveni ja kuvastui myös hallituspolitiikkaan. SKP lähti hallituksesta maaliskuussa 1971 ja jäi pitkäksi ajaksi syrjään merkittävistä poliittisista päätöksistä. Karjalaisen hallitus joutui eroamaan lokakuussa, jolloin tasavallan presidentti hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit tammikuulle 1972. Ne eivät tuoneet juuri muutoksia, joten rikkinäisen sisäpolitiikan ja heikkojen hallitusten aika jatkui.
Neuvostoliitto pyrki puuttumaan vasemmiston sisäiseen valtataisteluun tukemalla voimakkaasti SKP:n Moskova-mielistä vähemmistöä. Lopulta presidentti Kekkonen pyysi Neuvostoliittoa palauttamaan kotiin Suomen sisäisiin asioihin innokkaasti sekaantuneen suurlähettiläs Aleksei Beljakovin.
Eduskunnassa tarvittava määräenemmistö suostui vuoden 1973 alussa poikkeuslakiin Urho Kekkosen seuraavana vuonna päättyvän presidenttikauden jatkamiseksi neljällä vuodella. Kekkonen käytti toimivaltaansa myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin valmistelujen vauhdittamiseen ja ”Saksan paketin” edistämiseen. Samalla hän esti seuraajaehdokkaaksi kohonneen Ahti Karjalaisen poliittisen uran etenemisen. Sosiaalidemokraattien voimahahmoksi nousi Kalevi Sorsa, mutta Mauno Koivisto pysyi mielipidemittauksissa kansansuosikkina.
Suomalaiset diplomaatit esittelivät kesästä 1969 alkaen turvallisuuskonferenssin aloitetta erityisesti läntisissä pääkaupungeissa ja saivat herätetyksi kiinnostuksen hanketta kohtaan. Kahden seuraavan vuoden aikana aloite eteni kuitenkin varsin hitaasti, eikä vielä ulkoministerikonferenssin alkaminenkaan Helsingissä kesällä 1973 saanut aikaan mitään läpimurtoa.
Saatuaan tiedon, että suurvallat olivat sopineet konferenssin päättämisestä ylimmällä tasolla eli valtioiden ja hallitusten päämiesten kokouksessa, Suomi kutsui kesällä 1975 kaikkien 35 ETYK-valtioiden johtajat Helsinkiin. Silloin ei vielä ollut varmuutta, missä muodossa Etyk-prosessia ehkä jatkettaisiin, joten 30.7.-1.8.1975 pidettyä kokousta oli valmisteluvaiheessa kutsuttu konferenssin päätöstapahtumaksi, jossa oli määrä allekirjoittaa loppuasiakirja. Helsingin kokous onnistui hyvin.
Kansainvälinen tilanne kiristyi muutaman vuoden kuluttua Helsingin kokouksesta, jolloin seurasi vaikeuksia seurantakokouksien järjestelylle.
Neuvostoliiton tiukentunut asenne yya-sopimuksen velvoitteisiin tuli esille jo 1960-luvun lopulla ja johti käytännön toimiin seuraavan vuosikymmenen alussa. Taustana oli Tsekkoslovakian miehityksen jälkitilanne, jolloin Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan valtapiiriään ja osoittamaan sotilaallista voimaansa.
Presidentti Kekkonen kävi 1970-luvun alkuvuosina idänsuhteissa kauppaa, jossa palkintona oli EEC-vapaakauppasopimus mutta maksuksi oli annettava jonkin verran myönnytyksiä puolueettomuuspolitiikasta. Vuoden 1972 alussa Kekkonen suostui Neuvostoliiton esitykseen käynnistää salaiset ja epäviralliset keskustelut yya-sopimuksen sotilaallisesta soveltamisesta. Hän määräsi yleisesikunnan päällikön selvittämään Neuvostoliiton sotilasasiamiehelle Suomen puolustuksen perusteita ja mahdollisuuksia yya-sopimuksen suhteen. Keskustelut lopetettiin muutaman kierroksen jälkeen vuonna 1974, eikä niihin sen jälkeen palattu.
Uusi merkittävämpi yritys tapahtui kesällä 1978 Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin Suomen-vierailulla. Hän ehdotti yhteisten sotaharjoitusten pitämistä, mutta ei saanut presidentti Kekkosen myöntävää vastausta.
Suomessa tehostettiin erityisesti satamien ja lentokenttien puolustusta, jotta pystyttäisiin torjumaan yllätyshyökkäykset. Samalla kohennettiin esikuntien ja johtokeskusten päivystys- ja suojaamisvalmiutta. Kaikkiaan alueellisen puolustusjärjestelmän kuntoon saattaminen kesti aina 1970-luvun lopulle.
Katso: Suomettuminen ja KGB:n toiminta http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/07/suomettuminen-ja-kgbn-toiminta.html
Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti