Eduskunta hyväksyi 18.1.1973 lain, jolla Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin neljällä vuodella 1.3.1978 asti. Jatkokausi alkoi 1.3.1974, jolloin presidentti antoi vakuutuksensa. Tämän runsaan vuoden aikana ehtivät valmistelut vuoden 1978 presidentinvaaleja varten jo pitkälle. Itse asiassa asemiin ajo alkoi välittömästi poikkeuslain tultua hyväksytyksi.
Keskustapuolueen piirissä kilpailevat tohtorit käynnistivät jo aiemmin luodut junttakoneistonsa. Kisaa käytiin samoja muotoja noudattaen kuin aiemminkin. Kekkosen saamien tietojen mukaan Virolainen työskenteli sekä kuleissa että julkisesti Karjalaista vastaan arvostellen terävästi muun muassa tämän elämäntapoja. Myös Kekkoselle Virolainen kritikoi useampaankin otteeseen kilpakumppaninsa edesvastuuttomuutta: ”Virolainen luonani. Jyrkkä sävy Ahtia kohtaan, joka ei ole mukana ratkaisuissa eikä vastaa mistään.” Omiin kannattajiinsa Virolainen pyrki vaikuttamaan muun muassa korostamalla eri tavoin läheisiä yhteyksiään presidenttiin. Hänen itsevarmuuttaan kuvasi Kekkosen korviin kantautunut kannanotto: ”Kun on ollut puhe, että Neuvostoliitto ei mielellään näkisi Virolaista Tasavallan Presidenttinä, on Virolainen sanonut: siitä ei vaaraa. Kun Neuvostoliitto näkee, että hän on presidentti, se taipuu. Mitä se voisi tehdä.”
Karjalaisen kampanja näytti etenevän myötätuulessa. Jo syksyllä 1973 Kekkonen totesi ”Ahdin saaneen aikamoisen aseman kokoomuksen piirissä”. Sitä ilmensi vikatmaalaisten ja nuorten julkisuuteen tarjoilema termikin: ”Paasikiven-Kekkosen- Karjalaisen linja”. Yhtä vankkaa Karjalaisen tuki näytti olevan äärivasemmalla. Kekkosen saamien tietojen mukaan SKP oli asettumassa omista taktisista syistä Karjalaisen kannalle.
Ilmeisesti eniten Kekkosen käsityksiin vaikutti myöhemmin syksyllä paljastanut Karjalaisen osuus nk. toisen itsenäisyyspäivän puheeseen, mikä antoi presidentille aiheen todeta panneensa ”viime aikoina” merkille, että Karjalaisen arvostelukyky petti. Kun esimerkiksi Kalle Kaihari ja Arvo Tuominen tähdensivät Tamminiemen lounaspöydässä, että ” Ahti K. olisi saatava rauhoittumaan presidenttikiihkossaan”, Kekkonen myönsi olevansa samaa mieltä.
Vieläkin varhemmin olivat liikkeelle lähteneet neuvostoliittolaiset. Podgornyin mukana YYA-juhliin saapunut Stepanov oli paljastanut jo 3.4.1973 Tamminiemen saunassa, että Moskovassa toivottiin Kekkosen jatkavan vielä vuoden 1978 jälkeen. Podgornyi lausui toivovansa, että Kekkonen pysyisi valtakunnan johdossa mahdollisimman pitkään.
Karjalaiseen suhtauduttiin henkilönä äärimmäisen kielteisesti. Karjalainen on helposti ohjattavissa. Hän ei pysty itsenäisiin päätöksiin ja on näin ollen toisten vietävissä. Hänen ympärilleen muodostuisi helposti klikki, joka johtaisi häntä, eritteli Paasio vastustajaa. ”Ahti ei osaa päättää, vaikka selvänäkin olisi”, korosti puolestaan Sorsa Kekkoselle.
Karjalainen oli kaadettava hinnalla millä hyvänsä. Kekkoselle kerrottiin sosiaalidemokraattien kaivavan maata Karjalaisen alta toivossa, että Kepun presidenttiehdokkaaksi valittaisiin Virolainen, joka olisi helpommin lyötävissä.
Karjalaisen kannatus näytti vankalta. Loppuvuodesta 1974 suoritetussa mielipidetiedustelussa Kekkosta kannatti presidentiksi 27 prosenttia, Karjalaista 17 prosenttia, Koivistoa 14 prosenttia, Sorsaa 7 prosenttia ja Virolaista 3 prosenttia.
Ensimmäisen kerran SDP otti asian konkreettisesti esille pääministeri Sorsan käydessä Tamminiemessä syyskuun lopulla 1974. Sorsa tiedusteli, suostuisiko Kekkonen jatkamaan presidenttinä vuoden 1978 jälkeen ja kertoi, että siinä tapauksessa puolue asettuisi Kekkosen ehdokkuuden tueksi.
Marraskuun lopulla 1974 Stepanov saapui Tamminiemeen lounaalle. Keskustelu kierteli lähes yksinomaan presidenttikysymyksen ympärillä. Suurlähettiläs kertoi Neuvostoliiton johdon toivovan, että Kekkonen suostuisi vielä jatkamaan. Samalla hän paljasti selvittäneensä jo, miten Suomen keskeiset puolueet suhtautuisivat asiaan.
Kekkosen keskeisimmäksi vaikuttimeksi alkoi yhä selvemmin eriytyä se, ettei hän nähnyt potentiaalisten seuraajiensa joukossa – jonka hän jatkuvasti rajasi lähinnä Karjalaisen ja Virolaiseen – ketään, jolle olisi voinut epäröimättä uskoa presidentinviran luottaen siihen, etteivät edelleen herkässä vaiheessa olevat idänsuhteet siitä kärsisi. Kekkonen tiivisti 22.1.1975 Kotoville: ” Henkilöt ja olosuhteet ovat sellaiset, että vaikea on nähdä, miten jatkuisi, jollen suostu.” Helmikuussa Kekkonen sanoi hänen suostumustaan pyytämään tulleille vähemmistökommunisteille: ” En kenellekään nykyiselle poliitikolle uskoisi tasavallan presidentin virkaa. Siksi pidän avoimena mahdollisuutta asettua vielä ehdokkaaksi. Suomen ja Neuvostoliiton yhteistoiminnan vuoksi minun on pakko, jos pelkään, että se ei jatku.”
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Liennytyksen akanvirrassa ISBN 951-1-14799-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti