Kutsuttuaan Vladimirovin luokseen 2.12.1970 Kekkonen oli varoittanut neuvostoliittolaisia kuvittelemasta, että Suomeen oli kehittynyt esivallankumouksellinen tilanne. Puhuttelun kohteeksi joutunut oli kertomansa mukaan lähettänyt heti Tamminiemestä palattuaan Moskovaan sähkeen, jossa arvosteltiin Beljakovin toimia ja menettelytapoja ja vaadittiin niihin puuttumista.
Kantelu, jonka tarkkaa sisältöä ei tunneta, ei jäänyt seurauksitta: j0 9.12. Beljakov kiiruhti Tamminiemeen tiedustelemaan, suostuisiko presidentti vastaanottamaan Moskovasta varta vasten saapuvan ulkoministerin ensimmäisen sijaisen V. V. Kuznetsovin. Kekkonen oli valmis siihen viikon varoitusajalla. Merkille pantavaa on, että kutsu Karjalaiselle viritettiin samassa yhteydessä, mikä viittaa siihen, että vierailut olivat osa samaa, suurempaa poliittista siirtoa.
Kuznetsov ei ollut mikä tahansa diplomaatti. Hänet tunnettiin Gromykon lähimpänä miehenä, joka yleensä tavattiin lähettää sinne, missä kansainvälinen tilanne oli kärjistynyt ja Neuvostoliiton intressit uhattuina. Tässä ominaisuudessa hän oli ollut neuvottelemassa sekä neuvostoliittolaisten ohjusten poistamisesta Kuubasta että Lähi-idän kriisin ratkaisuista. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Kuznetsov oli viettänyt pitkän ajan Prahassa. Viimeksi hänen tiedettiin johtaneen Neuvostoliiton valtuuskuntaa ongelmallisissa rajaneuvotteluissa kiinalaisten kanssa. Kaikki tämä antoi viitteitä siitä, että Suomessa oli tapahtumassa jotakin sellaista, mihin Neuvostoliitolla oli suuri intressi.
Käynnin merkittävyyteen viittasi myös se, että vieras halusi sen tapahtuvan mitä suurimmassa salaisuudessa. Siksi viisumijärjestelyt hoidettiin poikkeuksellisella tavalla, ja siksi Kuznetsov ei halunnut tavata edes Karjalaista eikä Leskistä. Käynti säilyikin salaisuutena aina helmikuulle 1971 asti, jolloin tieto siitä vuoti julkisuuteen – tavanomaiseen tapaan Ruotsin lehdistössä. Siellä se kytkettiin vakauttamisrahaston synnyttämään Kekkosen ja kommunistien vastakohtaisuuteen. Vielä silloinkaan UM ei kommentoinut matkaa, ja Kekkonenkin tyytyi toteamaan haastattelijoille vain, että käynti liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin ja oli sellaisena ollut ”varsin rakentava ja hyödyllinen”.
Vladimirovin kertoman mukaan 15.12. saapunut Kuznetsov keskusteli ensin hänen kanssaan ”kaikista Beljakovin toimintaan liittyneistä tuntemistani faktoista ja Suomen poliittisten vaikuttajien reaktioista niihin”. Sen jälkeen vieras tenttasi Tehtaankadun muita virkamiehiä. Vasta sitten oli vuorossa käynti Tamminiemessä, minne Kuznetsovia seurasivat hänen mukanaan saapunut Belohvostikov sekä Beljakov. Kekkonen kuuli myöhemmin Vladimirovilta, ettei suurlähettiläällä ollut Tamminiemeen saapuessaan harmainta aavistusta siitä, mistä vieras aikoi presidentin kanssa puhua. Siksi Beljakov oli ollut hyvin hermostunut, minkä Kekkonenkin totesi panneensa merkille.
Keskustelu Tamminiemessä kesti runsaat kolme tuntia. Pituudestaan huolimatta se näyttää sisältäneen yllättävän vähän oleellista asiaa. Kekkosen laatimasta laajasta muistiosta saa sen kuvan, että Kuznetsov oli lähetetty lähinnä vakuuttamaan kahta asiaa: että Kekkonen nauttii edelleen suurta arvonantoa ja kunnioitusta neuvostojohdon keskuudessa ja ettei Neuvostoliiton suhtautumisessa Suomeen ollut tapahtunut minkäänlaista muutosta. Vieras kiisti useaan kertaan julkisuudessa esitetyt päinvastaiset väitteet, jotka osin olivat virinneet Beljakovin toimia koskevista huhuista.
Joulukuun lopulla Kekkonen sai vahvistuksen käynnin syytä koskeville otaksumilleen. Vladimirov myönsi epäsuorasti vaikuttaneensa taustalla Kuznetsovin tuloon. Beljakovin alkoholinkäyttö pilasi tavallaan myös yrityksen normalisoida hänen ja Kekkosen väliset suhteet. Presidentti järjesti 4.1.1971 pienimuotoisen päivällistilaisuuden, johon hän kutsui suurlähettilään, Valdimirovin sekä Moskovasta vastikään poissiirtyneen Jaakko Hallaman, kaikki puolisoineen. Beljakov saapui tilaisuuteen myähästyneenä ja tukevassa humalatilassa. Vladimirovin mukaan ilta päättyi katastrofiin, kun presidentti kyllästyi päihtyneeseen suurlähettilääseen ja vetäytyi Tamminiemen yläkertaan. Vladimirov antaa ymmärtää, että juuri illan tapahtumat käynnistivät Beljakovin lähtölaskennan.
Beljakovista Kekkonen kuuli vasta viikkoja myöhemmin, että tämä oli pitänyt puheita työpaikoilla. Vladimirovin toteamus suurlähettilään jatkuvista lakkosympatioista piti paikkansa. Metalliliitto torjui välitysehdotuksen, ja 8.2.1971 alan 70 000 työntekijää aloitti lakon. SAK oli puheenjohtajansa suulla aikaisemmin jo sanoutunut irti lakosta.
Kun Vladimirov palasi Moskovasta, hän pyrki välittömästi Tamminiemeen tuodakseen korkeimman neuvostojohdon viimeiset Kekkosen tulevaa matkaa koskevat terveiset. Käyntinsä aikana Vladimirov puuttui jälleen Beljakoviin, kuvaili laajasti tämän toilauksia ja sopimattomuutta edustustopäälliköksi sekä korosti lopuksi toivovansa, että suurlähettiläs vedettäisiin Suomesta jo ennen Kekkosen matkalle lähtoä: ”Näin ei voi jatkua, tämä on virheellistä”. Adjutantti Levon tavatessaan Vladimirov oli suorasukaisempi: ”Brezhnev ollut helvetin vihainen Beljakoville, hänet kutsuttu Moskovaan 18.2. Ei tule Zavidovoon. Beljakov harjoittanut virheellistä politiikkaa Suomessa.
Epätietoisuutta Tehtaankadun tilanteesta kesti pitkälle kevääseen 1971. Beljakov viipyi Moskovassa, ja huhut tiesivät kertoa, ettei hän tulisi enää palaamaan Suomeen. Vahvistuksen Kekkonen sai tälle vasta 15.4.1971, kun Vladimirov kertoi hänelle, että Beljakov tulisi saamaan toisen tehtävän, ja että hänen tilalleen tultaisiin nimittämään Tukholman-suurlähettiläänä toimiva V. F. Maltsev.
Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Presidentti ISBN 951-1-13548-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti