Liinamaa II:ta seuranneen UKK-sopimuksen solmimisen jälkeen ajauduttiin hyvistä yrityksistä huolimatta merkittäviin työtaisteluihin: ensin metalliteollisuudessa ja vähän myöhemmin rakennusteollisuudessa. Näistä metallin lakkoa voidaan pitää 1970-luvun merkittävimpänä työtaisteluna sekä varsinaisten sopimustavoitteiden että siihen liittyneen poliittisen ja ammattiyhdistyspoliittisen latauksen näkökulmasta. Sen puitteissa käytiin esivaalikierros siitä, kuka hallitsisi Suomen Metallityöväen Liittoa ja sitä kautta koko SAK:laista ammattiyhdistysliikettä. Se oli myös suuntataistelua reformistisen työväenliikkeen uudistuslinjan ja kommunistisen luokkataistelulinjan välillä. SDP:n piirissä ymmärrettiin hyvin mistä oli kysymys ja toimittiin työtaistelun eri vaiheissa yhteisymmärryksessä Metallityöväen Liiton sosialidemokraattisen johdon kanssa.
Lakkoon johtanut kehitys oli monien tekijöiden summa. Metallityöväen Liitto oli 1970-luvun alussa voimakkaasti kasvava 100 000 hengen tasapainoliitto ja SAK:n suurin teollisuusliitto, jonka merkitys vientiliittona oli vahvassa kasvussa. Sosiaalidemokraateilla oli niukka enemmistö eheytetyssä liitossa, mutta heidän keskuudessaan oli henkinen sulautumisprosessi puoluehajaannuksen jälkeen vielä kesken. Edessä olivat syksyllä 1971 edustajavaalit ja niiden jälkeen itse liittokokous, jolla tulisi olemaan keskeinen merkitys ammattiyhdistysliikkeen kehitykselle ja maan poliittisille kohtaloille.
Poliittista asemiin ajoa oli tapahtunut jo kesäkuussa 1970, kun liiton SDP:läiset ja TPSL:läiset edustajat olivat laatineet sopimuksen, jonka tarkoituksena oli molempien sosiaalidemokraattisten ryhmien yhteistyön parantaminen. Sopimuksella oli perustettu Sosiaalidemokraattinen Yhteistyöryhmä-niminen organisaatio, jolla liittovaltuuston ja liittotoimikunnan ryhmät yhdistettiin. Sen päätökset olivat periaatteessa sitovia ohjeita sosiaalidemokraattinen toimille niin liiton hallintoelimissä kuin toimitsijoinakin. Ryhmän keskeisiin tavoitteisiin kuului metalliteollisuuden liittokentän eheyttäminen Metallityöväen Liiton yhteyteen. Metallin sosiaalidemokraattien yhteistyö oli tärkeä virstanpylväs myös poliittisen liikkeen eheytymisessä.
VälittömästiUKK-sopimuksen syntymisen jälkeen kommunistit vaativat sopimuksen alistamista jäsenäänestykseen tavoitteenaan sen hylkääminen. Syntyvän hämmennyksen arveltiin hyödyttävän kommunistista vaaliliittoa metallin vaaleissa. Sopimuksen pohjalta käytiin kuitenkin metalliteollisuudessa normaali liittojen välinen, alakohtainen neuvottelukierros. Alkuaan kaukana olleista sopimustavoitteista huolimatta saatiin lopulta valmiiksi ehdotus, jonka kustannusvaikutuksiksi työantajapuoli arvio 12,4 %, mikä oli selvästi enemmän kuin tuolloin jo solmittujen sopimusten noin 10 % linja. Palkkojen osalta puheenjohtaja Penttilä arvioi neuvottelutuloksen jopa 3-5 prosenttia paremmaksi mitä UKK-sopimus tarjosi.
Tämä ei alkuunkaan tyydyttänyt liiton kommunisteja, jotka olisivat liiton valtuustossa hylänneet esityksen suoralta kädeltä. Sosiaalidemokraatit – siis SDP:läisten ja TPSL:läisten yhteinen rintama – veivät esityksen kuitenkin jäsenäänestykseen, jäsenten vapaan harkinnan varaan ilman hyväksymissuositusta.
Ennen jäsenäänestystä lehdistö seurasi tiiviisti tapahtumia, valoi kannuja ja antoi neuvoja. Metallityöväen Liiton sääntöjen mukaan sopimuksen läpimenoon olisi riittänyt 1/3 annetuista äänistä. Tammikuun alussa pidetyssä jäsenäänestyksessä annettiin vajaat 64 000 ääntä, joista 70 % oli kuitenkin sopimusehdotuksen hylkäämisen kannalla, eli jäätiin hyväksymisminimin alle. Näin liitto joutui sanoutumaan irti UKK-sopimuksesta ja antamaan valtakunnansovittelijalle ilmoituksen 28. tammikuuta 1971 alkavaksi määrätyn työtaistelun uhasta.
Metallin jäsenäänestystulos oli yllätys sosiaalidemokraateille – ja luultavasti kommunisteillekin. SDP:n puoluetoimikunnan näkökulmasta Metallin tilanne oli mahdollisimman hankala, kun jouduttiin yhtä aikaa edistämään toisilleen vastakkaisia asioita. Puolue oli asettunut UKK-sopimuksen taakse, ja sen pohjalta valmistui liittokohtaisia sopimuksia. Samalla piti olla solidaarinen metallimiehiä ja liiton sosiaalidemokraattista johtoa kohtaan. Metalliliiton äänestystulosta kuitenkin varsin laajasti ymmärrettiin.
Äänestystuloksen selvittyä ei vielä kuitenkaan jouduttu lakkoon, vaan metalliteollisuuden työriita siirtyi säädetyssä järjestyksessä valtakunnansovittelija Erkki Sunilan hoitoon. Sunilan johdolla valmistui välitysehdotus, jonka kokonaisvaikutus arvioitiin 13,6 prosentiksi. Samalla lakon mahdollista alkamisaikaa siirrettiin helmikuun 8. päivään.
Metallityöntekijöiden hylättyä Sunilan sovintoesityksen lakkoon oli jouduttu, kun metallin johto oli lähtenyt jäsenistön vapaasta tahdonmuodostuksesta. Metallin kommunistien johtomies Heikkilä oli jo aikaisemmin syksyllä valmistellut lakko-oppaan, jossa opetettiin toimimaan järjestöissä järjestörakenteiden ohitse. SAK:lle tilanne oli ongelmallinen. Metallin lakon oli saatava ensin kypsyä tiettyyn asteeseen, ennen kuin olisi mahdollista edes yrittää uutta sovittelua. Lakon tuhojen oli tultava riittävän selväksi kummallekin osapuolelle, jotta uho laskisi.
Sovittelulautakunta antoi 15. maaliskuuta sovintoesityksensä metallialan työntekijä- ja työnantajaliitoille. SDP:n puoluetoimikunta antoi lyhyen lausunnon, jossa suositeltiin sovittelulautakunnan esityksen hyväksymistä. Metallityöväen Liiton liittovaltuusto teki yksimielisen päätöksen lakon lopettamisesta. Seitsemän viikkoa kestänyt lakko päättyi virallisesti perjantaiaamuna 26. maaliskuuta 1971 klo 6.00.
Lähdeaineisto:
Kalevi Sorsa Sisäänajo ISBN 951-1-13265-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti