Poliittinen tiedustelu

Golitsynin loikan jälkeen suojelupoliisin vastavakoilun painopistesuunnaksi tuli poliittisen tiedustelun seuranta. Syynä olivat loikkarin paljastukset KGB:n tunkeutumisesta poliittisen elämään ja sen verkoston nopea laajeneminen. 1950-luvun lopulla siinä painottuivat Maalaisliitto ja sosiaalidemokraateista irronnut TPSL, mutta vuodesta 1964 venäläiset rakensivat määrätietoisesti kontakteja SDP:hne, sitten mediaan, talouselämään ja nuorisojärjestöihin ja vuosikymmenen lopulla Kokoomukseen. Myös kontaktit ulkoasiainministeriön piiriin moninkertaistuivat.

Suurimman osan tiedoistaan Supo hankki valvomalla ja tarkkailemalla; poliitikot itse kertoivat kontakteistaan varsin harvoin. Merkittävimpiä poikkeuksia olivat kokoomuksen Veikko Tavastila ja varauksellisemmin Ilkka Kanerva sekä liberaalien Juha Sipilä. Ratakadun johdon vaihduttua saatiin 1970-luvulla joitakin ensi luokan keskustalaisia tietolähteitä. Mutta usein poliitikot pysyivät sillä kannalla, että ulkomaiset poliisit – tai pahemmat – olivat jännittäviä ja hyödyllisiä kontakteja, kun taas kotimainen poliisi oli vain poliisi.

KGB:n poliittisen linjan tavoitteista antaa käsityksen kapteeni Albert Akulovin opinnäytetyö tiedustelun korkeakoulussa (VRS eli Koulu no. 101). Työtä pidettiin niin hyvänä, että se painettiin 1968, tosin vain 71 kappaletta. Otsikko ”Agenttitoiminnan operatiiviset olosuhteet Suomessa” kuvastaa pinttymää, että aina oli tärkeintä agenttien värvääminen.
Poliittisen tiedustelun lähtökohtia kapteeni tuskin otti omasta päästään. Näissä asioissa oli seurattava pilkuntarkasti virallista linja:

”Suomen asema kapitalistisena, strategisesti tärkeässä Euroopan osassa sijaitsevana Neuvostoliiton naapurimaana, sodanjälkeisenä aikana muodostuneet ystävälliset suhteet maidemme välillä. Suomen jättäytyminen sotilaspoliittisen blokkien ulkopuolelle, sen pyrkimys jäädä suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle, ankara sisäinen taistelu ulkopolitiikan suunnasta – kaikki tämä määrittelee tiedustelun luonnetta ja päämääriä Suomessa ja luo tälle työlle omat erityispiirteensä.”

Virallisesta lehdestä Akulov poimi myös tiedustelun päätehtävät:
- selvittää oikeistovoiminen suunnitelmat muuttaa Suomen ulkopoliittista linjaa
– vaikuttaa (Suomen) hallitukseen maallemme poliittisesti edulliselta kannalta
– paljastaa ja vastustaa päävihollisen (Yhdysvaltain) ja muiden Nato-maiden yrityksiä käyttää Suomea intressiensä edistämiseksi ja operaatioissaan Neuvostoliittoa vastaan.

Tiedustelun kohteina Akulov luetteli käytännössä koko poliittisluontoisen järjestöelämän, siis puolueet ja niiden hallitsemat järjestöt, lukuun ottamatta kommunisteja, joiden ohjaaminen kuului muille. Edelleen ystävyysseurat, tiedotusvälineet, elinkeinoelämän sekä Suomen ylioppilaskuntien liiton; koko nuorisopolitiikka ei vielä tullut esiin sillä painolla minkä se sai vuonna 1968. Valtionhallinnossa tiedustelunkohteina mainittiin ulkoministeriö sekä valtionvarainministeriö ja kauppa- ja teollisuusministeriön ne osasto, jotka hoitivat Euroopan integraatiota, valuutta-asioita ja läntisiä taloussuhteita.

1970-luvulla KGB:n poliittisen tiedustelun panostusta lisättiin nuorisopolitiikkaan, mediaan ja elinkeinoelämään. Viimeksi mainittuun suuntaan asioi mielellään Viktor Vladimirov, joka tuli residentiksi 1970. Vuosikymmenen lopulla suojelupoliisi arvioi, että KGB:n poliittisen linjan lonkerot ulottuivat ”jokaiseen järjestöön, yhteisöön, elimeen, jolla voidaan katsoa olevan yhteiskunnallista merkitystä. Puolueet olivat keskeisimpiä kohteita, eivätkä pelkästään johtajat, vaan myös seuraava rivi. Huolestuttavimpana pidettiin KGB:n keskittymistä poliittisiin nuorisojärjestöihin, joiden keskinäinen kilpailu avasi tilaa vaikuttaa. Nuoret olivat alttiita johdattelulle ja painostukselle, mitä ilmeni etenkin Valentin Kossovin ja Valeri Silovin attaseakausilla.

Loikkari Oleg Gordievskin mukaan KGB:n poliittisen linjan kirjoissa Suomessa oli 1980-luvun puolella 33 agenttia, siis sellaista, jotka tiesivät olevansa, tottelivat määräyksiä ja noudattivat salassapitoa. Niin ikään oli 33 luottamuksellista kontaktia, jotka eivät olleet yhtä kurinalaisia, mutta kuitenkin hyödyllisiä avustajia. Kultivoitavana oli 25 kehittelykohdetta. Kokonaismäärä – vajaa sata – vastaa suojelupoliisin havaintoja KGB:n poliittisen linjan kontaktimäärästä.

Suojelupoliisi koetti poimia KGB:n kontaktiverkosta juuri ne varsinaiset agentit. Tuhansia lounaskeskusteluja tarkkailtiin ja toisinaan suomalaista puhutettiin, jotta huomattaisiin tietyt merkit. KGB:n poliittisen linjan toimeliain upseeri Albert Akulov saapui kolmannelle komennukselleen Suomeen keväällä 1968 tuoreena majurina ja sillä mielellä, että lisätähdet olkaimilla ei olisi pahitteeksi.

Matti Simolan kirja kertoo suomalaisten ja KGB:n yhteyksistä muun muassa seuraavien henkilöiden osalta: keskustalainen lehtinainen Heini Mankki, kokoomuksen Veikko Tavastila, kokoomuksen Kari Lehtinen, Helsingin Sanomien toimittaja Vadim Björkelund. Lehtinen meni tapaamisiin kuuntelulaite päällä, kotiinkin asennettiin mikrofonit ennen Akulovin kyläilyä. Suojelupoliisin toivomuksesta Lehtinen otti vastaan Akulovin tarjoamat palkkiot 500 markkaa kuukaudessa. Lehtisen tapaus kerrotaan kirjassa tarkasti. Akulov poistui Suomesta 27. huhtikuuta 1973 junalla, jota kulkuneuvoa käytti lähes 90 % kylmän sodan aikana poistumaan pyydetyistä diplomaateista. Akulovin pakkolähdön jälkeen osan tehtävistä peri kaima, uusi 3. lähetystösihteeri Albert Kozlov. Kozlov oli yhtä aktiivinen kuin edeltäjänsä. Keskeinen tekijä KGB-yhteyksissä oli Tiedonantajan toimittaja Jaakko Laakso.

Useille avoimillekin kontakteille oli annettu peitenimi. ”Prof” oli tasavallan presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela. ”Tero” sosiaalidemokraattien nuoren ulkopoliittisen siiven Kari Tapiola, ”Armas” opetusministeriön poliittisen osaston sihteeri Tapio Rajavuori, ”Ted” puolestaan Möttölä tai hänen kolleegansa. Epäselvästi kirjoitettu ”J.FIN” saattoi olla Juhani Suomi. Laakso oli tapaamismerkinnöissä aina pelkkä Jaakko.

Katso Neuvostotiedustelu Suomessa ja suomettuminen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/05/neuvostotiedustelu-suomessa-ja.html

Lähdeaineisto:
Matti Simola Ratakatu 12 ISBH 978-951-0-35243-4