Kekkonen ja Hallama

14.1.1971 Hän on ollut sairaana. Kuumetta ei ole ollut paljon, mutta Belgian vierailun aiheuttaman keuhkonkuumeen opettamana hän on ottanut nyt varovaisesti.
24.1. Hän on koettanut tavoittaa minua, mutta ei ole onnistunut. Hän on pitkään suunnitellut yhteistä hiihtoretkeä.
26.1. Hän on todella huolissaan minusta ja on murheissaan valvonut ja ajatellut. Tänään tullut kirje on tulosta näistä aatoksista.

12.2. Kirje, joka on enemmän poliittinen raportti kuin viesti ystävälle. Ilmeisesti hän on huomannut sen itsekin, koska käskee hävittämään kirjeen, joka on ”kuin liikekirje”.
18.2. Erikoinen kirjelähetys. Päällimmäisenä tussikynällä ja raskaalla kädellä ison kirjaimin: Älä kiukuttele minulle puhelimessa. Äläkä muutenkaan. Minä masennun siitä aika pitkäksi aikaa.

1.4. Hän valittelee kiireitään sekä sitä, ettei pääsiäisen ajan ohjelma ole vielä valmistunut. Rakkain terveisin! Hmmm…
3.4. Tervetuloa Suomen hän toivottaa. Muista olla paljon ulkona ja hengittää raitista ilmaa oikein sydämen kyllyydestä, hän evästää.

17.5. Hänen mielestään mielialani täällä on kohentunut, vaikkei se erikoinen ole vieläkään. Minua hän vannottaa ”polvillaan pyytäen” hoitamaan itseäni. Ota positiivinen asenne elämään ja ihmisiin. Paraskin opettaja!

22.6. Tervetuloa, tervetuloa! Näin hän toivottaa minut tervetulleeksi kesälomalle. Lupaa soittaa ensi tilassa.

4.10. Pitkä kirje, jota hän on kirjoitellut eri vaiheissa alkaen jo 21.9. Jos Sinä ymmärtäisit jotakin – mutta kun et ymmärrä – niin tietäisit, että minä kaipaan Sinua. Toivon, että aina saisin olla lähelläsi.
9.10. Tavata hän haluaisi ja kyselee jälleen, olisiko minulla mahdollisuuksia piipahtaa Helsingissä joinakin määrättyinä päivinä, jotka hänelle ovat ohjelman osalta tyhjempiä.
15.10. Jälleen ajauduimme puhelimessa sanaharkkaan.
20.10. Kirje Persepolista. Pitkien ja unettavien puheiden aikana hän on tarkkailut naisia. Podgornyilla oli mukanaan tytär, joka oli kuulemma tyypillinen venakko, ”josta tulee aikanaan lihava, vaalea maatuska”.
Sinua olen täällä kaivannut, hän päättää.
26.11. Vannomisistaan huolimatta hän soittelee taas, aivan kuten ennenkin. Haluaisin todella tavata ja keskustella kaikessa rauhassa, sillä tämä on ollut repivien ristiriitojen vuosi meille molemmille. Se on kysynyt voimia. Ja myös vienyt niitä.

17.2.1972 Lämmin kirje, jossa hän vielä purkaa mielihyväänsä siitä, että kävin Suomessa. Se on ilahduttanut häntä suuresti.
11.3. Suuri postikortti. Täyteen kirjoitettu. Meidän hän toivoo tapaavan seuraavan kerran Mörrum-joella kalastuksen merkeissä.
25.3. Hän on niin iloinen siitä, että pääsin Mörrum-joelle ja Svängstaan. Saamansa kirjeen hän kokee rakkauskirjeenä ja toteaa iloisena, että ”se oli jo toinen yhdeksän vuoden kuluessa”.
29.3. Hän palaa samaan asiaan. Kyllä hän on vakavissaan. Olen saanut Sinulta rakkauskirjeen ja haluaisin vastata siihen, hän kirjoittaa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

8.4. Vielä kerran hän palaa kirjeeseeni ja moittii nyt minua siitä, että olen salannut niin monen vuoden ajan taitoni kirjoittaa rakkauskirjeitä.
24.4. Hän lähtee Lappiin, aivan kuten ennustin.

10.5. Hän oli tullut kovin iloiseksi soitostani. Oli sitä salaisesti odottanut.

2.6. Hän lähettää kirjeen mukana Eeva-lehden, jonka haastattelussa hän tunnustaa naisen (minun) voittaneen hänet kalastuksessa usein.

28.9. Kaunis rakkauskirje. Mitään asiaa hänellä ei ole. Hän on taitava puhuja. Mutta vielä taitavampi kirjoittaja.

6.10. Puhelinkeskustelumme jälkeen hän on tullut alakuloiselle mielelle.
13.10. Nyt hän onnistui pelästyttämään minut. Kirje, joka tänään tuli, saattoi minut ymmälle ja levottomaksi.
21.10. Hän kertoo kuvitelleensa, että hän merkitsee minulle edes sen verran, että tietoisuus hänen olemassaolostaan ja rakkaudestaan on minulle edes jonkinlainen valonpilkahdus. Tule Helsinkiin! Ota etäisyyttä siellä oleviin huoliin, hän kehotta ja uskoo, että se olisi minulle sielullisesti helpottavaa.

9.12. Hänellä on ollut lähtöni jälkeen ikävää, yksinäistä ja haikeaa. Kaipaan sinua hän päättää.

26.1.1973 Hän on ollut jälleen kovin yksinäinen. Juuri lähtösi jälkeen tunne on voimakkain, ja ties kuinka kauan se kestää, hän kuvailee.

22.2. Hänen keväänsä on todella ohjelmaa täynnä. Kaipaan sinua. Tule pian, hän pyytää. En minä niin vain voi lähteä!

1.3. Hän on pettynyt, kun en pääse.
6.3. Hän on pahoillaan siitä, että ärtyi. – Soitin, Sinä moitit minua ja niin se vain kävi, hän selittää ja pyytää anteeksi.

12.5. Hän taas hyvällä tuulella ja ilkikurinen. Itse kirje sinällään on yllätys. Hän kiittää kuluneista kymmenestä vuodesta: ”Ne ovat olleet vaihtelevaisia sekä ulkonaisesti että sisäisten suhteiden kannalta, mutta ne ovat antaneet sisältöä elämälleni”. Hän tunnustaa, ettei hän uskonut kiihkeän alkuihastuksen voivan kehittyä sen pitemmälle: ”en silloin ajatellut, miten se kehittyy ja minkälaiseksi.”

5.6. Hän kirjoittaa olleensa lähtöni jälkeen alakuloisella mielellä. Soittaa hän on yrittänyt, mutta ei ole saanut minua kiinni.

9.7. Kortti, jossa hän puuttuu kipeään asiaan, joka on painanut minua ja painaa päivä päivältä enemmän.

20.9. Kirje. Vain sen vuoksi lähetetty, että olen kaukana.

4.10. Hän lähettää Jaana-lehden, jossa on pitkä juttu kuvien kera siitä, miten Glazunov maalaa hänestä muotokuvaa. Itse hän vierastaa kuvan nykyistä versiota: ” Se on niin nuollun tuntuinen, siloinen, temperamentiton.”
Mahdollisen tapaamisen lokakuussa hän koettaa järjestää.

29.11. Ei hänellä asiaa ole, mutta haluaa vain olla näin yhteydessä. Seuraavalla kerralla hän lupaa kirjoittaa toisenlaisen kirjeen, sellaisen, jossa on TUNNETTA. Mutta kyllä sitä on tähänkin piilotettu, hän vakuuttaa,

14.12. Minulla on hiton ikävä Sinua, hän kirjoittaa. Hän kirjoittaa, että kaipaisi myös hellyyttä ja kysyy: tiedätkö Sinä edes mitä hellyys on?

Lähdeaineisto:
Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle ISBN 951-1-17636-6

Vuosi 1972 Kekkosen päiväkirjassa

Tammikuu
5.1. Pitsinki luonani. Hän halusi tietää, miten hallitusasia voidaan järjestää. Vastasin, että mielestäni kansanrintama-linja SDP+ SKDL + Kepu olisi sekä talous-, että ulkokannalta toivottavin.
5.1. Virolainen luonani. Lupasi, ettei teetä kielteistä päätöstä hallitukseen menolle.
7.1. Paasio ja Sorsa luonani. Selostin hallitusasiaa.
7.1. Saarinen, Alenius, Aalto, Haapanen. Selostin hallitusasiaa. SKDL varauksellinen.
8.1. Luonani Jansson ja Tarjanne. He olivat valmiit keskustelemaan, että hallitus ilman SKDL:ää.
11.1. Viiden puolueen kokous johdollani Linnassa.
12.1. Ahti Karjalainen soitti ja kertoi keskustelleensa Aition kanssa. SKDL ei tule hallitukseen.
13.1. Sorsa luki SKP:n hallituspaperin. DDR heti tunnustettava. EEC:hen ei mitään suhteita.
14.1. Leinonen luonani. Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh on ehdottanut läheisempää sotilaallista yhteistyötä.
16.1. Karjalainen oli tavannut Kotovin, joka oli kertonut, että Saarinen vierailulla Moskovassa.
19.1. Pentti Sorvali soitti ja kertoi, että Ahti Karjalainen pelaa omaa peliään presidenttiehdokkuutensa puolesta. Samalla levitetään tietoa, että NL:n johtoa katsoo miehen muutoksen tarpeelliseksi: UK liian vanha jne. No joo!
20.1. Ahti Karjalainen lähetti kirjeen ja kävi luonani. Sovittiin, että hän esittää UK:n presidenttikauden jatkamisen otettavaksi nopeasti esille.
21.1. Leike Karjalaisen haastattelusta, jossa hän ehdottaa, että Kekkosen virkakauden jatkaminen otetaan nopeasti esille.
25.1. Paluu Fredrik IX:n hautajaisista.
29.1. Hannes Tiainen luonani. Sanoin, että valmistautukaa pienviljelysystävälliseen maatalouspolitiikkaan siltä varalta, että on pakko muodostaa sd vähemmistöhallitus.

Helmikuu
1.2. Eduskunta kokoontuu. Vennamo oli tarjonnut Kepulle yhteistyötä.
2.2. Eduskunnan avajaiset. Annan Paasiolle hallitustunnustelut.
9.2. Aamulla olivat Saarinen ja Alenius. Houkuttelin heitä hallitukseen.
14.2.Virolainen luonani. Oli valmis niin pitkälle kompromissiin kuin MTK.
16.2. Aamulla Paasio, Sorsa, Virolainen ja Haukipuro luonani.
20.2. Kepu tyrmää Paasion ehdotuksen neljän puolueen hallituksen ohjelmaksi.
23.2. Maltshev luonani. Kutsui Neuvostoliittoon. Lähtö 25.2. kaksi päivää. Suostuin.
25.2. Zavidovossa otin puheeksi Viipurin ja kalottiosan vaihdon. Ei ottanut tulta.

Maaliskuu
1.3. Virolainen soitti, kertoi, että oli pettynyt, kaikki Karjalaisen vikaa, mikä voi olla totta.
2.3. Aura ja Hetemäki kertoivat, että Kotov oli ollut Auran luona. Kotov oli kiihtyneesti nimittänyt Jakobsonia sionistiksi.
9.3. Jaakko Hallama päivällisillä. Kertoi mitä kaikkea on tehty selkäni takana Jakobsonin asiassa.
20.3. Karjalainen luonani. Kertoi, että kokoomus on innostunut vaalistani.
24.3. Ahti oli kutsunut Sorsan, Aition ja minut aamiaiselle. Puhe presidentinvaalista.

Huhtikuu
10.4. Sorsa palattuaan Moskovasta palattuaan neuvostojohtajien painottaneen presidentti Kekkosen työn arvoa ”hyvien naapurisuhteiden jatkajana”.
17.4. Päivällisillä Ahti K., Kustaa Vilkuna, Arvo Pentti, Eino Uusitalo ja Matti. Olin kirjoittanut tiedoksiannon: ehdokkaaksi en suostu. valita saa.
20.4. Kun Koivisto käy puheillani kertomassa jotakin, en perästä päin ymmärrä, mitä hän tahtoi sanoa. Mutta sanovat viisaammatkin Koivistosta.
29.4. Hiihtoa Lapissa, ainakin 105 km, 645+105=750 km.

Toukokuu
3.5. Karjalainen ja Haukipuro luonani. Kepun välikysymysvastaus tiistaina. Luulevat, että hallitus saa epäluottamuslauseen.
4.5. Hetemäki luonani, kiirehtimässä presidenttiratkaisua.
5.5. Puhuin Paasiolle, että hän ilmoittaisi Kepulle, että sd tulee syksyllä aloittamaan keskustelut hallituspohjan laajentamisesta. Muutoin on vaarana, että hallitus kaatuu ensi viikolla. Paasio suostui.
13.5. Holkeri, Ilaskivi luonani. Sanoin, että hallitus ei saanut muodollista epäluottamuslausetta. Ehkä neuvottelen ryhmien kanssa.
23.5. Virolainen ja Haukipuro luonani. Sanoin Virolaiselle, että en ota kantaa valintamenettelyyn.
29.5. Luonani Kepun nuorisojärjestön poikia. Olivat huolissaan puolueen liukumisesta oikealle ja Virolaisen linjattomuudesta. Valittelin sitä myös.
30.5. Kenraali Leinonen luonani. Kertoi, että kenraali Haltun kohtelu Neuvostoliitossa oli ollut poikkeuksellisen huomaavaista.

Kesäkuu
4.6. SDP:n puoluekokouksessa Pitsinki ja Lindblom putosivat pois puolueen johdosta. Paasio ja Sorsa säilyttivät asemansa.
13.6. Gvishiani aamiaisella. Kertoi, että patikkamatka Kaukaasiassa (Kekkonen ja Kosygin) olisi 20.8. tienoilla.
23.6. Olen joutunut arvioimaan Virolaisen sopivuutta politiikkaan. Hänellä ei ole politiikan tajua ei sormituntumaa politiikkaan. Jos syksyn kunnallisvaaleissa 1972 hävitään, on Virolaisen peli puoluejohtajana pelattu vähiin.
30.6. Paasio ja Sorsa luonani. Paasio puhui hallituksen erosta, ei ole rahaa eläkepommiin.

Heinäkuu
3.7. Ennen Naantaliin lähtöäni Maltshev luonani. Jätti vastauksen Saksan tunnustamisasiaan. NL ei katso, että Saksan tunnustaminen haittaa ETYK:iä Helsingissä.
7.7. Kotov soitti. Kiireinen asia. Haluaisi informaatiota EEC-asiasta. Soitin ilmoituksen Keijo Korhoselle. Sovittiin, että informaatio tapahtuu 12.7.
7.7. Virolainen soitti ja vaati, että minun on vahvistettava eläkelait. Kysyin, mistä saadaan varat. Virolainen : kyllä ne jostakin saadaan.
11.7. Kotov soitt ja kertoi, että 12.7. saapuu Helsinkiin Moskovasta Manzhulo, Belohvostikov ja Kosestajevski EEC-informaatiota varten.
16.7. Koivosto luonani. Kertoi, että suunnitelma muuttunut. Hallitus jättää eronpyynnön 19.7.
17.7. Pyynnöstäni Kotov luonani. Hän piti viimeiseen saakka kiinni siitä, että allekirjoituspäätöstä olisi siirrettävä ja että asiasta neuvoteltaisiin Kosyginin ja UKK välillä. Sanoin, että EEC-sopimus on meille tärkeä, ei olisi muuttunut, vaikka neuvottelu UK-Kosygin olisi jo pidetty.
18.7. Kotov pyrki puheilleni. Hän tiedusteli voisinko lähteä Kaukasian matkalle jo 9.8.
19.7. Koivisto soitti ja kertoi, että sd. puoluetoimikunta on yksimielisesti päättänyt, että hallitus jättää eronpyynnön tänään. Uusivirta oli soittanut hänelle ja vaatinut allekirjoitusta. Jos Suomen tuoli on tyhjänä 22.7. koko puolueettomuuspolitiikamme joutuu vaaraan.
20.7. Kotov soitti ja pyysi puheille. Saapui klo 21.00 ja esitti seuraavaa: ”Moskovassa tutustuttiin experttivaltuuskunnan (Mazhulo) selostukseen. Alustava tutustuminen Suomen ja EEC:n sopimusluonnokseen ei poista meidän pelkojamme mahdollisista kielteisistä vaikutuksista Suomen ja NL:n välisiin suhteisiin.
21.7. Kotov soitti ja kysyi voinko lähteä Kaukasiaan.
26.7. Soitin aamulla Sorsalle ja sanoin, että hallitussopimuksessa ei saa ottaa kiinteää kantaa EEC-sopimukseen ennen kuin olen tehnyt NL:n matkan.

Elokuu
1.8. Hallitusneuvotteluja Helsingissä.
2.8. Kotov Kultarannassa.
2.8. Sorsa soitti minulle. Virolainen oli kieltäytynyt jatkamasta hallitusselvittelyjen johtamista eikä Kepu ollut esittänyt tehtävään toistakaan edustajaa.
9.8. Sorsa oli esittänyt sekä sd. puolueen että omana kantanaan neuvostoliittolaisille, että Suomen tulee hyväksyä EEC-sopimus.
11.8. Koivisto soitti aamulla ja esitti, että valtioneuvoston esittelyssä päätettäisiin eläkelait jättää vahvistamatta.
12.8. Lähdin NL:n hallituksen lähettämällä lentokoneella TU-134 Kaukasiaan.
16.8. Stepanov oli koko matkan mukana. Kotov ei.
17.8. Lennettiin Zavidovoon.
25.8. SMP:n kansanedustajat Mauno Kurppa ja Niemelä luonani. Sovinto Vennamon kanssa mahdoton.
30.8. Annoin Sorsalle tehtäväksi hallituksen muodostamisen.

Syyskuu
4.9. Sorsan hallitus nimitetään.
11.9. Leike Suomen olympiajoukkueen paluusta Suomeen ja tapaamisesta tasavallan presidentin kanssa.
12.9. Ministerineuvos Streltsov pyynnöstään luonani.
15.9. Streltsov pyynnöstään luonani. Ilmoitti, että NL:n hallitus on valmis ostamaan Suomesta vuoden 1972 aikana 10 000 t voita, 3000 t maitojauhetta ja 4000 t kananmunia, joista olin tehnyt ehdotuksen Kosyginille.
22.9. Sorsa ja Paasio luonani. Maltshev luonani. Sain häneltä kirjeen, jossa NL:n hallitus ilmoittaa suostuvansa Seppästen muuttoon Virosta Suomeen.

Lokakuu
1.10. Kunnallisvaalit.
14.10. Sylvi joutui sairaalaan tutkittavaksi. Pelkäsivät veritulppaa jalassa.
18.10. SMP:n eduskuntaryhmän 12-jäsenisen enemmistön järjestäytyminen omaksi ryhmäksi juuri ennen budjettikeskustelun alkua.
Maltshev ja Mendelevitsh luonani.
24.10. Karjalainen kertoi syöneensä päivällistä Maltshevin luona viisi tuntia. Maltshev harvinaisen jyrkkä suhtautumisessaan Suomi – EEC-sopimukseen.
29.10. Niin kutsuttu Zavidovo-vuoto. Leike, jossa paljastetaan Kekkosen elokuisella matkallaan neuvostojohdon kanssa EEC-ratkaisusta käymien keskustelujen sisältö tarkasti ja yksityiskohtaisesti.
31.10. Maltshev luonani pyynnöstäni. Selostin hänelle Dagens Nyheterin uutisesta ja valitin,

Marraskuu
1.11.Kurppa, Niemelä, Antila luonani. Pupauduin selvittämään, eikä saada lakia, että SMP:stä erotetut saavat puoluetuen.
9.11. Sanoin Kotoville, että jos NL ottaa sen kannan, että se pakottaa Suomen menettelemään tavalla, joka ei ole Suomen mielestä sen etujen mukainen ja ulkovallat tämän havaitsevat, Suomi menettää kansainvälisen arvonantonsa.
15.11. M.G. Kotov saapui luokseni ja esitti toimenksiantonsa. EEC-sopimuksen allekirjoitaminen oli lykättävä. Vastasin, että olen pettynyt ilmoituksen johdosta.
16.11. Paasio ja Sorsa luonani. Kotov esittänyt, että Moskovassa tunnetaan huolestuneisuutta EEC-sopimuksen suhteen.
19.11. Saksojen tunnustaminen.
21.11. Hetemäki keskustellut Kotovin kanssa.
22.11. ETYK alkoi Helsingissä.
24.11. Jakobson kirjoitti minulle ja ahdisti minua ratkaisemaan EEC-pulman.
25.11. SMP:n Kainulainen luonani. Puoluetuki.
27.11. Kutsuin Maltsehvin luokseni. Koska alkaa liikkua huhuja, että NL painostaa Suomea EEC-asiassa.

Joulukuu
4.12. Kutsuin Sorsan ja Karjalaisen luokseni. Karjalainen repsahtanut. Karjalainen pyysi saada jättää eroanomuksen ulkoministerin paikalta.
5.12. Ahti K. oli aamulla Kotovin luona. Ahti tuli luokseni ja pyysi, että saa jättää eronpyyntönsä hallituksesta. Kotov pyrki luokseni, oli samaa mieltä Karjalaisen kanssa.
7.12. Sorsa, Karjalainen luonani. Sovittiin, että Uusivirta lähtee Lontooseen, Brysseliin ja Kööpenhaminaan selvittämään, että EFTA-edut saadaan säilyttää vuodeksi 1973.
8.12. Holkeri luonani. Kertoi olevansa puolittain varma, että kokoomus hyväksyy poikkeusmenettelyn.
11.12. Hetemäki luonani. Oli syönyt lounaan Kotovin ja Auran kanssa. Vuoto (Högnäs) Kotov otti puheeksi.
13.12. Kotov pyrki luokseni.
15.12. Kotov: Moskovassa ollaan valmiita vielä kerran keskustelemaan UK:n kanssa kaikista näkökohdista, jotka liittyvät Suomen ja EEC:n välisten suhteiden järjetelyyn.
21.12. Saapuminen Moskovaan. Vastassa Mazurov, Grishin ja Georgadze. Seurueeseeni määrätty A.A. Smirnov ja Belohvostikov.
23.12. Neuvottelut Brezhnev, Kosygin, Gromyko, Kekkonen, Sorsa. Ignatiev tulkkina.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 3 ISBN 951-1-18858-5

Vuoden 1972 tapahtumat

Kekkosella oli monta syytä hankkiutua eroon Karjalaisen hallituksesta ja määrätä uudet vaalit. Hän teki sen lokakuun lopussa 1971. Teuvo Auran virkamieshallitus sai hoitaa asioita tammikuuhun 1972 eduskuntavaaleihin saakka. Kekkonen onnistui katkaisemaan Karjalaisen pääministeriuran, mutta muita ennenaikaisten vaalien taktisia tavoitteita ei saavutettu. Vennamo ei ollut vielä ajanut puoluettaan sellaiseen hajoamistilaan kuin Kekkonen luuli. SMP menetti 30 000 äänestäjää, mutta saavutti taitavasti solmittujen vaaliliittojen ansiosta 18 edustajapaikkaa. Vasemmisto vahvistui, mutta keskusta ei päässyt entiseen voimaansa. Presidentti nimitti SDP:n vähemmistöhallituksen. Paasion hallitus nosti kahden seuraavan vuosikymmenen johtavat poliitikot hallitustasolle.

Kekkonen oli elokuussa 1972 lomamatkalla Neuvostoliitossa. Hän kävi Zavidovon metsästysmajalla perusteellisen keskustelun Brezhnevin ja Kosyginin kanssa siitä, mitä EEC-sopimus oli ja mitä ei. Neuvostojohtajat selostivat epäilyjään. EEC ei ollut heidän mielestään taloudellinen vaan poliittinen kysymys. Se oli ylikansallinen elin, ja sellaisia Neuvostoliitto periaatteessa vastusti. He eivät kieltäneet eivätkä käskeneet, mutta varoittivat Suomen ratkaisuista, joilla voitaisiin tuhota arvokkaita poliittisia ja taloudellisia saavutuksia. Kekkonen joutui ahtaalle ja hänellä oli vain yksi valttikortti, sama kuin Novosibirskissä 1961. Hän takasi henkilökohtaisesti, että EEC-ratkaisu ei muuta Suomen ulkopolitiikkaa ja että se ei siirrä päätösvaltaa Suomen ulkopuolelle.
Zavidovo- muistio vuoti julkisuuteen lokakuun lopussa Ruotsin kautta. Vuodosta tuli poliittinen pommi vasta puolitoista kuukautta myöhemmin.

Tammikuu
1. tammikuuta – Espoo, Kauniainen ja Kankaanpää muuttuivat kaupungeiksi, Huittinen, Kokemäki ja Parkano kauppaloiksi ja Helsingin maalaiskunnasta tuli Vantaa-niminen kauppala. Ahlaisten kunta liitettiin Porin kaupunkiin, Ikaalisten mlk Ikaalisten kauppalaan ja Teiskon kunta Tampereen kaupunkiin.
2.–3. tammikuuta – Suomessa toimitettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit. Eduskunta oli hajotettu lokakuussa 1971.
4. tammikuuta – Itävaltalaisesta Kurt Waldheimista tuli YK:n pääsihteeri.
5. tammikuuta – NASA julkaisi suunnitelman avaruussukkulan kehittämiseksi.
9. tammikuuta – RMS Queen Elizabeth tuhoutui tulipalossa Hongkongin satamassa.
14. tammikuuta − Tanskan kuningas Fredrik IX kuoli Kööpenhaminassa. Hänen tyttärensä, kruununprinsessa Margareeta julistettiin kuningattareksi seuraavana päivänä.
20. tammikuuta – Tohtori Ahti Karjalainen sanoi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että mahdollisuudet presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkamiseksi olisi lähiaikoina selvitettävä puolueiden kesken. Kekkonen oli ilmoittanut vuoden 1968 vaalien yhteydessä, ettei hän aio enää asettua ehdokkaaksi kautensa päättyessä vuonna 1974.
20. tammikuuta − Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) poistettiin puoluerekisteristä puolueen jäätyä ilman kansanedustajia kaksissa peräkkäisissä eduskuntavaaleissa.
22. tammikuuta – Sopimus Englannin, Irlannin, Tanskan ja Norjan EEC-jäsenyydestä.
23. tammikuuta – Koko Istanbul asetettiin kotiarestiin 24 tunniksi.
25. tammikuuta – Nixon paljastaa, että Pohjois-Vietnamin kanssa on neuvoteltu salaisesti yli kaksi vuotta.
26. tammikuuta – Jugoslavian JAT:n DC-9-32, lento 364 Kööpenhaminasta Zagrebiin räjähti ilmassa DDR:n ja Tšekkoslovakian rajan lähellä. Koneen jäänteet putosivat Srbská Kameniceen. 10 km:n pudotuksesta selviytyi lentoemäntä Vesna Vulović.
28. tammikuuta − WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio ilmoitti sanoutuvansa irti yhtiön palveluksesta. Taustalla olivat Tarmion ja yhtiön hallintoneuvoston välille syntyneet kiistat. Hallintoneuvosto kaavaili Tarmion seuraajaksi yhtiön aiempaa kirjallista johtajaa, professori Eino E. Suolahtea, joka kuitenkin kieltäytyi.
30. tammikuuta – Verisunnuntai Pohjois-Irlannissa: brittiarmeija surmasi 13 katolista marssijaa.

Helmikuu
1. helmikuuta − Uusi eduskunta valitsi puhemieheksi SDP:n Rafael Paasion, ensimmäiseksi varapuhemieheksi Keskustapuolueen Johannes Virolaisen ja toiseksi varapuhemieheksi Kokoomuksen Olavi Lähteenmäen.
2. helmikuuta – Brittien vastaisia mellakoita järjestettiin Irlannissa. Britannian lähetystö poltettiin Dublinissa.
3. helmikuuta – XI talviolympialaiset alkoivat Sapporossa Japanissa. Suomi jäi ensimmäisen kerran kultamitalitta.
4. helmikuuta – Mariner 9 -luotain lähetti valokuvia Marsista.
4. helmikuuta – Kaikki Pohjoismaat tunnustivat Bangladeshin.
7. helmikuuta – SMP:n taktikoinnin johdosta porvarienemmistöinen eduskunta sai sosialistienemmistöiset valiokunnat. Tilanne korjattiin täydennysvaalilla.
8. helmikuuta – SMP:n puheenjohtaja Veikko Vennamo tarjosi SDP:lle ja SKDL:lle hallitusyhteistyötä sanoen, että "eduskunnassa ei ole enää porvarillista enemmistöä".
8. helmikuuta – Suomen neuvottelut SEV:n kanssa alkavat
10. helmikuuta − TPSL hyväksyttiin takaisin puoluerekisteriin sen kerättyä vaadittavat 5000 kannattajakorttia.
21. helmikuuta – Neuvostoliiton miehittämätön avaruusalus Luna 20 laskeutui Kuuhun tuoden paluumatkallaan näytteitä kuukivistä.
21. helmikuuta − Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon matkusti viralliselle vierailulle Kiinaan ja tapasi vielä samana päivänä maan johtajan Mao Zedongin ja pääministeri Zhou Enlain.
23. helmikuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi eron Teuvo Auran II hallitukselle ja nimitti Rafael Paasion II hallituksen. Paasion hallitus sai kansan suussa nimen "nappulaliiga", koska siinä oli mukana useita nuoria ministereitä, mm. vain 26-vuotias opetusministeri Ulf Sundqvist.
27. helmikuuta – YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti varatuomari Helvi Sipilän YK:n sosiaaliasioiden apulaispääsihteeriksi.
29. helmikuuta − Tohtori V. J. Sukselainen valittiin eduskunnan puhemieheksi Rafael Paasion tilalle. Ensimmäinen varapuhemies Johannes Virolainen luopui paikastaan ja hänen tilalleen valittiin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Esko Niskanen.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat.
1. maaliskuuta − Ilmailuhallitus aloitti toimintansa.
2. maaliskuuta – Pioneer 10 -luotain laukaistiin matkaan.
2. maaliskuuta – Jean-Bedel Bokassasta tuli Keski-Afrikan tasavallan presidentti.
3. maaliskuuta − Islannin presidentti Kristján Eldjárn saapui valtiovierailulle Suomeen.
8. maaliskuuta – Väinö Leskinen kuolee.
10. maaliskuuta – Presidentti Urho Kekkonen nimitti Turun ja Porin läänin uudeksi maaherraksi SDP:n kansanedustajan Sylvi Siltasen, josta tuli Suomen ensimmäinen naismaaherra.
14. maaliskuuta − Tanskalainen matkustajakone syöksyi vuorenrinteeseen lähellä Dubaita Arabiemiraateissa, jolloin 112 ihmistä, joukossa kolme suomalaista, sai surmansa.
16. helmikuuta – EFTAn ja EEC:n väliset neuvottelut jatkuvat.
17. maaliskuuta − Helsingissä solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus paperi- ja sellutehtaan rakentamisesta suomalaisvoimin Svetogorskiin (Enso). Suomen edustajana sopimuksen allekirjoitti ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamo. Sopimuksen arvo oli 270 miljoonaa markkaa.
24. maaliskuuta − Presidentti Urho Kekkonen myönsi kirjailija Rabbe Enckellille, historiantutkija Eino Jutikkalalle ja muotoilija Tapio Wirkkalalle akateemikon arvonimen. 24. maaliskuuta − WSOY:n yhtiökokous vapautti yhtiön hallintoneuvoston tehtävistään niukalla ääntenenemmistöllä. Irtisanoutunutta pääjohtajaa Hannu Tarmiota pyydettiin jatkamaan työssään, mihin Tarmio suostui.
24. maaliskuuta – Vietnamin rauhanneuvottelut Pariisissa katkeavat.
25. maaliskuuta – Euroviisut järjestettiin Edinburghissa Skotlannissa.
28. maaliskuuta – SALT-neuvotteluiden 7. kierros alkaa Helsingissä.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Suomessa tuli voimaan kansanterveyslaki, jonka nojalla maahan perustettiin alueelliset terveyskeskukset.
1. huhtikuuta – Pohjois-Vietnam hyökkää demilitarisoidun vyöhykkeen yli.
4. huhtikuuta – Yhdysvallat tunnusti Bangladeshin.
10. huhtikuuta – Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja 70 muuta maata allekirjoittivat biologiset aseet kieltäneen sopimuksen (Biological Weapons Convention).
10. huhtikuuta − Maanjäristys surmasi noin 4000 ihmistä Japanin eteläosassa.
16. huhtikuuta – Apollo 16 laukaistiin matkaan.
16. huhtikuuta – USA pommittaa Hanoita ja Haiphongia.
18. huhtikuuta – Keskusteltuaan pääministeri Rafael Paasion kanssa Urho Kekkonen sanoi olevansa valmis jatkamaan presidenttinä myös vuoden 1974 jälkeen, "mikäli kansan enemmistö katsoo sen parhaaksi".
22. huhtikuuta – Kymmenen säiliövaunua suistui kiskoilta Riihimäen ja Lahden välisellä rataosalla Kärkölän Järvelässä. Kahdesta rikkoutuneesta vaunusta valui maahan 75 000 litraa öljyä.
26. huhtikuuta – Nixon ilmoittaa uusista joukkojen supistuksista Vietnamissa.
27. huhtikuuta – Vietnamin rauhanneuvottelut Pariisissa jatkuvat.

Toukokuu
3. toukokuuta – Eduskunta hyväksyi valtiopäiväjärjestyksen muutoksen, jolla äänioikeusikäraja laskettiin 18 vuoteen.
3. toukokuuta – Hallitus torjui kansanedustaja Aili Laitisen ehdotuksen valtion bordellien perustamisesta.
4. toukokuuta – Metron koerata otettiin käyttöön Helsingin Herttoniemessä.
4. toukokuuta – Vietnamin rauhanneuvottelut Pariisissa keskeytyvät.
5. toukokuuta – Kuolemanrangaistus poistettiin eduskunnan päätöksellä kokonaan Suomen rangaistusjärjestelmästä. Kuolemanrangaistus oli nyt kielletty kaikkiaan 22 valtiossa, muiden muassa kaikissa Pohjoismaissa, sekä useissa Yhdysvaltain osavaltioissa.
9. toukokuuta – USA miinoittaa Haiphongin sataman.
12. toukokuuta – Kytäjän kartanon omistaja Kai Vähäkallio ampui kolme nuorta telttaansa Kytäjärven rannalla Hyvinkäällä. Hänet vangittiin 13. kesäkuuta.
15. toukokuuta – Alabaman kuvernööri George Wallacea ammuttiin Marylandissa.
17. toukokuuta – Bonnin liittopäivät hyväksyvät Brandtin idänsopimukset.
19. toukokuuta – 17 ihmistä loukkaantui pommi-iskussa Hampurissa; Punainen armeijakunta ilmoitti olevansa vastuussa.
24. toukokuuta – Punaisen armeijakunnan pommi-isku tappoi kaksi yhdysvaltalaissotilasta Heidelbergissa.
26. toukokuuta – Richard Nixon ja Leonid Brežnev allekirjoittivat SALT I -sopimuksen Moskovassa.
30. toukokuuta – Japanin punainen armeija (日本赤軍) tappoi 24 ihmistä ja haavoitti sataa Lodin lentokentällä Israelissa. Turvallisuusmiehet ampuivat kaksi hyökkääjää ja vangitsivat kolmannen. Palestiinan vapautuksen kansanrintama (PFLP) otti vastuun teosta.
31. toukokuuta – NATO hyväksyy Helsingin ETYKin isännäksi.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Irakin öljyvarat kansallistettiin.
2. kesäkuuta – Andreas Baader ja muita RAF:n terroristeja pidätettiin Frankfurt am Mainissa.
2. kesäkuuta – SDP:n puoluekokous määrittelee suojalait EEC-sopimuksen ehdoksi.
3. kesäkuu Suurvaltojen ulkoministerit allekirjoittavat Berliinin liikennesopimuksen.
7. kesäkuuta − Suomi ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen, jonka nojalla neuvostoliittolainen urakoitsija rakentaa maakaasuputken linjalle Imatra−Kouvola−Kotka vuoden 1973 loppuun mennessä.
7. kesäkuuta – USA aloittaa uudelleen Pohjois-Vietnamin pommitukset.
8. kesäkuuta − Länsi-Saksa ja Egypti solmivat uudelleen diplomaattisuhteensa, jotka olivat katkenneet vuonna 1965 Länsi-Saksan solmittua vastaavat suhteet Israelin kanssa.
9. kesäkuuta − Ahvenanmaalla juhlittiin maakunnan itsehallinnon 50-vuotispäivää.
10. kesäkuuta – Keskustapuolueen puoluevaltuuskunta saa valtuudet Kekkosen uudelleenvalintaan.
15. kesäkuuta – Ulrike Meinhof ja muita terroristeja pidätettiin Langenhagenissa.
15. kesäkuuta – Yleisradion hallintoneuvosto määräsi pääjohtaja Eino S. Revon virkavapaalle, koska hän ei ollut noudattanut tasapuolisuutta radio-ohjelmissa. Virkavapaus ulottui heinäkuun alusta vuoden loppuun.
17. kesäkuuta – Watergate-skandaali: viisi Valkoisen talon työntekijää pidätettiin murrosta demokraattipuolueen toimistoihin Yhdysvalloissa.
17. kesäkuuta – Yhdysvallat luovutti Okinawan Japanille.
19. kesäkuuta – Kissinger saapuu Pekingiin neuvottelemaan Vietnamin rauhasta.
21. kesäkuuta – Eduskuntakeskustelu EEC:stä alkaa.
25. kesäkuuta – Juan Perón valittiin Argentiinan presidentiksi.

Heinäkuu
8. heinäkuuta – SMP:n puoluekokouksessa Kouvolassa ehdotettiin Veikko Vennamoa presidenttiehdokkaaksi tuleviin vaaleihin. Vennamo valitutti uudeksi puoluesihteeriksi Urpo Leppäsen ja esti siten Eino Poutiaisen uudelleenvalinnan huolimatta Poutiaisen puolueen kentällä nauttimasta suosiosta.
9. heinäkuuta − Itä-Saksa syytti Länsi-Saksaa Suomen hallituksen painostamisesta Saksojen tunnustamisessa ja Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämisessä.
10. heinäkuuta – Suomi uudistaa Saksojen paketin.
12. heinäkuuta – Opetusministeriö lähetti kouluhallitukselle kirjelmän, jonka mukaan koulut eivät saisi puuttua oppilaiden kuulumiseen poliittisiin järjestöihin eikä poliittisten tunnusten käyttöön vaatetuksessa.
18. heinäkuuta – Anwar Sadat karkotti 20 000 Neuvostoliiton neuvonantajaa Egyptistä.
19. heinäkuuta – Paasion hallitus lykkää EEC-sopimuksen allekirjoitusta ja jättää eronpyyntönsä.
20. heinäkuuta − Kiina ilmoitti virallisesti entisen puolustusministerin Lin Biaon kuolemasta ja maan johtajan Mao Zedongin murhaamiseen tähdänneestä salaliitosta, jota Lin Biaon kerrottiin johtaneen.
21. heinäkuuta – "Veriperjantai", 20 pommia räjähti Belfastin keskustassa (ks. IRA).
21. heinäkuuta – SMP:n 18-henkinen eduskuntaryhmä repesi kahtia. Kaksitoista kansanedustajaa hyökkäsi puheenjohtaja Veikko Vennamoa vastaan syyttäen häntä itsevaltiudesta puolueessa ja sanoen hänen tehneen toiminnallaan puolueen yhteistyökelvottomaksi sekä oikealle että vasemmalle.
21. heinäkuuta – Suomen edustajat parafoivat EEC-tullisopimuksen Brysselissä.
22. heinäkuuta − Ruotsi, Islanti, Sveitsi, Itävalta ja Portugali allekirjoittivat vapaakauppasopimukset Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa Brysselissä. Neuvotteluihin osallistuneen Suomen osalta sopimuksen allekirjoittaminen lykättiin.

Elokuu
4. elokuuta − Brittiläinen rockmuusikko Paul McCartney saapui kahden päivän konserttimatkalle Suomeen.
8. elokuuta − Suomen yksityisyrittäjäin puoluejärjestö (Syp) merkittiin puoluerekisteriin.
11. elokuuta – Vietnamin sota: viimeiset Yhdysvaltain maajoukot vetäytyivät Etelä-Vietnamista. 12. elokuuta – Kekkonen lähtee Zavidovoon.
16. elokuuta − Marokon kuningasta Hassan II:ta vastaan tehtiin murhayritys maan pääkaupungissa Rabatissa. Yritystä johtanut puolustusministeri Mohammed Oufkir teki itsemurhan vielä samana päivänä.
21. elokuuta – Ensimmäinen kuumailmapallo lensi Alppien yli.
21. elokuuta – Suomen säästöpankkilaitos täytti 150 vuotta.
22. elokuuta − Kansainvälinen olympiakomitea kielsi Rhodesian osallistumisen Münchenin olympialaisiin sen harjoittaman rotuerottelun vuoksi.
25. elokuuta − Kiina esti veto-oikeudellaan YK:n turvallisuusneuvostossa Bangladeshin hyväksymisen YK:n jäseneksi.
25. elokuuta – Kekkonen pitää puheen keskustapuolueen valtuuskunnan kokouksessa.
26. elokuuta – XX kesäolympialaiset alkoivat Münchenissä.

Syyskuu
1. syyskuuta – Bobby Fischer voitti Reykjavíkissa ensimmäisenä yhdysvaltalaisena shakin maailmanmestaruuden kukistettuaan Boris Spasskin.
3. syyskuuta – Lasse Viren voitti 10 000 m:n juoksun ME-ajalla Münchenin olympialaisissa.
4. syyskuuta – Kekkonen nimittää Sorsan I hallituksen.
5. syyskuuta – Kalevi Sorsan hallitus aloitti työnsä.
5. syyskuuta – Pohjois-Karjala-projekti alkoi. Suomalaisten miesten keskimääräinen elinikä oli todettu yhdeksi Euroopan alhaisimmista (65-66 vuotta). Syynä tähän olivat tupakoinnin, liikunnan puutteen ja epäterveellisen ruokavalion aiheuttamat sydän- ja verisuonitaudit. Ongelma oli erityisen vaikea Itä-Suomessa.
5.–6. syyskuuta– Münchenin verilöyly: 11 israelilaista urheilijaa kuoli, kun "Musta syyskuu" valtasi olympiakylän.
6. syyskuuta – Ruoppaaja Nostaja kaatui ja upposi kovassa merenkäynnissä Pietarsaaren edustalla. Aluksen työntekijöistä 16 hukkui ja vain viiden onnistui pelastautua.
6. syyskuuta – DDR:n diplomaattisesta tunnustamisesta sovitaan.
8. syyskuuta – SMPn eduskuntaryhmä hajosi, kun 12 edustajaa poistui ryhmäkokouksesta.
10. syyskuuta – Lasse Viren voitti 5 000 m:n juoksun ja Pekka Vasala 1500 m:n juoksun Münchenin olympialaisissa.
14. syyskuuta – Länsi-Saksa ja Puola solmivat diplomaattisuhteet.
17. syyskuuta – Uganda ilmoitti, että sen alueella on tansanialaisjoukkoja.
21. syyskuuta – Filippiinien presidentti Ferdinand Marcos asetti koko maan poikkeustilaan.
25. syyskuuta – Norjalaiset torjuivat maansa EEC-jäsenyyden neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä.
30. syyskuuta – Ruotsissa vihittiin käyttöön Euroopan pisin maantiesilta, joka yhdistää Öölannin mantereeseen. Kalmarin salmen ylittävän runsaan kuuden kilometrin pituisen sillan rakennustyö kesti neljä ja puoli vuotta.

Lokakuu
1. lokakuuta – Viimeiset raitiovaunut lopettivat liikennöintinsä Turussa.
1.−2. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallisvaalit. Parhaiten menestyivät SDP ja Kokoomus, pahimmat tappiot kärsivät SMP ja TPSL.
4. lokakuuta – SMP:n puoluehallitus syytti kahta kansanedustajaa, Heikki Kainulaista ja Mauno Kurppaa puolueen hajottamisesta ja päätti, etteivät he saa kahteen kuukauteen osallistua eduskuntatyöhön. Seuraavana päivänä puoluehallitus teki saman päätöksen vielä kahden muun edustajan, Lauri Linnan ja Artturi Niemelän osalta. Erotetut kansanedustajat pitivät päätöksiä laittomina.
7. lokakuuta – SMP:n puoluehallitus katsoi 12 niskuroivan kansanedustajan eronneen puolueesta ja julisti jäljelle jääneen kuuden henkilön ryhmän SMP:n ainoaksi eduskuntaryhmäksi.
13. lokakuuta – Andien lento-onnettomuus: Uruguaysta Chileen rugby–joukkueen pelaajia kuljettanut lentokone putosi Andeilla. Onnettomuudesta säilyi hengissä 16 ihmistä, jotka löydettiin vasta 20. joulukuuta. Selviytyneet olivat joutuneet syömään törmäyksessä menehtyneiden ruumiita selvitäkseen hengissä.
14. lokakuuta – SMP:n sisäinen kriisi kärjistyi, kun puolue-edustajisto erotti Heikki Kainulaisen ja Mauno Kurpan puolueesta.
16. lokakuuta – Maailman Luonnonsäätiön (WWF) Suomen osasto perustettiin.
16. lokakuuta – Creedence Clearwater Revival -yhtye hajosi lopullisesti.
17. lokakuuta − SMP:n eduskuntaryhmä hajosi lopullisesti.
24. lokakuuta − Presidentti Urho Kekkonen matkusti viralliselle vierailulle Alankomaihin.
25. lokakuuta – SMP:n ryhmähuone eduskuntatalossa jaettiin väliseinällä kahtia.
28. lokakuuta – SDP, Keskustapuolue ja SKDL pääsivät yhteisymmärrykseen presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla. Tämä asia niputettiin yhteen Suomen EEC-sopimuksen kanssa.
29. lokakuuta – Musta syyskuu kaappasi Lufthansan koneen Turkin yllä ja vaati kolmen jäsenensä vapautusta.
31. lokakuuta – Ruotsalaisessa Dagens Nyheterissä, norjalaisessa Dagbladetissa ja suomalaisessa Vasabladetissa julkaistiin toimittaja Tor Högnäsin laatima artikkeli, jossa selostettiin presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon Zavidovossa elokuun lopulla käymiä salaisia keskusteluja.
31. lokakuuta – Eduskunta määräsi puhemiesneuvoston ehdotuksesta SMP:n puheenjohtajan, kansanedustaja Veikko Vennamon järjestysrikkomusten vuoksi kahden viikon työskentelykieltoon. Tätä eduskunnan ankarinta sisäistä kurinpitokeinoa oli aiemmin käytetty vain kahdesti. Vennamo oli syyttänyt puhemiesneuvostoa ja eduskunnan virkamiehiä "seteliselkärankaisiksi" nimeämänsä SMP:n opposition suosimisesta.

Marraskuu
1. marraskuuta – Ajovalojen käyttö moottoriajoneuvoissa kaikkina vuorokaudenaikoina tuli Suomessa pakolliseksi 31. maaliskuuta 1973 saakka.
3. marraskuuta − Hallitus päätti, että Suomi antaa humanitaarista apua Vietnamille rauhan palattua alueelle.
7. marraskuuta – Nixon voittaa USA:n presidentinvaalit.
9. marraskuuta – SDP asettuu Kekkosen uudelleenvalinnan kannalle.
9. marraskuuta – Norja aloittaa neuvottelut EEC-jäsenyydestä.
11. marraskuuta – Ruotsin kuningas Kustaa VI Aadolf täytti 90 vuotta. Syntymäpäiväjuhliin osallistuivat mm. kaikkien muiden Pohjoismaiden valtionpäämiehet.
13. marraskuuta – Voimakkaat myrskyt koettelivat Länsi-Eurooppaa ja Brittein saaria; 50 ihmistä kuoli.
16. marraskuuta − Metsäteollisuusyhtiö Enso-Gutzeit vietti 100-vuotisjuhlansa.
17. marraskuuta – Juan Perón palasi 17-vuotisesta maanpaosta Argentiinaan.
19. marraskuuta – Suomi ilmoittaa tunnustavansa molemmat Saksat.
24. marraskuuta – Suomi tunnusti molemmat Saksat.
24. marraskuuta – Kauppa- ja teollisuusministeri Grels Teir nimitettiin Valtiokonttorin pääjohtajaksi eläkkeelle siirtyvän Esa Kaitilan tilalle. Teirin paikan hallituksessa peri Jan-Magnus Jansson.
25. marraskuuta – Liberaalinen kansanpuolue ilmoitti vastustavansa presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkamista poikkeuslailla. Seuraavana päivänä kansanedustaja Georg C. Ehrnroothin johtama Ruotsalaisen Kansanpuolueen oikeistosiipi antoi saman julkilausuman.

Joulukuu
3. joulukuuta – SDP ja TPSL pääsivät sopimukseen puolueiden yhdistymisestä. Yhdistymissopimus allekirjoitettiin seuraavana päivänä. Tämä merkitsi sosialidemokraattien 15 vuotta kestäneen hajaannuksen päättymistä. TPSL:n oppositio vastusti puolueiden yhdistymistä.
5. joulukuuta – Sorsa ehdottaa, että vuoden 1968 valitsijamiehet suorittavat presidentin vaalin.
6. joulukuuta − Suomen Kristillinen Liitto ilmoitti vastustavansa presidentti Urho Kekkosen toimikauden jatkamista poikkeusmenettelyllä.
6. joulukuuta − Itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin poikkeuksellisesti Finlandia-talossa presidentinlinnassa käynnissä olleiden korjaustöiden vuoksi.
7. joulukuuta – Filippiinien presidentin Ferdinand Marcosin puoliso Imelda Marcos yritettiin murhata puukottamalla. Turvallisuusmiehet ampuivat puukottajan, insinööri Carlito Dimaalin.
8. joulukuuta – SMP:stä eronnut 12 kansanedustajan ryhmä järjestäytyi Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen eduskuntaryhmäksi.
8. joulukuuta – Varapuhemies Veikko Helle poisti SMP:n kansanedustajan J. Juhani Kortesalmen eduskunnan puhujapöntöstä kansanedustajalle sopimattoman esiintymisen vuoksi.
9. joulukuuta - Tré Cool syntyi.
10. joulukuuta – Viiden neuvostosotilaan ilmoitettiin saaneen surmansa Neuvostoliiton ja Kiinan joukkojen yhteenotossa maiden välisellä rajalla Kazakstanissa.
13. joulukuuta – 34 poikkeuslain vastustajaa lähetti presidentti Urho Kekkoselle kirjelmän, jossa hänen toivottiin estävän "kansalaisten syrjään sysäämisen" presidentin vaalissa. Kirjelmän olivat allekirjoittaneet mm. Göran von Bonsdorff, Adolf Ehrnrooth, Erik von Frenckell, Matti Kuusi, Lauri Pihkala ja L. A. Puntila.
14. joulukuuta – Urho Kekkonen perui lupauksensa olla käytettävissä tasavallan presidenttinä vuoden 1974 jälkeen. Kekkonen perusteli lausuntoaan Zavidovo-vuodolla, jonka hän sanoi heikentävän Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.
14. joulukuuta – Willy Brandt valittiin uudelleen Länsi-Saksan liittokansleriksi.
16. joulukuuta – LKP ja RKP peruivat aiemmat kielteiset kantansa ja taipuivat kannattamaan presidentin toimikauden pidentämistä poikkeuslailla.
18. joulukuuta – Yhdysvallat aloitti kiivaat Pohjois-Vietnamin pommitukset painostaakseen maan johtoa rauhaan. Hanoin kaupunkiin pudotettiin vajaan kahden viikon aikana 40 000 tonnia pommeja, jolloin siellä kuoli yli 1 300 ja haavoittui 1 260 siviiliä.
19. joulukuuta – Kaikki muut eduskuntapuolueet paitsi SMP ja Suomen Kristillinen Liitto pyysivät Urho Kekkosta jatkamaan presidenttinä vuoden 1974 jälkeen.
20. joulukuuta – Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Kalevi Sorsa matkustivat Moskovaan, jossa he osallistuivat Neuvostoliiton 50-vuotisjuhliin. Vierailun aikana todettiin, ettei Zavidovo-vuoto ollut haitannut maiden välisiä suhteita.
21. joulukuuta – Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta tunnustivat toisensa.
21. joulukuuta − Opetusministeriön kouluneuvos Erkki Aho valittiin kouluhallituksen uudeksi pääjohtajaksi eläkkeelle siirtyvän Reino Oittisen tilalle.
21. joulukuuta – Oikeuskansleri Risto Leskinen määräsi aloitettavaksi tutkimukset siitä, miten presidentti Urho Kekkosen laatima salainen Zavidovo-muistio oli vuotanut julkisuuteen. 22. joulukuuta − Kaksi ihmistä sai surmansa Autoliiton omistaman Leppilammen hotellin tuhonneessa tulipalossa Tammelassa.
23. joulukuuta – Ruotsin pääministeri Olof Palme sanoi Yhdysvaltain toiminnan Pohjois-Vietnamissa olevan eräänlaista kidutusta ja vertasi sitä natsien toisen maailmansodan aikana suorittamiin joukkomurhiin. Yhdysvallat kutsui Palmen lausunnon vuoksi suurlähettiläänsä kotiin Tukholmasta 27. joulukuuta.
23. joulukuuta – Noin 80 prosenttia Nicaraguan pääkaupungista Managuasta tuhoutui voimakkaassa maanjäristyksessä. Jopa 12 000 ihmisen arvioitiin saaneen surmansa. Suomen Punainen Risti lähetti materiaalista apua alueelle 40 000 markan arvosta.
23. joulukuuta − 40 ihmistä sai surmansa kotimaanlennolla olleen norjalaisen matkustajakoneen syöksyessä maahan lähellä Osloa.
27. joulukuuta – Tampere päätti hakea vuoden 1976 talviolympiakisoja.
28. joulukuuta – Suomi tunnusti Pohjois-Vietnamin. Kaikki eduskuntapuolueet SMP:tä lukuun ottamatta vaativat Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettamista.
28. joulukuuta – Seitsemän puolueen edustajat sopivat presidentti Urho Kekkosen toimikauden pidentämisestä 1. maaliskuuta 1978 saakka.
29. joulukuuta – Suomen kansan yhtenäisyyden puolue (SKYP) merkittiin puoluerekisteriin.
30. joulukuuta – Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon määräsi Pohjois-Vietnamin pommitukset lopetettaviksi.
31. joulukuuta − Kirjailija Aleksis Kiven kuolemasta tuli kuluneeksi 100 vuotta.

Ylen Elävä Arkisto 1972 http://yle.fi/haku/?hl=fi&cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1972#865

Kuvan haku 1972 http://images.google.fi/images?um=1&hl=fi&lr=&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1972&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai=

Videohaku 1972 http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1962&um=1&ie=UTF-8&ei=_Wk1S4X0JILc-QaXjuCuCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDIQqwQwCg#emb=0&hl=fi&q=1972&view=3


Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1973
Mitä, missä, milloin 1974
Valitut Palat Itsenäinen Suomi

Punatulkut

Kalevi Sorsa kirjoittaa kirjassaan Sisäänajo punatulkuista. Tällä hän tarkoittaa SDP:n vähemmistöhallitusta vuoden 1972 hajotusvaalien jälkeen. Tammikuun alussa 1972 pidetyt hajotusvaalit muuttivat poliittisia asetelmia, mutta eivät tuoneet ratkaisua niihin poliittisiin ongelmiin, joita edellisinä vuosina oli kasaantunut. Ne kulminoituivat Keskustapuolueen osalta Suomen Maaseudun Puolueen nousuna edellisissä vaaliessa keskisuureksi puolueeksi, mikä käytännössä merkitsi Kepun otteen lipeämistä poliittisesta johtoasemasta. Vasemmiston piirissä oli ongelmana SKP:n jakautuminen kahtia ja sen seurannaisvaikutusten ulottuminen sosiaalidemokraattiseen piiriin. Näin ajatellen oleellista hajotusvaalien tuloksena oli se, että SMP piti pintansa ja säilytti edellisten vaalien 18 kansanedustajapaikkaansa, vaikka sen äänimäärä olikin pudonnut yli kolmellakymmenellä tuhannella.

Presidentin ei tarvinnut ottaa huomioon Kansallista Kokoomusta hallituskuvioissa samalla tavalla kuin edellisten vaalien jälkeen, kun se nyt oli hävinnyt kolme kansanedustaja paikkaa ja pudonnut taas Keskustapuoluetta pienemmäksi.

Vasemmisto oli korjannut jonkin verran sitä pudotusta, mikä edellisissä valtiollisissa vaaleissa oli tullut. Niin SDP kuin SKDL:kin olivat voittajia: SDP sai kolme lisäpaikkaa ja nosti paikkalukuaan 55:een, SKDL puolestaan sai yhden lisäpaikan ja ylsi näin 37:ään. TPSL jäi jälleen ilman kansanedustajia, mikä avasi tien puolueen lopettamiselle ja yhdistymisneuvotteluille emopuolueen SDP:n kanssa. SDP:n äänimäärä oli kasvanut 70 000:lla ja mukana lienee ollut aimo annos TPSL:stä siirtyneitä ääniä.
SDP:n voitto oli äänissä mitattuna edellisiin vaaleihin verraten harvinaisen suuri, mutta uusia paikkoja siunaantui vain kolme.

EEC-kysymys oli samaan aikaan aktivoitumassa kansalaistasolla, kun tammikuussa oli perustettu ns. Anti-EEC-toimikunta, jonka piiriin kuului näkyviä sosiaalidemokraatteja, kansanedustajista ainakin Seppo Tikka, Matti Ahde, Pirkko Työläjärvi ja Erkki Tuomioja. Sosiaalidemokraattien keskuudessa varsinaiset EEC:n vastaiset linnakkeet olivat nuoriso- ja opiskelijaliitoissa. EEC-kriittisiin kului myös tuleva sos.dem vähemmistöhallituksen EEC-pääneuvottelija, kauppaministeri Jussi Linnamo.

Vaalien jälkeen enemmistöhallituksen muodostaminen ei onnistunut, vaan neuvottelut kaatuivat kansandemokraattien osalta EEC:hen ja Keskustapuolueen osalta maatalouteen. Neuvottelut enemmistöhallituksesta katkesivat tuloksettomina lopullisesti illalla 21. helmikuuta. Vielä samana iltana presidentti antoi Paasiolle tehtäväksi muodostaa sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Nyt ei ollut enää ohjelmallisia ristiriitoja. Kokoonpanoksi tuli Paasion tekemä lista sellaisenaan. Vastustajat alkoivat haukkua nuorekkaan kokoonpanon saanutta hallitusta ”nappulaliigaksi”. Samana keväänä teki kuulu neuvostotaitelija Ilja Glazunov Kekkosesta muotokuvaa. Sinänsä aika epäonnistuneessa työssä seisoo etualalla mahtipontinen Kekkonen. Taustalla näkyy ikkunasta talvisessa maisemassa puu ja sen oksalla punatulkkuparvi. Sitä tulkittiin sos.dem vähemmistöhallitukseksi.

Kokonaisuudessaan hallituksen kokoonpano oli seuraava:
pääministeri Rafael Paasio
valtionvarainministeri Mauno Koivisto, pääministerin sijainen
ulkoasiainministeri Kalevi Sorsa
oikeusministeri Pekka Paavola
sisäministeri Martti Viitanen
puolustusministeri Sulo Hostila
2. valtionvarainministeri Margit Eskman
opetusministeri Ulf Sundqvist
2. opetusministeri Pentti Holappa
maatalousministeri Leo Happonen
liikenneministeri Valde Nevalainen
kauppaministeri Jussi Linnamo
teollisuusministeri Seppo Lindblom
sosiaaliministeri Osmo Kaipainen
2.sosiaaliministeri Ahti Fredriksson
työministeri Veikko Helle
kansliaministeri Matti Louekoski

”Punatulkut” muodostivat edustavan valikoiman sosiaalidemokraattisen puolueen johtoa, eri ikäryhmiä, eri maakuntien ja eri intressiryhmiä. Ministerilistalla vankkaa puolue- ja järjestöväkeä edustivat ainakin Helle, Hostila ja Nevalainen. Koiviston ohella Linnamo edusti taloudellista asiantuntemusta. Ahti Fredriksson oli SAK:n sihteeri ja Osmo Kaipainen kansanedustajuutensa ohella SAK:n asiantuntijalääkäri, joka oli toiminut Kelan asiantuntijalääkärinä. Nuorta polvea edustivat Sundqvist, Louekoski, Kaipainen ja Lindblom sekä Sorsa.

Lähdeaineisto
Kalevi Sorsa Sisäänajo ISBN 951-1-13265-2

Kalevi Sorsa koukkaa vasemmalta Kekkosen suosikiksi 1971-1972

Neuvostoliitto ja KGB erottivat alkukeväästä 1971 edellisvuoden kesällä Suomeen saapuneen suurlähettiläs Aleksei Beljakovin. Todennäköisin syy liittyy SKP:n vähemmistön ja hänen toimintaansa, jossa tähtäin oli hyödyntää Suomen epävakaata sisäpoliittista tilannetta vallankumouksellisen sekasorron aikaansaamiseksi. Illallispöydissä Beljakov oli uhonnut, että ”suomalaiset ei usko kuin panssareita”. Paljonhan viinan voimalla oli uhottu, mutta neuvostolähettilään suusta kuultuna kovimmatkin KGB:n turruttamat suomalaiset yhteyshenkilöt säikähtivät. SKP:n johdolle pitämässään esitelmässä Beljakov totesi syksyllä 1970, että ”Suomi on ensimmäinen kehittynyt ja porvarillinen demokratia, joka siirtyy Euroopassa ja koko maailmassa sosialismiin”. Beljakov sortui 6.11. vallankumouksen vastaanotolla lisäksi pelottelemaan jopa Leskistä. Beljakov aidosti yllytti korpilakkoihin, tuomitsi Kekkosen ponnistelut hintavakauden luomiseksi ja lopulta haukkui sosiaalidemokraatit. Lisäksi 13.11., seurasi Pravdan kirjeenvaihtajan Juli Jahontovin Novoje Vremjaan kirjoittama ”sodanjulistus”, jossa varoitettiin neuvostovastaisuuksista ja oikeiston etenemisestä Suomessa.

Tapaus Beljakov on syytä kytkeä myös kansainvälisiin tekijöihin, jotka muuttuivat vuoden 1970 kuluessa merkittävästi. Joulukuun 7. päivä oli solmittu Saksan liittotasavallan ja Puolan välinen sopimus, jonka jälkeen Gdanksin telakalla puhkesi mellakoita hallituksen suuria hinnankorotuksia vastaan. Aiemmin syksyllä oli DDR:ssä koettu samaa, mutta siellä Stasi oli kyennyt pitämään ne pääosin julkisuudelta piilossa. Näin ei tapahtunut Puolassa, vaan rauhattomuuksien vuoksi puoluejohtaja Wladislaw Gomulka sai väistyä ja tilalle nousi Edward Gierek, ”uudistaja”. Mielenosoituksissa sai surmansa yli 300 henkeä.

Kello kävi myös DDR:n johtajalle Walter Ullbrichtille. Puolan kriisi saattoi säikäyttää DDR:n johdon. Ullbrichtille myönnettiin ero 3.5.1971, ja seuraajaksi valittiin Erich Honecker. Hän lupasi 18.5. Moskovalle lähettämässään selostuksessa DDR:n olevan riippumaton Länsi-Saksan taloudesta ja jatkavan luokkakantaista toimintaa imperialismia vastaan.

Vaikka vallankumouksen pääsuunnittelija poistui Suomesta alkuvuodesta 1971 ”huomaamatta” ja Neuvostoliitto muutti ainakin osittain Suomen strategiaa. Beljakovin ja SKP:n yhteistyön seurauksista maksettiin vielä pitkään. Marraskuun 13. päivä 1970 Leskinen oli tehnyt merkillisen ”salaisen” matkan Tukholmaan ja tavannut koko ruotsalaisen demarijohdon. Taustalla oli Neuvostoliiton kasvanut uhka, mistä vallankumousvastaanotolla ulkoministeri oli saanut viikkoa aikaisemmin konkreettisen todistuksen. Leskinen ylitti valtuutensa ja antoi väärää tietoa Nordek-hankkeen kaatumisesta. Oman pelinsä Leskinen paljasti nimenomaan siinä, että maanitteli Ruotsin johtoa tunnustamaan DDR:n. Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus torjui suoralta kädeltä ehdotuksen.

Beljakovin vallankumouksen jälkimaininkina Suomessa koettiin Metallin raskas lakko talvella 1971. Karjalaisen IIB-hallituksen nimittämisen edellä tapahtui pinnan alla kyteneen presidenttipelin yksi monista käänteistä, jonka seurauksensa keväällä 1971 ratkesi Kekkosen vallan perimys Kekkosella. Karjalaisen suhde Kekkoseen tärveltyi lopullisesti neuvotteluissa, joissa Karjalainen pyrki Kekkosen tahdon vastaisesti sitomaan SKP:n hallitukseen. Kekkosen ollessa Ruotsissa 13.-16.3.1971 Karjalainen neuvotteli Tehtaankadun kanssa 16.3. keinoista, joilla SKP pysyisi hallituksessa.

Karjalaisen IIB-hallitus kaatui 29.10.1971 maataloudesta syntyneisiin tai synnytettyihin kiistoihin. Syksyllä Kekkonen päätti kaataa hallituksen maatalousratkaisuun ja antoi kolme päivää aikaa sen ratkomiseen. Paasio ja Sorsa estivät sovun, vaikka muut sos.dem. ministerit olisivatkin halunneet sen hyväksyä. ”Sorsa käytti nyt ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan aseena tavalla, joka oli ollut Kekkosen ja K-linjan yksinoikeus”. Sorsa alkoi puhua Paasikiven-Kekkosen linjan kehittämisestä.

Valtapeliä selkiinnytti se, että Väinö Leskinen oli pelannut itsensä ulos SDP:n sisäpiiristä omilla toilailuillaan. Presidenttihaaveita elätellyt Leskinen koki syksyllä Waterloonsa, kun hän vuoti keväällä 1971 virkamiestasolla tehdyn ”Saksan paketin” yksityiskohdat Pohjoismaiden ulkoministereille syyskuun alussa. Karjalaisen IIB-hallituksen todellinen kaataja oli Kalevi Sorsa, joka oli syksyn mittaan luonut henkilökohtaisen suhteen Kekkoseen.

Lähdeaineisto
Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Yhteiset intressit yhdistävät

Brezhnev tapasi mielellään Kekkosta omalla maaperällään, erityisesti Zavidovon metsästysmailla. Näitä kohtaamisia alettiin kutsua epävirallisiksi tapaamisiksi, työmatkoiksi tai pelkästään loma- ja metsästysmatkoiksi. Niissä yhdistyivät sekä tehtäväkeskeisen poliittisen roolisuhteen että sosiaalisen kanssakäymisen muodot.

Kekkonen näyttäytyi Breznevin silmissä läntisen, kapitalistisen maan päämiehenä, joka auttoi häntä keskusteluissa näkemään monia kysymyksiä ideologisen esiripun läpi ja siten myötävaikuttamaan objektiivisempien näkemysten syntymiseen. Kekkosen kanssa Brezhnev kollegoineen saattoi keskustella kansainvälisiin suhteisiin liittyvistä kysymyksistä erittäin laajalla sektorilla – globaalisti. Viktor Vladimirov korostaa Kekkosen tekemiä arviota puolueettomaan maan näkökulmasta ”eittämättä mielenkiintoisina”, koska ”ne sallivat meidän tarkastella omaa toimintaamme kansainvälisellä näyttämöllä ikään kuin toiselta kannalta”. Vladimirov Fjodorov korostaa, että näissä tapaamisissa Brezhnev arvosti Kekkosen vilpittömyyttä, luontevaa seurustelutaitoa ja valmiutta pohtia yksityiskohtaisesti erilaisia ongelmia.

Kekkosella oli myös erityisasema idän ja lännen välillä, sillä hänen 180 asteen strategiaansa kuului myös informaation välittämistä ja vaihtoa. Lännen johtajat, ennen muuta kansainvälisissä suhteissaan henkilöpsykologiasta hyvin kiinnostunut Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon, halusivat kuulla Kekkosen tuoreita arvioita neuvostojohtajista.

Hyvä esimerkki saatiin Kekkosen välittömästi Neuvostoliiton-vierailun vanavedessä tapahtuneella vierailulla Yhdysvaltoihin kesällä 1970. Varoen huolellisesti vuotoja Kekkonen ei antanut minkäänlaisia henkilöarvioita tapaamistaan neuvostojohtajista. Silloin tällöin, tilanteesta ja keskustelukumppanista riippuen, hän teki kuitenkin poikkeuksia.

Tavatessaan nyt Richard Nixon hän vertaili Hrutshevia ja uusia vallanpitäjiä. Kekkonen kuvaili hyvin tuntemaansa Hrutshevia laskelmoimattoman impulsiiviseksi ja arveli – osittain aivan oikein – että juuri Hrutshevin arvaamattomuus oli johtanut hänen kukistumiseensa. Kekkonen tähdensi Nixonille, että uudelle johtotroikalle oli luonteenomaista varovaisuus ja pyrkimys Neuvostoliiton ulkopoliittisen aseman stabilisoimiseen, mikä oli varmaan yksi motiivi siihen, että uusi neuvostojohto halusi vakavissaan päästä strategisten aseiden rajoittamissopimukseen. Kekkonen painotti, että neuvostojohdossa oli myös luonteeltaan hyvin erilaisia ihmisiä, joista Kosygin oli selvästi parhaiten informoitu ja älyllisesti korkealla tasolla.

Ottaen huomioon, että Kekkosen näkemys oli uunituore, ja että Nixon oli vasta hankkiutumassa henkilökohtaiseen kontaktiin neuvostojohtajien kanssa, Suomen presidentin arviot ja kuvaukset olivat varmasti hänelle hyvin hyödyllisiä. Miten hyödyllisiä, siitä ovat hyvin kuvaavia Nixonin sanat avustajalleen Henry Kissingerille: ”Sanoin Henrylle, että aliarvioimme venäläisiä, koska me arvioimme heitä tapojen perusteella emmekä katso syvemmälle millainen luonne ja voima heillä todella on. Emme voi tehdä suurempaa virhettä kuin luokitella heidät joko hölmöiksi tai yksinkertaisesti sivistymättömiksi ja karkeiksi.”

Nixon näkemyksessä näyttää heijastuvan osaksi Hrutshevin ajan perintö, mutta myös uusi tilanne. Kaksi vuotta myöhemmin, kun Nixon oli oppinut tuntenut Brezhnevin vieraanaan, hänelle syntyi käsitys pääsihteeristä karhumaisena, ekspressiivisenä, emotionaalisena, joviaalisena, mutta myös hyvin ovelana ihmisenä, jossa oli iso annos charmia – great animal magnetism”. Kosyginia Nixon taas arvioi hyvin asialliseksi ”business like”-mieheksi ja kommunistiseksi aristokraatiksi, josta heijastui hyvin vähän lämpöä ulospäin.

Kekkosen ja Brezhnevin suhdekehityksen ensivaikutelmat eivät juuri muuttuneet 1970-luvun alun käännekohdassa. He suhtautuivat toisiinsa korrektisti, arvonannolla ja kunnioituksella. Epävirallisissa Zavidovon tapaamisissa he kokivat toisena mukavina jahtikavereina ja seuramiehinä, mutta mitään erityistä lähentävää henkilökemiaa ei syntynyt. Ehkä suutin syy tähän Kekkosen puolelta oli se, että hyvin kunnianhimoinen ja narsismiin asti turhamainen ja itsekeskeinen Brezhnev oli hänen mielestään paljon pinnallisempi ihminen kuin vaatimaton ja syvällisesti ajatteleva Kosygin. Kekkosen asteikolla sellaisilla merkeillä, että Brezhnev ei lähtenyt kertaakaan Kekkosen kanssa saunomaan, kun taas Kosygin teki sen joka kerta, oli varmasti suuri vaikutus. Juuri tällaisissa tilanteissa Brezhnevin varovaisuus ja välttäminen joutuvasta ”lähietäisyydelle” Kekkosen kanssa tulivat korostetusti esille.

Viktor Vladimirovin toinen virkamatka Suomeen jäi lyhyeksi, sillä jo syksyllä 1971 hän joutui pikaisesti poistumaan maasta. Virallisesti ilmoitettiin hänen sairastuneen, mutta todellisuudessa lähtö liittyi laajan läntisen tiedusteluverkon paljastumiseen erään yliloikkarin Barronin kautta. Vladimirov paljastettiin ns. märkien operaatioiden eli sabotaashien ja salamurhien järjestäjäksi.
Presidentin uudeksi yhteysmieheksi Tehtaankadulle lähetettiin hänen ”vanha hyvä ystävänsä” M.G. Kotov, jonka tulosta Stepanov oli tiedustellut presidentin mielipidettä. Samassa yhteydessä Stepanov ilmaisi olevansa valmis palaamaan Suomeen 4-5 vuoden perästä.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmidraama ISBN 978-951-20-7492-1

Neuvostoliiton painostus jatkuu

Neuvostoliiton vallankumoushaluinen suurlähettiläs Beljakov etsi kontaktia tammikuussa 1971 hallituksen ulkopuolelle jääneeseen, mutta eduskunnan varapuhemieheksi valittuun Johannes Virolaiseen. Tämä oli presidentti Paasikiven 100-vuotisjuhlissa 27.11.1970 kutsunutkin Beljakovin saunaan ja lupasi palata asiaan.

Beljakov otti aloitteen käsiinsä ja kutsutti itsensä 15.1.1971 Vironperälle. Vierailu kesti klo 14.00- 21.00, seitsemän tuntia. Välillä käytiin navetassa ja Metsäliiton paperitehtaalla. Kävi ilmi, että Beljakovin sanoma liittyi Karjalaisen hallituksen kokoonpanoon ja että Kreml oli siihen sitoutunut. Tämä korreloi hyvin edellisen kesän tapahtumien kanssa. Neuvostoliitto oli sitonut paljon arvovaltaa Karjalaisen hallituksen kokoonpanoon ja toiveita, että kommunistit voisivat sen avulla edetä.

Keskustapuolue joutui nielemään SKDL:n käyttäytymisen eduskunnassa; SKDL sai äänestää vastaan ja jäädä hallitukseen. ”Se oli viimeinen kerta”, Virolainen vakuutti Beljakoville ja jatkoi: ”äänestäjät eivät sellaista toista kertaa sietäisi.”

Virolainen sanoi suoraan Beljakoville, että puolue ei halunnut syrjiä Kokoomusta, vaikka ei ollut suorastaan vetämässäkään sitä hallitukseen. Beljakov sai selvän käsityksen Virolaisen sympatioista. Beljakov osoitti samalla Karjalaisen aseman vahvuuden ja kertoi isännälleen: ”Kreml haluaa tukea Keskustapuoluetta ja kutsuu pääministeri Karjalaisen viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.”

Beljakov osoitti moitteen sanoja puoluesuhteiden kehittymisestä Keskustapuolueeseen. Ne kohdistuivat puoluejohtajaan. Hänen mukaansa Keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan vierailu edellisenä syksynä ei ollut onnistunut. Samaan hengen vetoon Beljakov painosti Virolaista sanomalla, että hyvät suhteet poistavat tarpeen pitää ”30 tai 35 divisioonaan Suomen ja 20 divisioonaa Neuvostoliiton vastaisella rajalla”.

Virolainen lähetti muistionsa Vironperältä Kekkoselle. Muistio kertoi Kekkoselle paljon. Beljakovilla oli mukanaan erinomainen tulkki, Aleksander Ignatev, joka ei ollut pelkkä tekninen kielenkääntäjä, vaan samalla asiakysymykset hyvin hallitseva diplomaatti.

Kevättalvi 1971 oli levoton. Työmarkkinalevottomuudet jatkuivat vaikeina, metallilakko oli edessä. Metalliliitto hylkäsi UKK-sopimuksen, SKDL yritti murtaa muiden vastarintaa. Metalliliiton lakkopäätöksessä oli mukana sosiaalidemokraatteja, mutta silti se pohjautui kommunistisen johdonmukaiseen pyrkimykseen saada yhteiskunta polvilleen. Se oli valtapoliittinen olemukseltaan. Se päättyi vasta palkkojen 16 %:n korotukseen, millä oli vaikutusta talouskasvuun. Kommunistien riita syveni. Neuvostoliitto puuttui jatkossa estottomasti Suomen hallituskysymyksiin.

Kekkonen kävi metallilakon aikana 23.-25.2.1971 Zavidovossa edellisvuoden tapaan ja tapasi koko troikan, Brezhnevin, Kosyginin ja Podgornyin. Hän otti heidän kanssaan esille Beljakovin toiminnan työmarkkinalevottomuuksien nostattajana. Brezhnev vakuutti, ettei se vastannut hänen ja muun neuvostojohdon toiveita. Kun Beljakov epäonnistui päätehtävässään yleislakon aikaansaamisessa ja levottomuuksien enemmässä lietsonnassa, ylin johto sanoutui hänestä valtion nimissä irti. Beljakov ei enää palannut Suomeen.

Pääministeri Karjalainen tunnusti 5.3.1971 kommunistiongelman puoluehallituksensa kokouksessa. Hän piti Keskustapuolueen ja SDP:n yhteistyötä hallituksessa hyvänä. Hallituksen todellinen ongelma oli SKDL-SKP, jonka ”stalinistisiipi vaikuttaa hallitusyhteistyöhön”.

Neuvostoliitto aloitti poikkeuksellisen suorasukaisen puuttumisen Suomen hallituspolitiikkaan kommunistien hyväksi. Neuvostoliiton suurlähetystön va. asianhoitaja Farafanov kävi pääministeri Karjalaisen luona 16.3.1971 klo 11.00 ja ilmoitti, että Neuvostoliiton hallitus ehdotti pääministerin virallisen vierailun alkamispäiväksi 19.4. Heti Farafanovin lähdön jälkeen vt.presidentti Karjalainen tapasi Viktor Vladimirovin. NKP asetti maaliskuussa 1971 asiallisesti ottaen Karjalaisen Kekkosen edelle. Samalla uhkailtiin, että kommunistien tuki menisi seuraavissa presidentinvaaleissa, jos kommunistein vaatimuksiin ei suostuttaisi.

Vladimirov poistui Suomesta äkkilähdöllä syyskuussa 1971. Hänet kiidätettiin kesken kaiken 18.9.1971 henkilöautolla Vaalimaan kautta maasta. Epäonnistuminen Karjalaisen presidenttitien edistämisessä painoi. Häntä ei enää tarvittu Suomessa, koska se katkesi – sillä erää.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

Ilman KGB:tä ei tapahdu mitään

Presidentti Koivisto kirjoittaa muistelmissaan lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin opettaneen Supon johtajalle Seppo Tiitiselle, että Neuvostoliitossa ”ei ratkaista mitään tärkeää asiaa KGB:n mielipidettä kuulematta”. KGB, valtion turvallisuuden komitea, todellakin oli voimakas organisaatio, mutta ne jotka väittävät sen olleen sodanjälkeisinä vuosina itsehallinnollinen ja jonkinlainen itsenäinen voima, joko erehtyvät tai syyllistyvät vilppiin, kirjoittaa Vladimir Fjodorov kirjassaan NKP:n Suomen osastolla 1954-1989.

Valtavan koneiston ja tietojen arviointimahdollisuudet omanneella KGB:llä toki oli huomattava vaikutus maan elämään, mutta silti sekin oli vain vallan välikappale ja puoluejohdon tahdon ”levittäjä”. Neuvostoyhteiskunnan selkäranka oli NKP ja sen ammattityöntekijöiden koneisto. Valtionelimet, mukaan luettuna KGB, olivat vain sen sormia, eivät suinkaan sen pää. ”Turvallisuuselimet eivät voi olla puolueen yläpuolella, me olemme sen kaarti”, totesi Juri Andropov, joka toimi KGB:n puheenjohtajana viisitoista vuotta, kauemmin kuin kukaan muu maan historiassa.

KGB:n toiminnassa oli paljon hyvää mutta oli huonoakin, ja sen työskentely oli yhtä ristiriitaista kuin monien muidenkin Neuvostoliiton rakenteiden. Toisaalta KGB huolehti edeltäjiensä tavoin välttämättömistä ja lainmukaista toimista, joiden tarkoitus oli suojella perustuslaillista järjestystä, valtiota, kansaa ja sosialismin aatteita. KGB:n rakenteeseen kuuluivat tiedustelu (noin 2 prosenttia henkilöstöstä), vastavakoilu ( noin 5 prosenttia henkilöstöstä), valtionrajojen valvonta (noin 50 prosenttia henkilöstöstä), valtion korkeimpien virkamiesten turvallisuuden takaaminen, hallituksen viestintä ja monia muita asioita. Toisaalta sitä käytettiin myös laajojen ja perusteettomien poliittisten vainojen toimeenpanoon sekä toisinajattelijoiden ja kansalaisvapauksien tukahduttamiseen.

KGB:n toiminta ei ollut pelkkää tiedustelua. NKP:n johtajat suhteutuivat siihen usein välinpitämättömästi, vaikka luottivatkin sen antamiin tietoihin. Tavallisesti tiedustelujohto hankki NKP:n keskuskomitealta suostumuksen johonkin ehdotukseen tai pyyntöönsä, mutta tehtävän suorittamisen tavasta ja menetelmistä se päätti itse. Jokainen valtio pyrki kiinnostuksensa ja aineellisten ja teknisten mahdollisuuksiensa mukaan hankkimaan tietoja vihollisistaan tai kumppaneistaan ja vaikuttamaan niiden politiikkaan.

Neuvostotiedustelu suoritti monissa maissa, myös Suomessa, samanlaisia tehtäviä kuin muidenkin maiden tiedustelupalvelut: poliittisen tiedon hankintaa (vapaasti saatavilla olevien ja salaisten, Neuvostoliiton ulkopolitiikalle ja turvallisuudelle tärkeiden tietojen keräämistä ja hankintaa), arviointia (päätelmien tekemistä tietojen perusteella, analysointia ja raportointia keskukselle) sekä jonkin valtion Neuvostoliittoa koskevan politiikan virallisen luonteen ja sen konkreettisten tekojen ja todellisten tarkoitusten keskinäistä vertailua.

Suomi oli valtio, jolla oli vakavaa vaikutusta Pohjois-Euroopan tilanteeseen ja jopa Euroopan poliittisiin tapahtumiin. Luonnollisesti kaikkia ulkomaisia tiedustelupalveluja kiinnosti tieto, joka liittyi Suomen hallituksen poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen toimintaan. Mutta Suomi ei ollut ainoastaan poliittisen tiedustelun kenttä, vaan myös lännen ja idän taistelun ja keskinäisen kamppailun näyttämö.

Suomi oli yksi amerikkalaisten ja englantilaisten erikoispalvelujen toiminnan pääalueista varsinkin 1950- ja 1960-luvulla. CIA käytti maan aluetta tukikohtanaan ulottaakseen sieltä erilaisia operaatioita Neuvostoliiton puolelle ja kouluttaakseen työntekijöitään, valvoakseen ilmateitse ja rautateitse Suomen ja Neuvostoliiton rajan ylittäviä matkustajia ja värvätäkseen Suomen kansalaisia keräämään Neuvostoliittoa koskevia tietoja. CIA:n Helsingin residentuuran tehtävänä oli vuosien ajan värvätä agentteja Suomen valtion virkamiesten keskuudesta. ”Vaikuttaja-agentteja” koulutettiin järjestämällä heille monien kuukausien tutustumis- ja opintomatkoja Yhdysvaltoihin, ja näille matkoille valittiin Suomen älymystön eliittiin kuuluvia sekä valtion, poliittisen elämän ja armeijan johtavia virkamiehiä.

Fjodorov kirjoittaa, että tiedustelijoittemme tärkein tehtävä oli taistella länsimaiden salaisia palveluja vastaan, jotka pyrkivät omien tarkoitusperiensä vuoksi käyttämään hyväkseen Suomen poliittista, tieteellis-teknistä ja taloudellista potentiaalia, lisäämään vaikutusvaltaansa sen politiikassa ja yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä, yllyttämään oikeistopiirejä ja heikentämään Neuvostoliitoon ystävällisesti suhtautuvia poliittisia voimia, kääntämään yleistä mielipidettä Neuvostoliittoa vastaan sekä suorittamaan agentti- ja teknistä tiedustelua Neuvostoliittoa vastaan. Voidaan sanoa, että tietyssä määrin KGB työskenteli myös Suomen turvallisuuden hyväksi.

Tiedustelumme toimi Suomessa useiden vuosien aja aktiivisesti, ja kun sen onnistuneet operaatiot joskus saatetaan julkisuuteen, luettelosta tulee vaikuttava. Toistaiseksi tiedot neuvostotiedustelun historiasta Suomessa perustuvat paljolti vaikenemiseen ja valehtelemiseen.

Fjodorov arvostelee ankarasti Aleksandr Gorbunovin kirjaa Tehtaankatu 1, jota hän pitää mielikuvituksen tuotteena ja sanoo, että tarinoilla on tuskin mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Fjodorov arvostelee myös Kimmo Rentolan kirjaa Niin kylmää että polttaa. Fjodorovin mukaan yli kolmasosa ihmisistä, jotka Kimmo Rentola on lukenut tiedustelutyöntekijöihin, ei ole ollut missään tekemisissä tiedustelutyön kanssa ja muutoinkin Rentolan esittämiin nimiin ja henkilötietoihin sisältyy kaikenlaista sotkua, Fjodorov kritisoi.
Totuudenvastainen on myös Juhani Suomen väite, että ”puolueen linjan” edustajat olisivat muka olleet suoraan yhteydessä NKP:n keskuskomiteaan, Fjodorov kirjoittaa.

KGB:n Helsingin-residentin kautta kulki Neuvostoliiton ja Suomen johdon välinen salainen yhteyskanava, jota käytettiin tietojen ja mielipiteiden vaihtoon eräistä virallisten neuvottelujen kysymyksiin ja valmisteluun liittyvistä asioista.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yksikään poliittinen voima Suomessa ei voinut olla ottamatta huomioon Neuvostoliittoa, ja monet vaikuttajat olivatkin hyvin erilaisista syistä kiinnostuneita olemaan yhteydessä maan edustajiin, myös epävirallisesti. Viimeksi mainittua harrastivat erityisesti kokoomuksen ja Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen edustajat. Koska neuvostopuolella tällaisia kontakteja usein suosivat suurlähetystön suojissa työskentelevät KGB-upseerit, tämä johti surullisenkuuluisan kotiryssäjärjestelmän syntyyn, minkä ansiosta he pystyivät ilman vähäisintäkään salailun tarvetta rakentamaan ja ylläpitämään varsin laajaa tiedottajaverkkoa ja siihen kuuluvia tavatessaan hoitelemaan omia erityistoimeksiantojaan. Jopa Kalevi Sorsa kuvitteli KGB:n upseereita kohdatessaan olevansa tekemisissä tavallisten diplomaattien kanssa. KGB:n residentit olivat yhteydessä tärkeimpien teollisuusalojen johtajiin ja muihin yritysmaailman edustajiin sekä puolueiden johtajiin. KGB:n veteraanien mukaan yli 80 % kaikista tiedoista pystyttiin ilman värväystä. Useimmissa tapauksissa ne suomalaiset, jotka olivat ryhtyneet yhteistyöhön Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa, olivat rehellisiä ja lojaaleja kansalaisia, jotka vain halusivat auttaa maittemme suhteiden rakentamisessa vakuuttuneena siitä, että olivat hyvällä asialla. Tiedustelupalvelun hyvä työskentely oli yksi Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden vakaan kehityksen takeista. Ei ollut sattumaa, että Suomen tasavallan presidentti myönsi Viktor Vladimoroville Valkoisen Ruusun kunniamerkin.

Lähdeaineisto:
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X

Kekkosen ja Karjalaisen suhteet kärjistyivät

Karjalainen teki vuoden 1971 aikana johtopäätöksiä presidenttipelissä. Viestit Kekkosen vahvasta kannatuksesta Keskustapuolueen kentällä ja toisaalta presidentti Kekkosen ärtymiset sekä suhderikko saivat Karjalaisen perääntymään. Hän ei ollut valmis haastamaan Kekkosta avoimesti.

Karjalaisen tukimiesten piirissä oli ajatus hänen liiallisen Kekkos-sidonnaisuutensa vahingollisuudesta ollut tarkastelun kohteena. Suunniteltaessa Karjalaisen omaa presidenttikampanjaa hänen tukiryhmänsä totesi, että ”tutkitaan UK:n ja AK:n sidonnaisuuden merkitys eli miten poistettaisiin mahdollinen ajatus Karjalaisen liian läheisestä UK-maisuudesta”. Karjalaisen henkinen riippuvuus Kekkosesta ei ollut täysin valjennut hänen sisäpiirillekään.

Karjalaisen Kekkos-, Neuvostoliitto- ja alkoholisidonnaisuudet alkoivat nousta entistä merkittävämpään asemaan tultaessa 1970-luvulle ja saada selvää yleispoliittista merkitystä, mitä hänen kilpailijansa alkoivat käyttää hyväkseen.
Elokuun 1971 jälkeen alkoi Kekkosen ratkaisun odotus: Kekkosen jälkeen paras presidentti oli Kekkonen, kuului päätös.

Kekkosen pohdinta oli siis johtanut jatkopäätökseen. Monet tekijät puolsivat tällaista logiikkaa. Neuvostoliitto oli kiristänyt otettaan. Siinä Kekkonen saattoi katsoa voivansa tehdä jotain. Virolaisella oli etäiset suhteet Neuvostoliittoon ja Karjalaisella liian läheiset. Karjalaisessa oli muitakin riskejä, jos hänestä olisi tullut presidentti vuonna 1974. Kekkonen koki Karjalaisen epäitsenäisenä henkilönä ja suhtautui häneen vielä 1970-luvulla usein kuin sihteeriin. Käsitystä epäitsenäisyydestä ruokkivat ja vahvistivat Karjalaisen Kekkoselle lähettämät kirjeet. Tämä yhdistyneenä KGB-yhteyksiin oli arveluttavaa. Karjalaisella oli taipumus keskustella suojelupoliisin asioista ja päällikkövalinnoista KGB:n edustajien kanssa.

Vuonna 1970-1971 Suomessa oli tiedossa, että Neuvostoliitto valmisteli vallankumouksellista tilannetta Suomeen, oi se realista tai ei. Esimerkiksi va. asiainhoitaja Georgi Farafanov myönsi 19.5.1971 Hyväriselle, että ”Beljakov oli halunnut vallankumousta Suomessa”. Suojelupoliisilla oli sama käsitys. On selvää, että kokonaistilanne on ollut vaikuttamassa Kekkosen päätökseen jatkaa.

Samat asiat ovat vaikuttaneet siihen, että Kekkonen halusi Karjalaisen pois presidenttipelistä. Kekkonen sai sanomansa läpi KGB-verkostossa, milloin halusi. Karjalaisen KGB-suhteiden seuraukset huolettivat Kekkosta. Tapahtumat Karjalaisen II hallituksen synnyn ja toiminnan aikana olivat sen kaltaisia, että muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Vaikuttaa siltä, että Karjalainen itsekään ei havainnut, mitä peliä venäläiset kävivät hänellä ja hänen presidenttipyrkimyksillään, jota he ruokkivat onnistuneesti 1950-luvun puolivälistä aina 1980-luvun alkuun saakka. Hän otti asian niin todesta, ettei kyennyt hallitsemaan tilanteita Suomessa, ennen kaikkea suhdettaan Kekkoseen.

Kekkonen oli päättänyt estää Karjalaisen nousun presidentiksi. Asetelma, jossa Koivisto, Sorsa ja Virolainen ja hieman myöhemmin Väyrynen näkivät Karjalaisen murenevan, sopi heille. Kilpailijat tarvitsivat Karjalaisen suhteen vain aikaa, ja sitä Kekkonen antoi.

Kekkosen lopullinen asenne näyttää yllättäneen Karjalaisen pahemman kerran. Hän joutui nöyrtymään ja perääntymään Kekkosen edessä, vaikka pääsikin yhteen tavoitteeseensa: uudelleen pääministeriksi. Siihen olivat kuitenkin vahvat ulkopoliittiset syyt, joille Kekkonenkaan ei juuri silloin voinut mitään.

Karjalainen joutui kuitenkin nöyrtymään Kekkosen edessä tehdessään esityksen Kekkosen uudelleenvalitsemisesta poikkeuslailla, joskin vain neljäksi vuodeksi. Pieni lohdutus saattoi koitua siitä, että poikkeuskausi muodostui neljän vuoden mittaiseksi, mikä Karjalaisen mukaan oli ärsyttänyt Kekkosta, mutta johti hänet ajattelemaan jatkoa myös vuonna 1978. Näin tämäkin asia kääntyi Karjalaista vastaan.

Vuosina 1970-1971 elettiin todella vaarallisia aikoja. Vaaran vuosikymmen oli alkanut. Taistolaisten kannalta katsottuna Karjalaiseen samastunut Keskustapuolueen K-linja edusti heille monilta osin mahdollisuutta edetä Suomessa tilanteeseen, jossa vallankumouksen saavutuksia olisi voitu puolustaa neuvostopanssarein.

Toisen suuren pettymyksen Kekkoselle oli aiheuttanut Väinö Leskinen, jonka poliittista uraa Kekkonen oli tukenut voimakkaasti vuoden 1966 lähtien aina raittiustodistuksia myöten. Kun Leskinen ryyppäämisen vuoksi sotki Suomen Saksan-politiikan suunnittelun hoidon, alkoi Kekkosen mitta olla hänen kohdallaan täysi. Leskinen suunnitteli itsestään presidenttiä ja haki tukea äärivasemmistosta. Sinisalon haamu väijyi niin Karjalaisen kuin Leskisenkin takana.

Lähdeaineisto
Jukka Seppinen: Ahti Karjalainen – poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2

”Kyllähän tämä uhkarohkea yritys on”

”Tammivaaleja”, 2-3.1.1972 toimitettuja eduskuntavaaleja, edeltänyt kampanja jäi lyhyeksi ja hajanaiseksi. Asetelmaa hallitsi Karjalaisen ministeriön kohtaloksi koitunut SDP:n ja Kepun kiistely maataloustulojen jälkeenjääneisyydestä ja sen kompensoimisesta. Keskustapuolue kävi tavallaan kaksijakoista vaalitaistelua: toisaalta se – nimenomaan puheenjohtaja Virolainen – panosti näkyvästi vahvoille alueilleen ja perinteiseen kannatuspohjaansa; toisaalta se pyrki esiintymään yleispuolueena ja vetoamaan kaikkiin väestöryhmiin. Silmiin pistävää käydyssä vaalikamppailussa oli myös vasemmistopuolueiden propagandan korostunut luokkakantaistuminen ja keskittyminen tulonjakopolitiikkaan.

Vuodesta 1962 lähtien osallistumisvilkkaus vaaleihin oli jatkuvasti laskenut eikä suunta muuttunut vielä tammivaaleissakaan. Äänestysprosentti jäi 81,4:ään. Tuloksen osalta kävi aivan kuten Kekkonen oli ennustanut: paikkamuutokset jäivät vähäisiksi ja tavallaan ikään kuin vakiinnuttivat edellisten vaalien luoman asetelman. Vähäisempää muutokset olivat viimeksi olleet vuoden 1954 ”maitovaaleissa”.

Voittajia olivat vasemmistopuolueet. SDP sai kolme lisäpaikka ja oli nyt 55 edustajallaan eduskunnan ylivoimaisesti suurin ryhmä. SKDL voitti yhden paikan ja nousi toiseksi suurimmaksi ryhmäksi (37). Sen sijaan TPSL jäi toistamiseen ilman edustajia. Miltei kakki porvarilliset puolueet menettivät paikkoja: kokoomus kolme (34), RKP kaksi (10) sekä LKP (7) ja Kepu (35) kumpikin yhden. Sen sijaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL) lähes kaksinkertaisti äänimääränsä ja sai kolme lisäpaikkaa (4). SMP:n paikkaluku säilyi ennallaan (18). Ei-sosialististen puolueiden enemmistö valtiopäivillä säilyi vankkana: 108-92. Vahvempi se oli ollut vain kahdesti toisen maailmansodan jälkeen.

Edustajapaikkojen jakauma peitti kuitenkin alleen merkittäviä äänimäärien muutoksia. Sosiaalidemokraatit kasvattivat saalistaan yli 70 000 äänellä, millä saavutuksella he olisivat ”ansainneet paremman lopputuloksen (paikkamäärän), kuten Kekkonen puolueen johdolle myöhemmin totesi. Eniten vaalituloksessa herätti huomiota se, että vaikka SMP taitavasti solmittujen vaaliliittojen ansiosta säilyttikin paikkamääränsä, se menetti lähes 30 000 ääntä. Puolue syytti tapahtuneesta Kekkosta väittäen, että vaalit oli järjestetty vain sen kannatuksen pienentämiseksi.

Äärivasemmalla kokoomuksen ja SMP:n menetyksiä pidettiin vaalien tärkeimpänä saavutuksena. Niistä iloittiin jopa enemmän kuin SKDL:n noususta toiseksi suurimmaksi eduskuntaryhmäksi. Vielä enemmän oikeiston tappioista riemuittiin Moskovassa. Olihan neuvostokontakteihinsa vedonnut Karjalainen tiennyt jo marraskuussa varoittaa oma puolueväkeään, että ”mikäli näissä vaaleissa SDP, KOK ja SMP voittaisivat, se merkitsisi ulkopoliittisesti suurta vahinkoa maalle”.

Joulukuun lopulla oli Helsingissä käynyt Stepanov välittänyt Kekkoselle neuvostojohdon henkilökohtaisen viestin, jossa oli suorasukaisesti annettu ymmärtää, että Moskovassa oltiin ylen hermostuneita Kekkosen päätöksestä hajottaa eduskunta ja järjestää uudet vaalit. ”Oikeiston Neuvostoliitolle epäystävällinen ja ajoittain jopa vihamielinen toiminta” oli Suomessa jo muutenkin aktivoitunut, ja vaikka Neuvostoliitto oli toistuvasti kiinnittänyt ”suomalaisen osapuolen” huomiota siihen, ei toimintaan ollut silti puututtu: ”Joutuu toteamaan, että Suomessa ei ollut ryhdytty toimenpiteisiin tämän toiminnan päättäväiseksi torjumiseksi, vaikka se vahingoittaa maittemme välisiä suhteita.”

Kekkonen pani visusti merkille SMP:n kärsimän 12-13 prosentin ääntenmenetyksen ja nimenomaan sen, että puolueen tappiot olivat suurimmat sen puheenjohtajan omassa vaalipiirissä. Tästä hän sai aiheen päätellä, että Vennamon aika poliittisena johtajana oli ”taakse jäänyttä elämää”. Omaan entiseen puolueeseensa Kekkonen oli pettynyt; sen vaalikampanja osoitti, että vielä hänen poliitikkovuosinaan vallinnut radikalismi oli nyt hiipumassa, ja puolue oli palaamassa takaisin aitovierille, ”vanhoilleen”.

Kekkonen kutsui 7.1. Paasion ja Sorsan luokseen ja selosti näille suunnitelmansa. Hän kertoi pyrkivänsä laajaan parlamentaariseen hallitukseen. Parhaana vaihtoehtona hän piti kaatuneen Karjalaisen ministeristön viiden puolueen pohjaa. Jo tässä vaiheessa Kekkonen korosi, että mikäli enemmistöhallitusta ei saataisi aikaan, olisi vaihtoehtona SDP:n ja SKDL:n vähemmistöhallitus. Paasio totesi, että vaihtoehto olisi siinä tapauksessa SDP:n vähemmistöhallitus, koska puolue ”ei mene SKDL:n kanssa hallitukseen”. Hyvä tietää, Kekkonen totesi eikä enää hallitusneuvottelujen myöhemmässä vaiheessa palannut ehdotukseensa.

Lähdeaineisto
Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta ISBN 951-1-13548-1

Tasavallan presidentti puuttuu asiaan

Pääministeri Karjalaiselle 26.10. lähettämässään kirjeessä presidentti ilmoitti, että ratkaisu maataloustulokiistassa on tehtävä viimeistään 29.10. Ellei myönteiseen tulokseen päästä, on seurauksena hallituksen ero, eduskunnan hajottaminen ja uudet vaalit tammikuussa 1972. Presidentti kutsui myös 28.10. luokseen maataloustuottajajärjestöjen edustajat keskustelemaan tilanteesta. Samoin kävivät keskustapuolueen ja SDP:n edustajat presidentin luona. Tuottajajärjestöjen johtokunnat olivat valmiit samana päivänä pitämässään kokouksessa hyväksymään myös työryhmän hieman aikaisemmasta tarkistetun ratkaisun, mutta SDP:n puoluetoimikunta otti siihenkin kielteisen kannan. Presidentin toivomuksesta neuvotteluja jatkettiin vielä 29 päivän aamuna keskustapuolueen ja SDP:n kesken mutta ilman tulosta.

Asian jouduttua näin umpikujaan hallitus jätti eronpyyntönsä 29.10. Jo samana iltana presidentti myönsi hallitukselle eron, ilmoitti eduskunnan hajottamisesta ja nimitti Teuvo Auran virkamieshallituksen. Tämä merkitsi myös maataloustukikiistan siirtymistä yli vaalien. Uuden hallituksen toimesta otettiin sentään lisämenoarvioon 20 milj. markan määräraha tavoitehintojen alituksen korvaamiseksi. MTK olisi myös toivonut, että Auran hallitus olisi selvittänyt miltä pohjalta maataloustulolakia sovelletaan UKK-sopimuksen jälkeen hinnoitteluvuonna 1972/73. Siihen hallitus ei kuitenkaan ryhtynyt.

Uusin eduskuntavaaleihin tuskin kuitenkaan jouduttiin pelkän maataloustukikiistan vuoksi tai pääasiassa sen takia. Taustatekijänä on nähtävä, että taloudelliset kehitysnäkymät synkkenivät ja että poliittinen ilmapiiri oli vuonna 1971 monella tapaa tulehtunut. UKK-sopimukset mukaiset palkankorotukset oli roimasti ylitetty, kustannustaso nousi odotettua enemmän ja suhdanteet olivat samalla heikkenemässä. Vaihtotasevaikeudet johtivat muun muassa liikevaihtoveron lisäveron, ns. pisteveron, ja tuonnin tasausveron säätämiseen sekä lainakoron korottamiseen. SAK:n mielestä ne olivat kuitenkin ristiriidassa UKK-sopimuksen kanssa ja jo syksyllä se vaati hallitukselta korkokannan alentamista, pisteveron poistamista ja hintapolitiikan tiukentamista.

Hallituksella oli myös omat sisäiset vaikeutensa. Yhteistyö sujui huonosti ja hallitusta moitittiin passiivisesta asioiden hoidosta. Kansandemokraatit lähtivät hallituksesta ja kesällä melko vähäpätöisen ”korppusodan” vuoksi ja heidän paikkansa täytettiin kolmella SDP:n ministerillä. Mutta ilmeisesti sosiaalidemokraateilla oli samansuuntaisia pyrkimyksiä, varsinkin kun silloinen puoluesihteeri Kalevi Sorsa oli tiettävästi ollut alun alkaen vastahakoinen puolueen osallistumisesta hallitusvastuuseen. Maataloustulokiista tarjosi nyt poliittisesti mainion syyn hallituksen kaatamiseen ja uusiin vaaleihin. Olihan puolue menestynyt vuoden 1966 vaaleissa juuri maatalouskysymysten ansiosta, mutta kärsinyt vuonna 1970 kolmen paikan tappion.

Jos SDP:llä ei ollut halua sovintoon, teki sen loppuvaiheessa mahdottomaksi myös presidentti Kekkosen aikarajoitus kolmeksi vuorokaudeksi. Puhuessaan eroavalle Karjalaisen hallitukselle Kekkonen arveli, että neuvotteluja jatkamalla olisi vielä voitu päästä tämän kynnyksen yli mutta keväällä olisi ollut edessä sellainen tilanne, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi johtanut poliittiseen kriisiin. Ja uusiin vaaleihin olisi siten jouduttu kesä-heinäkuussa, mikä presidentin käsityksen mukaan olisi ollut ”sopimattomista sopimattomin” ajankohta. Näin Kekkonen 3.12.1971 ”Tammivaalien” syistä.

Kuten saattoi odottaakin, oli maatalouskiista keskeisellä sijalla SDP:n ja keskustapuolueen välisessä kiivaassa vaalitaistelussa. MTK:kin joutui siihen tavallista enemmän mukaan. SDP näet osoitti monisivuisen propagandalehtisensä ”jokaiseen kotiin”. Sen keskeisenä sanomana oli: SDP oli ainoa puolue, joka sanoi EI. Mihin ja miksi? Ja vastaus lyhyesti sanottuna oli MTK:n kohtuuttomalle tulonsiirto-operaatiolle ”vähäväkisten elinehtojen puolustamiseksi ja parantamiseksi”. MTK puolestaan kertoi vastaavanlaisessa julkaisussaan, miksi muut puolueet sanoivat ”KYLLÄ”. SDP:n maatalousvastainen propaganda tehosi kuitenkin tälläkin kertaa ja puolue sai takaisin edellisissä vaaleissa menettämänsä kolme paikkaa.

Heti eduskuntavaalien jälkeen 11.1.1972 presidentti Kekkonen asetti kaksi ”epävirallista ja yksityisluonteista” työryhmää valmistelemaan hallituskysymystä. Mukana olivat kaikki keskiryhmiä ja vasemmistoa edustavat puolueet. Maatalouskysymyksiä käsittelevän työryhmän puheenjohtajana toimi Johannes Virolainen, mutta keskustapuolue ja SDP eivät päässeet nytkään yksimielisyyteen maatalouskysymyksistä. SKDL taas ei ollut halukas yhteistyöhön EEC-kysymyksen vuoksi. Neuvottelut päättyivätkin tuloksettomina tammikuun lopulla.

Presidentti ei kuitenkaan vieläkään luopunut enemmistöhallituksesta, vaan antoi 9. helmikuuta sen muodostamisen Rafael Paasion tehtäväksi. Tavoitteena oli muodostaa SDP:n ja keskiryhmien enemmistöhallitus. Kun yksimielisyyttä ei löytynyt, nimitti presidentti Kekkonen 22.2. Paasion johtaman sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Merkillepantavaa on, että sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus taipui nyt sellaiseen hintaratkaisuun, jossa UKK-sopimuksen aikana tapahtunut maataloustulon jälkeenjääneisyys korjattiin. Kuitenkaan puolueen johto ei edellisenä syksynä suostunut edes periaatteessa myöntämään sellaiseen olevan aihetta.

Lähdeaineisto:
Liisa Sauli: MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0