Presidentti Koivisto kirjoittaa muistelmissaan lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin opettaneen Supon johtajalle Seppo Tiitiselle, että Neuvostoliitossa ”ei ratkaista mitään tärkeää asiaa KGB:n mielipidettä kuulematta”. KGB, valtion turvallisuuden komitea, todellakin oli voimakas organisaatio, mutta ne jotka väittävät sen olleen sodanjälkeisinä vuosina itsehallinnollinen ja jonkinlainen itsenäinen voima, joko erehtyvät tai syyllistyvät vilppiin, kirjoittaa Vladimir Fjodorov kirjassaan NKP:n Suomen osastolla 1954-1989.
Valtavan koneiston ja tietojen arviointimahdollisuudet omanneella KGB:llä toki oli huomattava vaikutus maan elämään, mutta silti sekin oli vain vallan välikappale ja puoluejohdon tahdon ”levittäjä”. Neuvostoyhteiskunnan selkäranka oli NKP ja sen ammattityöntekijöiden koneisto. Valtionelimet, mukaan luettuna KGB, olivat vain sen sormia, eivät suinkaan sen pää. ”Turvallisuuselimet eivät voi olla puolueen yläpuolella, me olemme sen kaarti”, totesi Juri Andropov, joka toimi KGB:n puheenjohtajana viisitoista vuotta, kauemmin kuin kukaan muu maan historiassa.
KGB:n toiminnassa oli paljon hyvää mutta oli huonoakin, ja sen työskentely oli yhtä ristiriitaista kuin monien muidenkin Neuvostoliiton rakenteiden. Toisaalta KGB huolehti edeltäjiensä tavoin välttämättömistä ja lainmukaista toimista, joiden tarkoitus oli suojella perustuslaillista järjestystä, valtiota, kansaa ja sosialismin aatteita. KGB:n rakenteeseen kuuluivat tiedustelu (noin 2 prosenttia henkilöstöstä), vastavakoilu ( noin 5 prosenttia henkilöstöstä), valtionrajojen valvonta (noin 50 prosenttia henkilöstöstä), valtion korkeimpien virkamiesten turvallisuuden takaaminen, hallituksen viestintä ja monia muita asioita. Toisaalta sitä käytettiin myös laajojen ja perusteettomien poliittisten vainojen toimeenpanoon sekä toisinajattelijoiden ja kansalaisvapauksien tukahduttamiseen.
KGB:n toiminta ei ollut pelkkää tiedustelua. NKP:n johtajat suhteutuivat siihen usein välinpitämättömästi, vaikka luottivatkin sen antamiin tietoihin. Tavallisesti tiedustelujohto hankki NKP:n keskuskomitealta suostumuksen johonkin ehdotukseen tai pyyntöönsä, mutta tehtävän suorittamisen tavasta ja menetelmistä se päätti itse. Jokainen valtio pyrki kiinnostuksensa ja aineellisten ja teknisten mahdollisuuksiensa mukaan hankkimaan tietoja vihollisistaan tai kumppaneistaan ja vaikuttamaan niiden politiikkaan.
Neuvostotiedustelu suoritti monissa maissa, myös Suomessa, samanlaisia tehtäviä kuin muidenkin maiden tiedustelupalvelut: poliittisen tiedon hankintaa (vapaasti saatavilla olevien ja salaisten, Neuvostoliiton ulkopolitiikalle ja turvallisuudelle tärkeiden tietojen keräämistä ja hankintaa), arviointia (päätelmien tekemistä tietojen perusteella, analysointia ja raportointia keskukselle) sekä jonkin valtion Neuvostoliittoa koskevan politiikan virallisen luonteen ja sen konkreettisten tekojen ja todellisten tarkoitusten keskinäistä vertailua.
Suomi oli valtio, jolla oli vakavaa vaikutusta Pohjois-Euroopan tilanteeseen ja jopa Euroopan poliittisiin tapahtumiin. Luonnollisesti kaikkia ulkomaisia tiedustelupalveluja kiinnosti tieto, joka liittyi Suomen hallituksen poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen toimintaan. Mutta Suomi ei ollut ainoastaan poliittisen tiedustelun kenttä, vaan myös lännen ja idän taistelun ja keskinäisen kamppailun näyttämö.
Suomi oli yksi amerikkalaisten ja englantilaisten erikoispalvelujen toiminnan pääalueista varsinkin 1950- ja 1960-luvulla. CIA käytti maan aluetta tukikohtanaan ulottaakseen sieltä erilaisia operaatioita Neuvostoliiton puolelle ja kouluttaakseen työntekijöitään, valvoakseen ilmateitse ja rautateitse Suomen ja Neuvostoliiton rajan ylittäviä matkustajia ja värvätäkseen Suomen kansalaisia keräämään Neuvostoliittoa koskevia tietoja. CIA:n Helsingin residentuuran tehtävänä oli vuosien ajan värvätä agentteja Suomen valtion virkamiesten keskuudesta. ”Vaikuttaja-agentteja” koulutettiin järjestämällä heille monien kuukausien tutustumis- ja opintomatkoja Yhdysvaltoihin, ja näille matkoille valittiin Suomen älymystön eliittiin kuuluvia sekä valtion, poliittisen elämän ja armeijan johtavia virkamiehiä.
Fjodorov kirjoittaa, että tiedustelijoittemme tärkein tehtävä oli taistella länsimaiden salaisia palveluja vastaan, jotka pyrkivät omien tarkoitusperiensä vuoksi käyttämään hyväkseen Suomen poliittista, tieteellis-teknistä ja taloudellista potentiaalia, lisäämään vaikutusvaltaansa sen politiikassa ja yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä, yllyttämään oikeistopiirejä ja heikentämään Neuvostoliitoon ystävällisesti suhtautuvia poliittisia voimia, kääntämään yleistä mielipidettä Neuvostoliittoa vastaan sekä suorittamaan agentti- ja teknistä tiedustelua Neuvostoliittoa vastaan. Voidaan sanoa, että tietyssä määrin KGB työskenteli myös Suomen turvallisuuden hyväksi.
Tiedustelumme toimi Suomessa useiden vuosien aja aktiivisesti, ja kun sen onnistuneet operaatiot joskus saatetaan julkisuuteen, luettelosta tulee vaikuttava. Toistaiseksi tiedot neuvostotiedustelun historiasta Suomessa perustuvat paljolti vaikenemiseen ja valehtelemiseen.
Fjodorov arvostelee ankarasti Aleksandr Gorbunovin kirjaa Tehtaankatu 1, jota hän pitää mielikuvituksen tuotteena ja sanoo, että tarinoilla on tuskin mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Fjodorov arvostelee myös Kimmo Rentolan kirjaa Niin kylmää että polttaa. Fjodorovin mukaan yli kolmasosa ihmisistä, jotka Kimmo Rentola on lukenut tiedustelutyöntekijöihin, ei ole ollut missään tekemisissä tiedustelutyön kanssa ja muutoinkin Rentolan esittämiin nimiin ja henkilötietoihin sisältyy kaikenlaista sotkua, Fjodorov kritisoi.
Totuudenvastainen on myös Juhani Suomen väite, että ”puolueen linjan” edustajat olisivat muka olleet suoraan yhteydessä NKP:n keskuskomiteaan, Fjodorov kirjoittaa.
KGB:n Helsingin-residentin kautta kulki Neuvostoliiton ja Suomen johdon välinen salainen yhteyskanava, jota käytettiin tietojen ja mielipiteiden vaihtoon eräistä virallisten neuvottelujen kysymyksiin ja valmisteluun liittyvistä asioista.
Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yksikään poliittinen voima Suomessa ei voinut olla ottamatta huomioon Neuvostoliittoa, ja monet vaikuttajat olivatkin hyvin erilaisista syistä kiinnostuneita olemaan yhteydessä maan edustajiin, myös epävirallisesti. Viimeksi mainittua harrastivat erityisesti kokoomuksen ja Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen edustajat. Koska neuvostopuolella tällaisia kontakteja usein suosivat suurlähetystön suojissa työskentelevät KGB-upseerit, tämä johti surullisenkuuluisan kotiryssäjärjestelmän syntyyn, minkä ansiosta he pystyivät ilman vähäisintäkään salailun tarvetta rakentamaan ja ylläpitämään varsin laajaa tiedottajaverkkoa ja siihen kuuluvia tavatessaan hoitelemaan omia erityistoimeksiantojaan. Jopa Kalevi Sorsa kuvitteli KGB:n upseereita kohdatessaan olevansa tekemisissä tavallisten diplomaattien kanssa. KGB:n residentit olivat yhteydessä tärkeimpien teollisuusalojen johtajiin ja muihin yritysmaailman edustajiin sekä puolueiden johtajiin. KGB:n veteraanien mukaan yli 80 % kaikista tiedoista pystyttiin ilman värväystä. Useimmissa tapauksissa ne suomalaiset, jotka olivat ryhtyneet yhteistyöhön Neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa, olivat rehellisiä ja lojaaleja kansalaisia, jotka vain halusivat auttaa maittemme suhteiden rakentamisessa vakuuttuneena siitä, että olivat hyvällä asialla. Tiedustelupalvelun hyvä työskentely oli yksi Neuvostoliiton ja Suomen suhteiden vakaan kehityksen takeista. Ei ollut sattumaa, että Suomen tasavallan presidentti myönsi Viktor Vladimoroville Valkoisen Ruusun kunniamerkin.
Lähdeaineisto:
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti