”Tammivaaleja”, 2-3.1.1972 toimitettuja eduskuntavaaleja, edeltänyt kampanja jäi lyhyeksi ja hajanaiseksi. Asetelmaa hallitsi Karjalaisen ministeriön kohtaloksi koitunut SDP:n ja Kepun kiistely maataloustulojen jälkeenjääneisyydestä ja sen kompensoimisesta. Keskustapuolue kävi tavallaan kaksijakoista vaalitaistelua: toisaalta se – nimenomaan puheenjohtaja Virolainen – panosti näkyvästi vahvoille alueilleen ja perinteiseen kannatuspohjaansa; toisaalta se pyrki esiintymään yleispuolueena ja vetoamaan kaikkiin väestöryhmiin. Silmiin pistävää käydyssä vaalikamppailussa oli myös vasemmistopuolueiden propagandan korostunut luokkakantaistuminen ja keskittyminen tulonjakopolitiikkaan.
Vuodesta 1962 lähtien osallistumisvilkkaus vaaleihin oli jatkuvasti laskenut eikä suunta muuttunut vielä tammivaaleissakaan. Äänestysprosentti jäi 81,4:ään. Tuloksen osalta kävi aivan kuten Kekkonen oli ennustanut: paikkamuutokset jäivät vähäisiksi ja tavallaan ikään kuin vakiinnuttivat edellisten vaalien luoman asetelman. Vähäisempää muutokset olivat viimeksi olleet vuoden 1954 ”maitovaaleissa”.
Voittajia olivat vasemmistopuolueet. SDP sai kolme lisäpaikka ja oli nyt 55 edustajallaan eduskunnan ylivoimaisesti suurin ryhmä. SKDL voitti yhden paikan ja nousi toiseksi suurimmaksi ryhmäksi (37). Sen sijaan TPSL jäi toistamiseen ilman edustajia. Miltei kakki porvarilliset puolueet menettivät paikkoja: kokoomus kolme (34), RKP kaksi (10) sekä LKP (7) ja Kepu (35) kumpikin yhden. Sen sijaan Suomen Kristillinen Liitto (SKL) lähes kaksinkertaisti äänimääränsä ja sai kolme lisäpaikkaa (4). SMP:n paikkaluku säilyi ennallaan (18). Ei-sosialististen puolueiden enemmistö valtiopäivillä säilyi vankkana: 108-92. Vahvempi se oli ollut vain kahdesti toisen maailmansodan jälkeen.
Edustajapaikkojen jakauma peitti kuitenkin alleen merkittäviä äänimäärien muutoksia. Sosiaalidemokraatit kasvattivat saalistaan yli 70 000 äänellä, millä saavutuksella he olisivat ”ansainneet paremman lopputuloksen (paikkamäärän), kuten Kekkonen puolueen johdolle myöhemmin totesi. Eniten vaalituloksessa herätti huomiota se, että vaikka SMP taitavasti solmittujen vaaliliittojen ansiosta säilyttikin paikkamääränsä, se menetti lähes 30 000 ääntä. Puolue syytti tapahtuneesta Kekkosta väittäen, että vaalit oli järjestetty vain sen kannatuksen pienentämiseksi.
Äärivasemmalla kokoomuksen ja SMP:n menetyksiä pidettiin vaalien tärkeimpänä saavutuksena. Niistä iloittiin jopa enemmän kuin SKDL:n noususta toiseksi suurimmaksi eduskuntaryhmäksi. Vielä enemmän oikeiston tappioista riemuittiin Moskovassa. Olihan neuvostokontakteihinsa vedonnut Karjalainen tiennyt jo marraskuussa varoittaa oma puolueväkeään, että ”mikäli näissä vaaleissa SDP, KOK ja SMP voittaisivat, se merkitsisi ulkopoliittisesti suurta vahinkoa maalle”.
Joulukuun lopulla oli Helsingissä käynyt Stepanov välittänyt Kekkoselle neuvostojohdon henkilökohtaisen viestin, jossa oli suorasukaisesti annettu ymmärtää, että Moskovassa oltiin ylen hermostuneita Kekkosen päätöksestä hajottaa eduskunta ja järjestää uudet vaalit. ”Oikeiston Neuvostoliitolle epäystävällinen ja ajoittain jopa vihamielinen toiminta” oli Suomessa jo muutenkin aktivoitunut, ja vaikka Neuvostoliitto oli toistuvasti kiinnittänyt ”suomalaisen osapuolen” huomiota siihen, ei toimintaan ollut silti puututtu: ”Joutuu toteamaan, että Suomessa ei ollut ryhdytty toimenpiteisiin tämän toiminnan päättäväiseksi torjumiseksi, vaikka se vahingoittaa maittemme välisiä suhteita.”
Kekkonen pani visusti merkille SMP:n kärsimän 12-13 prosentin ääntenmenetyksen ja nimenomaan sen, että puolueen tappiot olivat suurimmat sen puheenjohtajan omassa vaalipiirissä. Tästä hän sai aiheen päätellä, että Vennamon aika poliittisena johtajana oli ”taakse jäänyttä elämää”. Omaan entiseen puolueeseensa Kekkonen oli pettynyt; sen vaalikampanja osoitti, että vielä hänen poliitikkovuosinaan vallinnut radikalismi oli nyt hiipumassa, ja puolue oli palaamassa takaisin aitovierille, ”vanhoilleen”.
Kekkonen kutsui 7.1. Paasion ja Sorsan luokseen ja selosti näille suunnitelmansa. Hän kertoi pyrkivänsä laajaan parlamentaariseen hallitukseen. Parhaana vaihtoehtona hän piti kaatuneen Karjalaisen ministeristön viiden puolueen pohjaa. Jo tässä vaiheessa Kekkonen korosi, että mikäli enemmistöhallitusta ei saataisi aikaan, olisi vaihtoehtona SDP:n ja SKDL:n vähemmistöhallitus. Paasio totesi, että vaihtoehto olisi siinä tapauksessa SDP:n vähemmistöhallitus, koska puolue ”ei mene SKDL:n kanssa hallitukseen”. Hyvä tietää, Kekkonen totesi eikä enää hallitusneuvottelujen myöhemmässä vaiheessa palannut ehdotukseensa.
Lähdeaineisto
Juhani Suomi: Taistelu puolueettomuudesta ISBN 951-1-13548-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti