Toiminta Saksojen tunnustamiseksi jatkui Suomen puolueiden keskuudessa syksyllä 1968 ja keväällä 1969. Näkyvintä ja kaikesta päätelleen suunnitelmallisinta se oli SDP:n piirissä, missä muun muassa puoluesihteeri Raatikainen esiintyi aktiivisesti kahden Saksan valtion olemassaolon tunnustamisen puolesta. Myös kesäkuussa 1969 koolle kutsuttu puoluekokous otti kantaa asiaan: ”Rauhan etujen mukaista olisi myös, että kaikki Euroopan valtiot tunnustaisivat kahden suvereenisen ja tasa-arvoisen Saksan valtion olemassaolon sekä niiden nykyiset rajat”.
Ainakin joidenkin tämän politiikan arkkitehtien motiivit oli pitkälti valtapoliittiset. Sellaisiin vetosi muiden muassa kansanedustaja Puntila suostutellessaan Paasioita ja Raatikaista mielipiteiden vaihtoon DDR:n edustajien kanssa. Samanaikaisesti tunnustamislinjalle koetettiin etsiä ymmärtämystä Liittotasavallasta. Se ei kuitenkaan onnistunut: esimerkiksi aktiivisesti liikkeellä olleen Puntilankin katsottiin esiintymisellään lähinnä edistävän Neuvostoliiton intressejä.
Johdonmukaisimmin DDR:n tunnustamiseksi työskenteli äärivasemmisto, joka kehitteli asiasta laajaa poliittista kampanjaa. Sen puitteissa tunnustamishanketta pidettiin esillä lehdistössä ja siitä käytiin neuvotteluja muiden hallituspuolueiden edustajien kanssa. Kaavailtua eduskunta-aloitetta pidätteli toistaiseksi pelko, että hanke saattaisi sen myötä ajautua umpikujaan. Myöhemmässä vaiheessa koetettiin myös painostaa Kekkosta tunnustamisen kannalle.
Miten laajalle innostus oli levinnyt, osoitti Kokoomuksen Nuorten Liiton 13.3.1969 julkistama ohjelmaluonnos, jossa ehdotettiin, että Suomi tekisi maailmansodan voittajavaltioille esityksen molempien Saksojen tunnustamisesta. Ajan henkeä kuvasti, että eduskunta katsoi aiheelliseksi solmia viralliset vierailuyhteydet sekä DDR:n kansankamarin että SLT:n liittopäivien kanssa, vaikkei Suomi ollut tunnustanut kumpaakaan.
Kotimaista aloitteellisuutta täydensivät DDR:n harjoittama lobbaus sekä neuvostojohdon toistuvat yritykset taivutella suomalaisia. Marraskuussa 1968 presidentti Podgornyi kysyi Neuvostoliitossa vierailevalta Koivistolta suoraan, eikä jo ollut tullut aika tunnustaa molemmat Saksat. Pääministeri ei suoranaisesti torjunut ehdotusta, vaan totesi polveilevassa vastauksessaan muun muassa, että hallituspuolueet olivat RKP:tä lukuun ottamatta tunnustamisen kannalla. Koiviston myönsi uskovansa sellaisen käsityksen yleistyvän, että kahden Saksan olemassaolo oli realiteetti. Kun Karjalainen muutamia kuukausia myöhemmin vieraili Moskovassa, myös häntä kannustettiin DDR:n tunnustamiseen.
Samaa taktiikkaa noudatettiin virkamiestasolla. MID:in Sakndinaavisen osaston päällikkö, suurlähettiläs N.D. Belohostikov otti leikin varjolla asian esille Hallaman kanssa ja luonnehti Suomen siihenastista Saksojen politiikkaa ”auttamatta aikansa eläneeksi”: olivathan yhä useammat valtiot jo tunnustaneet DDR:n.
Kekkosen kanssa asian otti esille Kosygin, ensin keväällä 1969 Leningradissa ja myöhemmin kesällä Kaukasiassa. Kummallakin kerralla Kekkonen torjui DDR:n tunnustamisen. Hän totesi Suomen kannan olevan ennallaan ja vakuutti, ettei se aikonut tinkiä linjastaan kummankaan Saksan hyväksi, koska tunnustamisesta ei olisi Suomelle mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Kosygin kehotti kuitenkin pitämään asian mielessä ja muistutti, ettei SLI ollut uhkauksistaan huolimatta kyennyt rankaisemaan muitakaan DDR:n tunnustaneita valtioita.
Puolueiden puuhastelusta huolimatta Kekkosen luotsaama virallinen Suomi pysytteli siis kannallaan. Kuvaavan esimerkin tarjosivat lokakuussa 1969 vietetyt DDR:n 20-vuotisjuhlat. Vaikka Suomelle esitettiin kutsu lähettää tilaisuuteen virallinen hallitusvaltuuskunta, Suomea edusti juhlallisuuksissa vain Berliinissä toimiva kaupallinen edustaja. Kekkosen tiukka linja ei kuitenkaan estänyt poliitikkoja istumasta kahdella tuolilla. Esimerkiksi ministerit Virolainen, Aitio, Teir ja Leskinen katsoivat voivansa kuulua ”yksityishenkilöinä” Suomessa muodostettuun tarkoitushakuiseen ”DDR:n perustamisen 20-vuotisjuhlakomiteaan”.
Yhtä tinkimättömästi kuin tunnustamattomuudesta Kekkonen piti kiinni ehdottoman tasavertaisesta suhtautumisesta kumpaakin Saksaan. Hän ei hyväksynyt SLT:n vaatimaa yleisedustusoikeutta. Erityisen tärkeänä hän piti, että molemmat Saksat saisivat eräissä YK:n erityisjärjestöissä samankaltaisen aseman. Kekkosen henkilökohtainen asenne Saksoihin ja saksalaisiin pysyi 1970-luvun kynnykselläkin kylmänä ja tunteenomaisen vieroksuvana.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Taistelu puolueettomuudesta ISBN 951-1-13548-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti