Euroopan blokkijako oli jo vakiintunut 1960-luvulla ja Saksan kysymyskin saamassa naapureita tyydyttävän ratkaisun. Vaikka Tsekkoslovakian miehitys pysyi Varsovan liiton sisäisenä asiana, se oli kuitenkin dramaattinen muistutus sotilaallisen voiman läsnäolosta ja käyttömahdollisuudesta. Neuvostoliitto teki silloin selväksi, ettei se salli sodanjälkeisen valtapiirinsä hajoamista.
Oli odotettavissa, että tilanteen kiristyminen heijastuisi myös Neuvostoliiton suhteisiin Varsovan liiton rajoilla sijaitseviin maihin. Läntisessä lehdistössä spekuloitiin joa hyökkäyksen uhan kasvulla, vaikka siitä ei ollut suoranaista näyttöä.
Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ollut vakavan konfliktin aiheita, mutta oli varauduttava siihen, että Keski-Euroopan tapahtumista kesästä 1968 alkaen syntynyt jännitys saattoi kärjistää tilannetta myös Pohjois-Euroopassa. Suomesta katsottuna Euroopan jako oli entisestään jyrkentynyt. Lännessä jatkui taloudellinen integraatio ja elintason nousu, kun taas itäisen Euroopan näkymiä hallitsivat kuvat Puolaan saapuneista panssareista.
Neuvostoliiton taholta annettiin verraten selväsanaisesti ymmärtää, että Suomi oli yya-sopimuksella sitoutunut toimimaan idän etuvartiona länttä vastaan eikä puolen vaihto tullut kysymykseen. Toisaalta Neuvostoliittoa kiinnosti liennytyksen jatkaminen lännen kanssa, joten Suomelle tarjoutui tilaisuus toimia porttien avaajana. Keväällä 1969 presidentti Kekkonen tarttuikin Neuvostoliiton tekemään aloitteeseen Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseksi ja muokkasi siitä laajennetun suomalaisen version, joka pian kytkettiin myös suhteiden järjestelyyn Länsi- ja Itä-Saksan kanssa.
Suomen aloite eteni liennytyksen vahvistuessa kansainvälisessä politiikassa. Myönteiseen suuntaan vaikutti myös yhteistyön korostaminen, joten prosessin nimeksi tuli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Helsingin päätösasiakirjassa 1975 vahvistettiin Euroopan turvallisuusjärjestelmän ja yhteistyön keskeiset periaatteet sekä määrättiin perusteita kansalaistason toiminnoille. Etyk-prosessia sovittiin jatkettavaksi muun muassa seurantakokouksilla.
Sotilaallinen kilpavarustelu kuitenkin jatkui rinnan Euroopan poliittisen liennytyksen kanssa. Neuvostoliitto purki varmistamaan, että Suomessa ei unohdettaisi yya-sopimusta. Samalla kun Suomi läheni taloudellisesti läntistä Eurooppaa, Neuvostoliitto lisäsi painostusta korostaakseen yya-sopimuksen sotilaallisia velvoitteita. Tämä johti käsitteitä selventäviin keskusteluihin maiden sotilasedustustojen välillä, mutta mihinkään muuhun asevoiminen väliseen yhteistoimintaan ei ryhdytty. Suomi piti yhä kiinni puolueettomuuspolitiikastaan.
Neuvostoliiton asenne Suomen puolueettomuuspyrkimyksiä kohtaan oli kaiken aikaa hieman kiristynyt jo 1950-lopulta alkaen. Nikita Hrutshevin kukistumisen jälkeen 1960-puolivälissä Neuvostoliiton uusi johto kovensi linjaansa idän ja lännen välisessä ideologisessa ja valtapoliittisessa kamppailussa, vaikka se samalla pyrki voimistamaan liennytystä suhteissaan Yhdysvaltoihin. Vuonna 1968 Moskovassa tehty päätös turvautumisesta asevoimaan Tsekkoslovakian itäblokista irtautumisen estämiseksi syntyi tuollaisen ajattelun tuloksena, ja sen seuraukset heijastuivat pian Pohjolaan.
Vaikka Tsekkoslovakin kriisi ei koskettanut suoranaisesti Suomea, oli jo asevoiman käyttö sinänsä osoituksena Neuvostoliiton päättäväisyydestä pitää kiinni vakiintuneesta vaikutuspiirien jaosta. Tämä tiesi vaikeuksia Suomen pyrkimyksille saada lisää liikkumavaraa kauppapolitiikassa, jotta taloudellinen kilpailukyky voitaisiin säilyttää Länsi-Euroopan markkinoilla integraation edetessä.
Suomen turvallisuuspoliittista asemaa arvioitiin lännessä uudelta pohjalta syksystä 1968 alkaen. Naton tekemissä uhka-analyyseissa todettiin Varsovana liiton suhteellisen voiman kasvu ja samalla vaara, että Neuvostoliitto käyttäisi voimaa entistä herkemmin sotilasliittojen välialueilla eli ”harmaalla vyöhykkeellä”. Uhkan arveltiin kohdistuvat lähinnä Keski- Etelä-Eurooppaan, joten Suomi ei antanut aihetta uusiin toimiin myöskään Naton puolelta.
Neuvostoliitossa sen sijaan pantiin merkille lännen taloudellisen vetovoiman kasvu, jolloin hälyttävää Moskovan silmissä oli erityisesti Suomen osallistuminen Nordek-hankkeeseen. Moskovassa tehostettiin toimia Suomen poliittisen itäsidonnaisuuden vahvistamiseksi.
Tiukentuneesta linjasta saatiin merkkejä jo vuonna 1969, ja ongelmat tulivat selvästi esille 1970 neuvoteltaessa presidentti Kekkosen Neuvostoliiton-vierailun yhteydessä annettavan julkilausuman tekstistä. Jo pitkään oli käyty muotoilua, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikkaa luonnehdittiin ”rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi”, mutta nyt se ei kelvannut Neuvostoliitolle, ennen kuin Kekkonen henkilökohtaisesti puuttui asiaan. Vierailun yhteydessä yya-sopimusta jatkettiin 20 vuodella – viisi vuotta ennen määräaikaa,.
Presidentti Kekkonen oli pitänyt kiinni puolueettomuuden tai puolueettomuuspolitiikan mainitsemisesta ja liittänyt siihen mielellään sanan ”aktiivinen”. Hän oli lisäksi suostunut protokollakielessä lisäämään tuohon määritykseen Neuvostoliiton suosittamana adjektiivin ”rauhantahtoinen” tai ”rauhaarakastava”, vaikka ne kansainvälisessä käytännössä ymmärrettiin itäblokin fraaseihin kuuluvaksi. Neuvostoliiton edustajat halusivat poistaa ”puolueettomuuspolitiikan” tai lieventää sitä tarkoittamaan yya-sopimuksen johdannossa mainitulla tavalla vain ”pyrkimystä pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella”.
Lännessä Suomea ryhdyttiin yhä useammin nimittämään puolueettomaksi maaksi, mikä puolestaan herätti Neuvostoliitossa epäluuloja. Suomalaisesta puolueettomuustulkinnasta kiinnipitäminen oli samalla kannanotto yya-sopimuksen sotilasliittoluonnetta vastaan ja etäisyyden pitoa Neuvostoliiton ylivaltapyrkimyksien suhteen.
Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa ISBN-13: 978-951-1-20925-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti