Oikeuskansleri Kai Korte on kirjoittanut kirjan Ministerit tulivat ja menivät. Korte kirjoittaa, että Aarre Simosen oikeusministerikausi päättyi asiallisesti maaliskuun 1970 yllätysvaaleihin, vaikka Koiviston hallitus vaikeiden hallitusneuvottelujen takia istuikin vielä kolmisen kuukautta vaalien jälkeen. Ministerikautensa lopulla Simonen kärsi jo pahasta sokeritaudistaan, jota hän kävi hoidattamassa Kremlin sairaalassakin, tosin huonoin tuloksin.
Maalisvaalit sekoittivat melkoisesti Suomen poliittisia ympyröitä. Keskustapuolueeksi muuttunut maalaisliitto ja SKDL kärsivät vaalitappion. Suurimmat voittajat olivat kokoomus, joka lisäsi paikkalukuaan eduskunnassa 11 paikalla ja todellinen yllättäjä SMP, joka sai peräti 18 edustajapaikkaa aiemman yhden sijasta. Olin vaaliyönä yhdessä Pertti Pesosen kanssa TV-studiossa kommentoimassa tuloksia, mutta meiltä meni kerrassaan jauhot suuhun, kun vaaliennustetta tekevät atk-ohjelma ei suostunut noteeraamaan SMP:n yllätystulosta, kirjoittaa Kai Korte. Radion puolella äänten laskentaa seuraamassa ollut Veikko Vennamon kakkosmies Eino Poutiainen latelikin mikrofoniin toistuvasti: - Mittee ne herrat siellä Pasilassa puhuu? Miehän sanoin jo ennen vaaleja, että myö saahaan 18 paikkaa ja niihin myö saahaankin!
Hallituksen muodostaminen näiden vaalien jälkeen oli ilmeisen vaikeaa ja lopulta Kekkonen päätyikin virkamieshallitukseen tai ehkä paremminkin eräänlaiseen presidentinhallitukseen. Sen pääministeriksi kutsuttiin Teuvo Aura, oikeusministeriksi tuli valtakunnansovittelijana kunnostautunut Keijo Liinamaa. Kaikki hallituksen jäsenet olivat mukana ”ammattiministereinä”, vaikka useimmilla oli toki melko selvä poliittinen taustakin.
Kai Korte kirjoittaa, että Keijo Liinamaahan olin tutustunut kevättalvella 1968, jolloin hän neuvotteli kokoon ensimmäisen suuren vakauttamispaketin. Sehän on jäänyt historiaankin nimellä Liinamaa I. Neuvottelujen ollessa loppusuoralla oli valtioneuvoston juhlahuoneiston, Smolnan, alakertaan koottu virkamiesryhmä, jonka asiana oli valmistella laki indeksiehdon kieltämisestä: se oli tärkeä osa silloista vakauttamispakettia.
Liinamaan lisäksi virkamiesryhmässä oli ainakin Paul Paavela, silloinen valtioneuvoston kanslian kansliapäällikkö. Oikeusministeriöstä oli minun lisäkseni mukana lainsäädäntöneuvos Lars Johansson. Hallitus oli koolla viereisessä huoneessa ja työmarkkinaosapuolet Etelärannassa.
Pääministeri Koivisto risteili illan mittaan tapaamassa poliitikkoja ja työmarkkinaosapuolia sekä kävi välillä raportoimassa tilannetta hallitukselle ja antamassa ohjeita meille. Muistelen, että aamuyöllä, ehkä kolmen maissa, yhteisymmärrys oli saavutettu, ja pääministerin johdolla lähdimme Etelärantaan esittelemään työn tuloksia, Kai Korte kirjoittaa.
Keijo Liinamaa kausi oikeusministerinä jäi perin lyhyeksi, sillä Auran hallitus istui vain pari kuukautta. Liinamaa toimi paitsi oikeusministerinä myös toisena valtionvarainministerinä. Oikeusministeriössä hoidettiin noiden kesäisten viikkojen aikana vain juoksevia hallintoasioita.
Keskikesällä, heinäkuun 15. päivänä Kekkonen runnasi kokoon laajapohjaisen enemmistöhallituksen, jonka ulkopuolelle jäivät itse asiassa vain vaaleissa voittaneet puolueet. Mukana oli ”kolme suurta” eli sosiaalidemokraatit, keskusta ja SKDL, minkä lisäksi ruotsalaisilla ja liberaaleilla oli molemmilla kaksi salkkua. Pääministeriksi tuli nyt toisen kerran Ahti Karjalainen ja oikeusministeriksi – yllätys, yllätys! kommunistivalpon entinen päällikkö ja stalinisti Erkki Tuominen.
Oikeusministeriössä oli sellainen tapa, että kun uusi ministeri oli talossa ensimmäistä päivää, virkamiehet kävivät vuoronperää esittäytymässä. Kun vähän jännittäen astuin sisään ministerin huoneeseen, Tuominen pomppasi pöytänsä takaa iloisen näköisenä pystyyn ja tuli käsi ojossa minua vastaan: - Onpas hauska nähdä, että täällä on joku tuttukin, hän sanoi, mutta kesti hetken, ennen kuin muistin, missä olimme tavanneet. Kyseessä oli yksi ainoa tapaaminen silloin, kun Simosen kanssa kävimme eduskunnassa puolustamassa puoluelakia SKDL:n eduskuntaryhmälle, ja Tuominen oli paikalla vaiteliaana asiantuntijana. Minun kannaltani tämä oli hyvä alku yhteistyölle, eikä meidän välillämme henkilötasolla mitään kitkaa syntynytkään koko Tuomisen ministerikaudella, vaikka tietysti joskus olimme asioista erimieltä.
Laajassa virkaantulohaastattelussaan, joka julkaistiin heinäkuun 26. päivänä 1970, Erkki Tuomien oli näyttävästi julistanut, että hän haluaa politisoida virkanimitykset. ”Nimityspolitiikassa pitäisi päästä tasapuolisuuteen, että vasemmisto saisi suuremman edustuksen virkamieskuntaan”, Tuominen lausui. Siinä yhteydessä hän mainitsi tärkeät virkanimitykset, oikeuskanslerin ja oikeusministerin kansliapäällikön. Kun oikeuskanslerin virka lokakuun alusta täytettiin, ei Tuomisella kuitenkaan ollut mitään mahdollisuutta sen politisoimiseen. Silloin eduskunnan oikeusasiamies Risto Leskinen oli ansioiltaan täysin ylivoimainen ja hänet presidentti nimittikin.
Hintasäännöstelyn tiimoilta virinneen ns. korppukapinan johdosta SKDL:n ministerit erosivat hallituksesta maaliskuun lopulla 1971 ja heidän paikkansa miehitettiin sosiaalidemokraateilla. Oikeusministeriksi tuli Mikko Laaksonen. Tunsin Laaksosen j0 1950-luvulta, jolloin olimme olleet samalla puolen työmarkkinabarrikadia, hän SAK:n ja minä AKAVAn palveluksessa. Mikko oli ensimmäinen ministeri, joka avoimesti myönsi, että hänellä on tukenaan poliittinen taustaryhmä.
Mikko Laaksosen ministerikausi jäi lyhyeksi, kun hänet lokakuun alussa 1971 nimitettiin verohallituksen pääjohtajaksi. Oikeusministerin paikan peri toinen sosiaalidemokraatti, 33-vuotias lakit. lis Jacob Söderman, joka ehti olla ministerinä 29 päivää.
Lähdeaineisto:
Kai Korte Ministeri tulivat ja menivät ISBN 951-20-4046-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti