Ahti Karjalainen oli merkinnyt päiväkirjaansa: ”17.-20.7. Tasavallan Presidentin Neuvostoliiton vierialu, jolloin toimin hänen sijaisenaan.” Seuraava merkintä oli ajalta 22.-28.8.; ”Tasavallan Presidentin USA-vierailu, jolloin myös toimin hänen sijaisenaan.”
Näin uusi hallituskausi alkoi presidentin tehtävien hoidolla. Kuitenkin jo 28.7.1970 Karjalainen alkoi valmistautua syksyn tulopoliittisiin mittelöihin, sillä hän keskusteli kansliapäällikkö Liinamaan kanssa siitä, että Liinamaa valmistaisi hänelle elokuun alussa ”vakauttamismuistion” niistä asioista, jotka tulisivat pian esille. SAK ja STK olivat aloittamassa keskustelujaan palkka-asioista. Tulopoliittisesta talvesta olikin tulossa melkoinen, sen Karjalainen sai havaita. Uutta Liinamaan nimellä kulkenutta sopimusta ei syntynyt.
Saatuaan toisen hallituksen kasaan Karjalainen oli istahtanut elokuussa kirjaamaan pääministerin tuntemuksiaan paperille. Samalla hän oli intoutunut hieman kirjoittamaan tuntojaan politiikan tekemisestä. Kirjallisessa muodossa Karjalainen selvitteli henkilökohtaisia tuntojaan ennen kaikkea kirjeissään presidentti Kekkoselle. Tämäkin on osoitus jonkinlaisesta emotionaalisesta suhteesta Kekkoseen. Ensimmäiseksi tehtäväkseen Karjalainen oli merkinnyt ulkopolitiikan suunnittelun. Toisena listalle oli merkitty sosiaalipolitiikka, jota ei saanut unohtaa. Sosiaalipolitiikan kohteiksi Karjalainen oli listannut tässä järjestyksessä lapset, vanhukset, sairaat, työttömät ja nuoret. Asiasta puhuttiin hänen mukaansa paljon, mutta vähän tapahtui. Kolmanneksi oli Karjalaisen ajatuksiin noussut kehitysaluepolitiikka: ”mitä valtio, mitä maakunta, mitä yksityiset.” Neljänneksi listalle tuli hänen oman maakuntansa Etelä-Savon tulevaisuus: maakunta ei saanut jäädä autioituvaksi takamaaksi eteläisen ja läntisen Suomen taakse.
Usko Neuvostoliiton tulevaisuuteen elin vahvana kaikkialla. Kekkonen puhui jo 1950-luvulla Neuvostoliiton nousevasta voimasta ja samaan uskoi Karjalainen. Analyysi oli tuolloin realistinen. Samoihin aikoihin osui Suomessa taistolaisuuden nousu. Neuvostoliiton ihailu sai jalansijaa opiskelijamaailmassa sekä politiikassa. Taistolaiset valtasivat vasemmistolaisia opiskelijajärjestöjä 1970-luvun alkuvuosina. Politiikassa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikan” kritiikitön tukeminen johti muun muassa Mirjan Tuomisen y. 6.2.1972 allekirjoittamaan aloitteeseen rauhaa suojaava lain säätämisestä. Aloite sai taakseen Mirjam Tuomisen lisäksi useita kansanedustajia, kuten Tellervo M. Koiviston, Kaisa Raatikaisen, Ulf Sundqvistin ja Erkki Liikasen.
Elokuussa Karjalainen sai puolueensa sisäisistä tunnoista raportin. Sen laatija, Eino Sääskilahti, arvioi kentän hyväksyneen puolueen menon Karjalaisen II hallitukseen. Hän katsoi, että puoluevaltuuskunnassa loppuun saakka ilmennyt vastustus oli heikentynyt, joskin Pohjois-Pohjanmaan piiri kritisoi edelleen Karjalaisen hallituksen muodostamista. Tämä piiri näyttääkin vastustaneen jyrkimmin hallitusratkaisua, mikä oli sikäli merkityksellistä, että se oli Keskustapuolueen vahvin piiri. Keskustapuolue olikin menettänyt kannatuksestaan vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Oulun vaalipiirissä lähes kuusi prosenttia ja SMP oli nostanut kannatustaan lähes 14 prosenttia, joten kritiikki oli ymmärrettävää.
Karjalaisen kontaktit Liinamaahan eivät tuottaneet tulosta, sillä uutta keskitettyä tulopoliittista ratkaisua ei saatu aikaan syksyllä 1970. Julkisuudessa näkyivät ensimmäiset merkit hintapolitiikan vaikeudesta hallituksessa, kun sosiaaliministeri Tiekso ja kauppaministeri Berner väittelivät asiasta televisiossa 27.8.1970 ohjelmassa ”Hallituksen haastattelutunti”. Samassa ohjelmassa pääministeri Karjalainen painotti hyvin voimakkaasti, että palkka-asiat kuuluivat työmarkkinajärjestöille, eivätkä hallitukselle. Työmarkkinatilanne ajautuikin umpikujaan, niin kuin kommunistit olivat suunnitelleet.
Kuten tunnettu, presidentti Kekkonen tuli esille joulukuun alussa omalla ehdotuksellaan, josta tuli UKK-sopimukseksi kutsuttu työmarkkinaratkaisu. Näin Kekkonen omi niin hallituksen kuin työmarkkinajärjestöjenkin toimialoja itselleen. UKK-sopimus tulopolitiikan linjoista ajalle 15.12.1970- 31.3.1972 allekirjoitettiin 8.12.1970. Kun Kekkonen oli hoitanut ulkopoliittisen perustan eli yya-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa kuntoon, hän halusi rauhoittaa myös sisäpolitiikan eli ennen kaikkea vaimentaa Beljakovin ja taistolaisten uhoa Suomessa.
Kommunistien valtapyrkimykset alkoivat näkyä syksyn mittaan yhä enemmän. Taustalla suurlähettiläs Beljakov oli ollut hyvin aktiivinen. Hän oli aloittanut vähemmistökommunistien näkyvän tukemisen. Hän antoi myös jatkuvasti yksityiskohtaisia neuvoja kommunisteille siitä, miten ajankohtaisiin poliittisiin asioihin tulisi suhtautua. Erityisesti työmarkkinakysymykset olivat kiinnostuksen kohteena, sillä vallitsevien vallankumousoppien mukaan yhteiskunnan sisäiset suhteet oli saatava kärjistymään äärimmilleen. Pyrkimyksenä oli vallanottamiselle otollisen yleislakkotilanteen aikaansaaminen.
SKP:n ylimääräisessä edustajakokouksessa keväällä 1970 puolueen linja olikin radikalisoitunut. Tämä johti siihen, että SKP alkoi vastustaa UKK-sopimusta. Tilanteen kärjistyminen marraskuussa sai Kekkosen liikkeelle. Hänen väliintulolleen eli UKK-sopimukselle oli olemassa sinänsä hyvät poliittiset perusteet: kyse kun ei ollut pelkästään työehdoista vaan maan poliittisesta suuntauksesta.
Beljakovin toiminnan seurauksena neuvostohallitus lähetti Suomeen varaulkoministeri V.V. Kusnevtsovin rauhoittamaan tilannetta. SKP:n vähemmistö pyrki hallituspolitiikan johtoon NKP:n voimakkaalla tuella. Suomessa rintamaa johtivat SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo, suurlähettiläs Beljakov ja KGB-toimiston päällikkö, lähetystöneuvos Vladimirov.
Talven kuluessa SKDL jyrkensi edelleen asennettaan hallituksessa. Syksyn yleislakkokaavailujen mentyä mönkään piti yrittää jotain uudestaan. Tilanne työmarkkinoilla kärjistyikin laajojen lakkojen alettua vuoden 1971 alussa. Kommunistien tarkoituksena oli jälleen kärjistää tilanne äärimmilleen, aina väkivaltaisuuksiin saakka ja järjestää suuria mielenosoituksia, jotka provosoisivat poliisin mielenosoittajia vastaan. Näin Suomen maine ulkomaillakin joutuisi kyseenalaiseksi.
Hallituksen sisäisen työskentelyn vaikeutuessa kävi kokoomus sen kimppuun edustaja Ilaskiven ym 2.3.1971 jättämällä välikysymyksellä. Hallitus sai luottamuslauseen.
SKDL/SKP:n vastustus hallituksessa jatkui maaliskuussa. Tilanne alkoi vaikuttaa hyvin vakavalta. Pääministeri keskusteli 9.3.1971 Kesärannassa SDP:n johdon kanssa siitä, kuinka pitkälle hallitus olisi valmis suvaitsemaan SKDL:n ministereiden käyttäytymistä.
Neuvostoliitto seurasi haukkana asioiden kehittymistä. Karjalainen oli tavannut Tehtaankadun edustajia sekä 11. että 12.3.1971. Ensin mainittuna päivänä hänellä oli keskustelu lähetystöneuvos Vladimirovin kanssa ja seuraavana päivän ministerineuvos Georgi Farafonovin kanssa. Neuvostoliitto alkoi poikkeuksellisen puuttumisen Suomen hallituspolitiikkaan kommunistien hyväksi. Farafonov kävi Karjalaisen luona 16.3.1971 klo 11.00 ja ilmoitti, että Neuvostoliiton hallitus ehdotti pääministerin virallisen vierailun alkamispäiväksi 19.4.
Heti Farafanovin lähdön jälkeen vt. presidentti Karjalainen tapasi Viktor Vladimirovin, joka oli tullut klo 11.30 Karjalaisen luokse pyynnöstään. Vladimirov kertoi, että Moskovassa oli tutustuttu huolellisesti tasavallan presidentin näkemyksiin uhkaavasta hallituskriisistä.
Elettiin vuotta 1971. Kekkonen oli ilmoittanut jo ennen edellisiä vaaleja, ettei asetu enää ehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleissa. Nyt Neuvostoliitto osoitti Karjalaista kohtaan voimakasta huomiota, myös vt. presidenttinä. Neuvostoliitto oli suorastaan pakottanut Kekkosen ottamaan Karjalaisen pääministeriksi. NKP asetti maaliskuussa 1971 asiallisesti ottaen Karjalaisen Kekkosen edelle. Samalla neuvostodiplomaatit uhkailivat, että kommunistien tuki menisi seuraavissa presidentinvaaleissa, jos kommunistien vaatimuksiin ei suostuttaisi.
Presidentti Urho Kekkonen otti SKDL:n valtuuskunnan vastaan Karjalaisen ehdotuksesta jo 17.3. Presidentti totesi heille pääministerin puolesta, että pääministeri Karjalaisella ei ollut sovittelumahdollisuuksia, ja pyysi heitä hyväksymään valtioneuvoston päätöksen eduskunnassa. Valtuuskunta ei luvannut mitään. Asenteet olivat äärimmäisen tiukat. Pääministeri Karjalainen teki asiasta johtopäätöksen jo samana päivänä ja jätti klo 20.30 tasavallan presidentille hallituksensa eronpyynnön. SKP:n kova siipi piti päänsä ja SKDL/SKP joutui hallituksen ulkopuolelle.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN 961-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti