Vuonna 1968 Pekka Kuusi arvosteli ulkoministeriötä pysyvän johdon puuttumisesta. Korkeimmat virkamiehet vaihtuivat sellaista tahtia, että oli kohtuutonta edellyttää heidän kantavan vastuuta työn pitkäjänteisestä kehittämisestä. Viisi senhetkistä korkeinta virkamiestä oli ollut tehtävissään alle kaksi vuotta, ja Kuusen mukaan ”herrojen katseet alkavat jo tähyillä – siltä tuntuu- ulos suurlähettiläspaikkoihin päin”. Mitään liikeyritystä ei voida menestyksellisesti johtaa tällä tavalla, hän huomautti.
Jälkeenjääneisyys ei ollut ainoa haaste. Ministeriössä seurattiin kasvavalla hämmennyksellä ja huolella muiden toimijoiden astumista sen aikanaan monopolina hallitsemalle ulkosuhteitten näyttämölle. Valtioiden välinen vuorovaikutus ja kansainvälisten asioitten määrä lisääntyivät ja suuntautuivat 1960-luvulla mitä moninaisimmille aloille. Tämä näkyi ministeriöitten kansainvälisten suhteiden laajuutena sekä kahdenvälisellä että monenkeskisellä tasolla.
Kahdenvälinen yhteistyö oli laajinta sosialistimaiden, ennen kaikkea Neuvostoliiton, kanssa. Vastaavanlaista bilateraaliyhteistyötä oli myös OECD-maiden ja eräiden kehitysmaiden kanssa. Eräisiin ministeriöihin perustettiin 1960-luvun jälkipuoliskolla ja 70-luvun alussa kansainvälisiä asioita hoitavia elimiä. Opetusministeriö sai vuonna 1966 kansainvälisten asiain osaston, jonka merkitys kasvoi nopeasti UNESCO-toimikunnan pääsihteerinä kokemusta hankkineen Kalervo Siikalan johdolla.
Maa- ja metsätalousministeriöön tuli vuonna 1968 kansainvälisten asiain toimisto, jossa oli päällikkö, esittelijä, kanslisti, toimistoapulainen ja ylimääräinen virastotyöntekijä. Lisäksi ministeriötä avusti samana vuonna perustettu kansainvälisten maatalousasiain neuvottelukunta. Jotkut ministeriöt ja keskusvirastot neuvottelivat ja jopa allekirjoittivat sopimuksia ulkomaisten ”vastapartnereidensa” kanssa ulkoministeriötä informoimatta. Ministerit tekivät joskus näin poliittisten paineiden vuoksi. Erityisesti Itä-Euroopan sosialistimaissa solmittiin sopimuksia, joiden lainopillinen puoli jäi selvittämättä.
Kansainvälisiä asioita hoidettiin runsaasti myös valtionhallinnon ulkopuolella keskusjärjestöissä, kansalaisjärjestöissä ja yksityisten asiantuntijoiden toimesta. Hajanaisuus aiheutti ongelmia ulkoministeriölle, jolla kuului hallitustason kansainvälisten asioiden koordinointi ja valvonta. Kehitys johti siihen, että rajat muihin ministeriöihin tulivat epäselvemmiksi. Kaupallisissa asioissa tämä koskee kauppa- ja teollisuusministeriötä, kulttuuriasioissa ja kehitysmaakysymyksissä opetusministeriötä. Erityisesti pohjoismaisen yhteistyön piirissä, joka oli kokonaan omassa luokassaan, on käytännössä kaikilla ministeriöillä omat suorat suhteensa yli maan rajojen.
Ulkoasianhallinnosta keväällä 1967 käydyssä eduskuntakeskustelussa olivat taustalla laajempi kysymys eduskunnan valtaoikeuksista ulkopolitiikassa ja viime kädessä SDP:n tyytymättömyys keskustapuolueen asemaan. Pekka Kuusi sanoi, että onhan jotain omalaatuista siinä, että koko ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen voimassaoloaikana ei Suomen ulkoministeriötä ole varsinaisesti johtanut ainoakaan vasemmistolainen.
Yhteiskunnallisen käymistilan lisäksi paineita tuli itse ulkopolitiikasta. Karjalainen muisteli keskustelleensa vuosina 1967-1969 presidentin kanssa monesti ulkoasiainhallinnon puutteista ja aktiivisen ulkopolitiikan esteistä. Tuumailujen yhdeksi, joskaan ei tärkeimmäksi käynnistäjäksi hän nimesi ”uuden ulkopolitiikan” vaatimisen.
Osastopäällikkö Hyvärisen mukaan kärjistetysti sanottuna ministeriö pystyy nykyisellään kutakuinkin hoitamaan esille tulevat juoksevat asiat, mutta se ei yleensä kykene tekemään laajamittaisia aloitteita riittävässä määrin. Itse asiassa ministeriö ei saata näissä oloissa toteuttaa poliittisesti ja kauppapoliittisesti merkittävänä pidettäviä suunnittelufunktioita. Tähän liittyy monien asioiden käytännöllinen valmistelu, esimerkiksi valmistautuminen kansainvälisiin kokouksiin ja konferensseihin.
Hallitus asetti keväällä 1968 komitean suunnittelemaan ulkoasiainhallinnon kehittämistä. Komitean tuli kartoittaa sen hetkiset tehtävät ja niistä johtuvat vaatimukset ja – mikä oli uutta aikaisempiin komiteoihin verrattuna – hahmotella tulevat tehtävät, arvioida niiden edellyttämä organisaation kehittämistarve ja laatia sen mukainen suunnitelma. Mattilan komitea työskenteli vuoden ja kolme kuukautta. Mietinnössä ulkoasiainhallinto ja sen tehtävät sijoitettiin kansainväliseen viitekehykseen sekä luotiin katsaus tavoitteisiin ja tehtäviin muuttavassa ympäristössä. Mattilan komitea jätti mietintönsä ulkoministeri Karjalaiselle kesäkuun lopussa 1969. Mietintö vietiin välittömästi eduskuntaan.
Lähdeaineisto: Timo Soikkanen Presidentin ministeriö 1956-1969 ISBN 951-724-412-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti