Kun de Gaullen Ranska marraskuussa 1967 edelleen esti Britannian jäsenyyden EEC:ssä, Pohjolassa virisi ajatus yhdessä varjella kauppapoliittisia suhteita, kunnes Euroopan yhdentymisprosessiin taas tulisi liikettä. Sehän tarkoitti pysähtyneisyyden tilaa, jolloin Suomen ei tarvinnut ottaa kantaa mihinkään muutokseen. Nimenomaan tanskalaiset pitivät asetelmaa sietämättömänä, etenkin Tanskan maatalous tarvitsi uusia vientimarkkinoita. EEC:n jäsenyyttä odotellessa Tanska halusi kehittää pohjoismaista yhteistyötä. Myös Norjan jäsenanomus odotti EEC:n pöydällä käsittelyä.
Tanskan pääministeri Hilmar Baunsgaard teki Oslossa Pohjoismaiden neuvostossa heinäkuussa 1968 aloitteen laajasta taloudellisesta yhteistyöstä Pohjoismaiden kesken. PN asettui kannattamaan hanketta. Suomen uuden pääministerin oli pian muodostettava oma kantansa kysymykseen. Kun Pohjolan pääministerit seuraavan kerran tapasivat Kööpenhaminassa huhtikuussa, päätettiin panna toimeksi. Myös Koivisto allekirjoitti Suomen puolesta neuvotteluvaltuutuksen, jonka mukaan Pohjoismaiden laajennettu yhteistyö tuli muotoilla niin, että se ”helpottaa näiden neljän maan osallistumista laajennettuihin Euroopan markkinoihin tai yhteistyötä niiden kanssa”. Nordek-luonnokseksi myöhemmin ristitty asiakirja velvoitti maat kertomaan toisilleen neuvotteluistaan EEC:n kanssa.
Kekkonen oli pestannut palvelukseen pääministerin, joka aikoi käyttäytyä presidentin suhteen kuin Kekkonen oli pääministerinä kohdellut Paasikiveä. Koivisto ajatteli, että ”hallituksen asiat” ovat todellakin hallituksen asioita. Sitä paitsi Virolainen oli varoittanut, että ”siitä saa lähteä, ettei Kekkonen ole koskaan väärässä; jonkun muun on otettava vastuu”. Nordekin kohdalla Koivisto kokeili rajojaan. Vapaakaupan suhteen hän oli johdonmukainen asevelisosialisti: ”Lähdin siitä, että Suomen puolueettomuus ja itsenäisyyskin edellyttivät Länsi-Euroopan voimistumista ja siis integraatiota. Suomen kannalta oli tärkeätä, että länsi vahvistuisi käymättä agreeviseksi. Myöhemminkin voidaankin todeta, että Suomen asema helpottui ja vahvistui siinä tahdissa kun länsi yhtenäistyi ja vahvistui.”
Koiviston mielestä pääministerillä piti olla selkeä rooli erityisesti Pohjoismaiden välisissä suhteissa. ”En pyrkinyt pääministerinä olemaan niin aktiivinen kuin Kekkonen oli pääministeriaikanaan ollut.” Koivisto ei kuitenkaan voinut välttyä siltä, että hänen hallituksessaan oli väkeä, joka omista syistään ei toivonut hänelle menestystä ja ennen kaikkea toivoi hänen kävelevän johonkin ulkopoliittiseen miinaan. Tällaisia henkilöitä olivat Koiviston ministeritoverit Ahti Karjalainen ja Aarre Simonen, ja – kuten myöhemmin kävi ilmi – myös toveri Väinö Leskinen. Leskinen oli nopeasti päässyt Neuvostoliiton suosioon. Kun Väinö Leskistä ei ollut NKP:n tietojen mukaan vielä ilmoitettu jäseneksi SDP:n Neuvostoliittoon matkustavaan delegaatioon, Moskovassa käyneiltä SKP:n edustajilta kysyttiin, josko ”SDP:n oikeistosiipi oli jälleen vahvistamassa asemiaan puolueessa”. Koiviston oman todistuksen mukaan kuitenkin juuri hän, eikä Kekkonen, vaikutti siihen, että Leskinen kääntymyksensä jälkeen nousi ministeriksi. Kekkonen oli silti ratkaisuun tyytyväinen.
Koivistonkin mielestä Leskisestä tuli hyvä kauppa- ja teollisuusministeri ”vaikka hän oli kaiken aikaa levottomuutta herättävä tekijä hallituksen sisällä”. Ongelmallista oli, että erityisesti ulkomailla Leskinen joutui ryyppykierteisiin. Toisinaan Leskinen ilmestyi hallituksen istuntoihin kovin surkeassa kunnossa. Simonen saattoi silloin päästä toteamaan, että ”vanhana uimarina Väiskin päästä pohjasta ponnistamaan, nyt hän ei ollut vielä päässyt pohjaan asti”.
Myös rannalle jätetyt ministerikandidaatit Kuusi ja Puntila seurasivat eduskunnassa toiveikkaina Koiviston nuorallaävelyä ja odottivat putoamista. Oman lisänsä keitokseen toivat SDP:n nuoret, joiden piirissä kauppapoliittiset avaukset länteen päin merkitsivät Suomelle itsenäisyyden menetystä. Paavo Lipposen ajatukset siitä, että kansainvälinen pääoma tunkeutuu ”yhdentymisen suojassa” pieniin maihin, oli pian oleva EEC:n vastustajien sotahuuto. Lipposen linjoilla oli nimenomaan tässä asiassa myös Kekkonen. Nordekin kautta kansainvälinen pääoma olisi vallannut Suomen.
Tsekkoslovakiasta itku silmään
Koivisto kuuli Tsekkoslovakian tapahtumista kun puhelin soi aamulla hänen kirkkonummen huvilassaan. Puhelimessa oli valtioneuvoston tiedotussihteeri Jukka Rusi, joka kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Niin järkyttävä uutinen oli, että lähtiessäni ajamaan kohti Helsinkiä ja valtioneuvoston linnaa itkin niin, etten tahtonut tietä nähdä. Myöhemmin ihmettelin, mikä minussa noin voimakkaan reaktion sai aikaan. Se oli hämmentävä kokemus, en tänä päivänäkään pysty sitä sen enempää erittelemään”. Miksi Koivisto itki? Matti Virtanen kysyy tätä väitöskirjassaan. Oli oltava lojaali Moskovalle. Ja niin Koivisto olikin.
Lähdeaineisto: Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti