Vuoden 1967 lopulla Suomen idänsuhteisiin syntyi jälleen häiriöitä, kun Suomi kieltäytyi luovuttamasta alueelleen pudonneita satelliittien osia Neuvostoliitolle, joka perusteli vaatimuksiaan vetoamalla YYA-sopimukseen. Kekkosen saamien tietojen mukaan tuohtunut Kovalev lähetti lopulta ”hyvin härskin raportin Moskovaan”. Asetelman teki kiusallisemmaksi se, että yksi avaruusromua analysoineen VTT:n tutkijoista lähti kaupittelemaan tietojaan amerikkalaisille ja jäi kiinni.
Kitkaa aiheutti myös kysymys rauhanteossa luovutettujen alueiden palauttamisesta. Asia nousi esille, kun sekä Kekkosen vastustajat että kannattajat käyttivät sitä aseenaan presidentinvaalikamppailussa. Kekkosen kannattajiin lukeutuva kansanedustaja Olavi Lahtela ehdotti Pohjolan Sanomissa tutkittavaksi, suostuisiko Neuvostoliitto ikään kuin itsenäisyysjuhlien huipentumana lahjoittamaan Suomelle sen aikanaan menettämät alueet Petsamossa ja Sallassa. Neuvostoliittolaiset reagoivat aloitteeseen ärtyneillä mielenpurkauksilla. Se yhdistettiin presidetinvaalikampanjansa aloittaneen Veikko Vennamon samanaikaisesti esittämiin ajatuksiin itärajan siirtämisestä Saimaan kanavalle asti.
Kekkonen vaiensi Lahtelan kipakalla kirjeellä, jossa hän muistutti, ettei rajojen muuttamishankkeita tavattu panna vireille sanomalehtien palstoilla. Vennamon suhteen hän sen sijaan oli voimaton. Vaikeimmaksi ongelmaksi osoittautuivat kuitenkin ne Karjalan Liiton aktivistit, jotka puheenjohtajansa Urho Kähösen sekä Lahtelan ja Vennamon puheiden innoittamina lähtivät jälleen liikkeelle. Liiton lähetystö pyrki 22.9.1967 Kekkosen luo jättääkseen tälle kirjelmän, jossa presidenttiä kehotettiin ottamaan luovutettujen alueiden palauttaminen esille neuvostojohdon kanssa. Kirjelmässä todisteltiin, että hankkeen onnistumiselle oli olemassa hyvät edellytykset.
Kekkonen kieltäytyi ottamasta kirjelmää vastaan ja esiintyi muutenkin kylmän torjuvasti. Hän muistutti, että Liiton edustajien kanssa oli aiemmin sovittu, ettei Karjalan asiaa lähdettäisi ajamaan julkisuudessa. Nyt Liiton näkyvät hahmot olivat kuitenkin jo ennen hänen luokseen tuloaan vatvoneet asiaa julkisuudessa. Näin koko palautushankkeelle oli tehty karhunpalvelus. Samalla oli viety edellytykset ottaa asia esille neuvostoliittolaisten kanssa.
Käynnin jälkeen Karjalan Liitto aloitti erikoislaatuisen kampanjan. Sen eri puolilla maata kiertelevät toimihenkilöt ja kentälle lähetetyt kirjeet pitivät asiaa aktiivisesti esillä ja esittivät sen Kekkosen kannalta mahdollisimman kielteisessä valossa. Pyrkimyksenä oli osoittaa, ettei presidentti välittänyt karjalaisista eikä näiden toiveista. ”Kähönen on kaiken takana”, Kekkonen päätteli niiden tietojen pohjalta, joita hän sai muun muassa sydämistyneeltä Virolaiselta.
Kampanja synnytti skismaa myös Liiton sisällä, kun maltillisemmat koettivat taivutella aktivisteja sanoutumaan irti ”vouhotuksesta” ja ”ilmoittamaan olevansa Paasikiven-Kekkosen linjan takana”. Siihen Kähösen joukot eivät Virolaisen järkytykseksi kuitenkaan suostuneet.
Ennen pitkää kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko toiminta liittyi presidentinvaaleihin. Se saattoi olla jopa vain niitä varten synnytetty, koska puuhamiehinä häärivät nimenomaan Kekkosen vanhat vastustajat, aktiivisimpana eduskuntavaaleista katkeroitunut Kähönen. Vaalimotiiviin viittasi sekin, että Vennamo ryhtyi hyödyntämään kampanjaa omassa propagandassaan.
Kekkosta loukkasi se, että häntä vastaan suunnatun hyökkäyksen aseeksi oli valittu asia, jossa hän vilpittömästi tunsi tehneensä enemmän kuin kukaan muu toinen suomalainen: ”On se kumma, että mies, joka on tässä asiassa tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, joutuu sitten syytettyjen penkille, kun yrittää varjella tulevia mahdollisuuksia”.
Ilmeisesti juuri tästä syystä ja epäilemättä myös omaa vaalikampanjaansa ajatellen Kekkonen palasi jälleen Viipuria koskevaan ehdotukseensa. Sen läpimenon edellytykset olivat kuitenkin entisestään huonontuneet. Jo Kaukasian-matkalla syksyllä 1966 Kosygin oli vältellyt aihetta ja oli sitten jälkikäteen lähettänyt Stepanovin mukaan terveisiä, että kai Kekkonen ymmärsi, ”ettei nykyisissä oloissa neuvostojohto voi ottaa keskustelun alaiseksi Viipurin asiaa”.
Sen mistä asia kiikasti, osoitti pian SKP:n vieraaksi saapuneen Suslovin puhe, missä korostettiin, etteivät Euroopan rajat ole muutettavissa. Samaa seikkaa painotti Kosygin maaliskuussa 1967 Lontoossa vieraillessaan. Selkeimmin asian ilmaisi huhtikuussa kokoontunut Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden konferenssi, joka ”tunnusti” Euroopassa vallitsevien rajojen. ”erityisesti Oder-Neisse-rajan sekä molempien saksalaisten valtioiden välisten rajojen” olevan rikkomattomat. Kaiken taustalla vaikutti siis Saksan kysymys. Siksi Neuvostoliitolla ei ollut varaa lähteä tinkimään toisen maailmansodan tuloksena syntyneistä rajoista missään, jotta Liittotasavalta ei saisi siitä ennakkotapausta, mihin vedota.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi Presidentti ISBN 951-1-13065-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti