Vladimir Fjodorov kirjoittaa kirjassaan NKP:n osaltolla 1954-1989, että Suomi oli ”laboratorio” sisäpolitiikan alueella. Presidentti Kekkonen ja eräät poliitikot yrittivät saada Neuvostoliitolta jossain muodossa tukea pyrkimyksilleen. Joskus he saivatkin tällaista tukea joiltakin Tehtaankadun diplomaateilta. Kyse oli uusien keinojen etsimisestä Suomen talouspoliittisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi yhteiskunnan demokratisoinnin ja sosialistimaiden kanssa tapahtuvan rauhanomaisen rinnakkaiselon oloissa.
Pariisin rauhansopimus rajoitti mahdollisuuksia turvautua keinoihin, joita valtiovalta ja luokkavastustajat perinteisesti käyttivät työväenliikettä vastaan. työväenliike oli alkanut esiintyä sinnikkäämmin ja päättäväisemmin puolustaakseen ja laajentaakseen palkansaajien taloudellisia ja poliittisia oikeuksia. Kommunistien ja muiden vasemmistolaisten poliittinen eristäminen oli mahdotonta jo heidän kansan keskuudessa nauttimansa laajan tuen ansiosta. Vuoden 1956 yleislakko säesti vaikuttavalla tavalla Urho Kekkosen astumista presidentin virkaan.
Näissä oloissa presidentti ryhtyi historialliseen kokeiluun, jonka päämääränä oli suojata kansallista kapitalismia tuhoisilta tendensseiltä, yrittää hioa suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisia särmiä ja heikentää yhteiskunnallista ja luokkataistelua. Pikku hiljaa hän onnistui vaikuttamaan realistisimman ajattelevat porvaripiirit siitä, että jos nämä tukevat hänen ulkopoliittista linjaansa ja Neuvostoliitto vakuuttuu luoteisrajansa turvallisuudesta, niin myös kansallisella pääomalla on riittävästi taloudellista ja poliittista liikkumatilaa ja se voi kaikessa rauhassa ratkoa oman asemansa vahvistamiseen ja vallitsevaan järjestelmään liittyviä kysymyksiä. Kommunistein suhteen, jotka nähtiin ainoaksi uhaksi yhteiskunnan yhtenäisyydelle, presidentti turvautui johtavien sosiologien neuvoon, joka oli muovattu henkisen maanpuolustuksen seminaarissa vuonna 1964: hän kieltäytyi eristämästä kansandemokraatteja ja yritti sen sijaan integroida heidät maltillisin keinoin erilaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin saadakseen SKP:n sidotuksi vallitseviin pelisääntöihin. ”Ideana oli syleillä heidät kuoliaaksi”, on Jukka Tarkka kuvannut tätä taktiikkaa.
Suunnitelmansa toteuttamiseksi Kekkonen teki muutaman merkittävän ratkaisun 1960-luvun lopulla, jolloin viimeisetkin poliittiset puolueet olivat asettuneet virallisesti tukemaan hänen ulkopoliittista linjaansa ja hänen oma hallitseva asemansa maan politiikassa oli muodostunut kiistattomaksi. Ensimmäinen niistä oli SKDL:n edustajien ottaminen hallitukseen vuonna 1966. Myöhemmin Kekkonen arveli, että näin ”toteutui ehkä tärkein poliittinen tavoitteeni”. Tämä päätös, huolimatta eri tahoilla virinneestä arvostelusta ja siitä, että se herätti voimakasta vastustusta porvaripiireissä ja johti lännen painostukseen, oli yksi presidentin poliittisen realismin kirkkaimmista ilmauksista ja vaati häneltä melkoista henkilökohtaista rohkeutta. Tietenkin presidentti joutui ottamaan huomioon myös eduskuntavaalien tulokset, joiden perusteella edes sosiaalidemokraattien ja maltillisten porvaripuolueiden yhteiset voimat eivät olisi riittäneet turvaamaan hallituksen vakautta, puhumattakaan maan edessä olevien suurten talousongelmien ratkaisemisesta.
Tietyssä mielessä kokeilu onnistui. Tehdessään kansandemokraatit osavastuullisiksi hallituksen epäsuositusta politiikasta Kekkonen onnistui merkittävästi heikentämään vasemmisto-oppositiota. Neljä vuotta myöhemmin eduskunnan vasemmistoenemmistö menetettiin. Samaan aikaan presidentin uusi taktiikka aiheutti aatteellista horjuntaa vasemmiston keskuudessa ja syvensi työväenpuolueiden hajaannusta, sillä huomattava osa työväenliikkeestä kieltäytyi luopumasta luokkalinjasta työläisten etujen puolustamisessa.
Todellinen menestys oli vielä kaukana. Kuusikymmentäluvun lopulla monissa Länsi-Euroopan maissa, varsinkin Ranskassa ja Italiassa käynnistyi ennätysmäinen mielenosoitusaalto. Teknisen ja yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aiheuttamaan kriisiin liittyvät järkytykset, ennen muuta joukkotyöttömyyden muuttuminen pysyväksi ilmiöksi ja elintason lasku, horjuttivat ”hyvinvointiyhteiskunnan” kuvaa ja pakottivat miettimään yhteiskunnan kaipaamien muutosten luonnetta. Joukkojen kasvava vieraantuminen poliittisista instituutioista ja poliitikoille osoitettujen vaatimusten kasvaminen saivat liikkeelle protestiaallon, jonka edessä maailman mahtavat vapisivat. Monet länsimaiset poliitikot ja lehdistä olivat huolissaan olemassa oleva järjestelmä ei tuntunut kestävän kriisiä ja yhteiskunta näytti antautuvan sosialismin aatteitta julistavien edessä.
Suomi ei voinut olla poikkeus. Eri yhteiskuntakerroksissa, ennen muuta nuorison keskuudessa, voimistuivat vaatimukset yksityisen pääoman vallan vähentämisestä maan talouselämässä ja yhteiskunnan valvonnan lisäämisestä. Opiskelijaliike julisti sosialismin puolesta taistelemisen ajankohtaisuutta ja solidaarisuutta työväenliikkeelle.
Lähdeaineisto: Vladimir Fjodorov Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17035-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti