Presidentti Urho Kekkonen ja ulkoministeri Väinö Leskinen ovat palanneet Yhdysvalloista heinäkuun lopussa 1970. Kuva Lehtikuva Oy.
Sosiaalidemokraattisessa puolueessa kannatuksen alamäki ja poliittinen eritäytyneisyys Honka-liiton jälkeen johtivat uuteen tilannearvioon. Hajonneen liikkeen yhdistämistä ajaneet saivat lohtua siitä, ettei TPSL komeasta liikkeellelähdöstään ja SAK:n tuesta huolimatta ollut menestynyt vaaleissa. Presidentinvalitsijamiesvaaleissa ja eduskuntavaaleissa 1962 TPSL oli saanut vain kaksi paikkaa.
Väinö Tanner jättäytyi pois puolueen johdosta, ja vuoden 1963 puoluekokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Rafael Paasio. Uusi puheenjohtaja asetti valintansa ehdoksi, ettei Väinö Leskistä valittaisi puolueen johtopaikoille. Puoluesihteeriksi valittiin vielä kolmeksi kaudeksi Kaarlo Pitsinki. Sosiaalidemokraattisen liikkeen eheyttämisneuvottelut, joita itse asiassa oli käyty koko hajaantumisen ajan, eivät johtaneet tulokseen. TPSL aloitti 1964 uuden puheenjohtajansa Aarre Simosen johdolla avoimen yhteistoiminnan SKDL:n kanssa. Vanhan skogilaisen linjan kannattajat alkoivat palata SDP:hen. SDP:n paasiolainen johto kumosi vuonna 1965 aikaisemmin tehdyt erottamispäätökset ja hyväksyi puolueeseen palaajat vanhoina jäseninä. Paasion linjan tunnukseksi hyväksyttiin ”pari piirua vasemmalle”.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että uusi puheenjohtaja olisi hyväksynyt oppositiolaisten tai kommunistien SDP:n luonteesta esittämät syytökset. Paasio ei halunnut viedä puoluettaan yhteistoimintaan kommunistien kanssa näiden ehdoilla, kuten TPSL teki. Paasio kiiruhti hitaasti ja antoi ajan kypsyttää puolueen linjaa arvostelleita Kremliä ja Tamminiemeä. Uusi puoluejohtaja lopetti vihanpidon Kekkosta kohtaan ja presidentin ulkopolitiikan arvostelun.
Kekkonen teki aloitteen presidentin ja SDP:n välisten yhteistyösuhteiden solmimiselle. Paasikivi-Seuran kokous järjestettiin 25.9.1964 Helsingin Työväentalolle. Kekkonen sanoi puheessaan olevansa valmis tulemaan sosiaalidemokraatteja puolitiehen vastaan ja pitemmällekin. SDP:n kannatuksen nousu, TPSL jääminen kääpiöpuolueeksi ja lähestyvät presidentin vaalit nopeuttivat Kekkosen kädenojennusta.
Uudet mahdollisuudet synnyttivät sosiaalidemokraattien keskuudessa aloitteita puolueen eristäytyneisyyden murtamiseksi. Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto esitti vappuna 1965 SDP:n ja SKDL:n yhteistoiminnan aloittamista. Mauno Koiviston mukaan maalaisliiton johtovalta voitaisiin murtaa vain vasemmistopuolueiden yhteistoiminnalla. Hyväksymällä kommunistit yhteistoimintakumppaneiksi SDP pääsisi Koiviston mukaan ulkopoliittisesta paitsiostaan.
SDP:n johdosta syrjäytetty Väinö Leskinen esitti lokakuussa 1965 puolueensa Helsingin piiriin kokouksessa tilannearvion, joka oli täyskäännös. Oli tullut aika sopia Kekkosen, Neuvostoliiton ja kommunistien kanssa. Ulkopolitiikassa ei riittänyt ainoastaan Kekkosen linjan hyväksyminen. Urho Kekkonen oli valittava seuraavissa vaaleissa presidentiksi myös SDP:n tuella. Keväällä 1966 Väinö Leskinen sai kutsun saapua Moskovaan. Kremlin keskusteluissa epäilyt Neuvostoliiton aikeista haihtuivat. Väinö Leskisestä tuli kääntymyksensä jälkeen aktiivinen puolueensa neuvostosuhteiden kehittäjä ja kiirehtijä. Rafael Paasio tyytyi vähempään vauhtiin. Leskinen asettui yhteyteen myös SKP:n uuden johdon kanssa osoittaakseen todeksi tunnuslauseensa ”pari piirua vasemmalle”. Kommunistit olivat yhtenä kulmana sosiaalidemokraattien kohtalonkolmiossa.
SKP:n uudet tuulet
SKP oli vuoden 1957 edustajakokouksessaan hyväksynyt puolueelle periaateohjelman. Sitä ennen puolueella ei ollut muuta ohjelmaa kuin vuonna 1918 hyväksytty perustamislausunto ja vuoden 1954 lopulla hyväksytty ohjelmaluontoinen päätöslauselma. Työväki yhteistoimintaan, minkä avulla kommunistit olivat voineet tarkistaa aikaisempaa stalinistista toimintalinjaansa Neuvostoliiton uuden johdon viitoittamalla tavalla.
Vuoden 1956 aikana alulle pantu puoluekeskustelu oli tyrehtynyt Unkarin kansannousun ja SKP:n vanhan johdon tiukentuneen otteen vuoksi. Puoluekeskustelua vaatinut Työkansan Sanomien päätoimittaja Mauri Ryömä erotettiin puoluejohdosta. Kommunisteiksi lukeutuneet kansalliset kulttuurihenkilöt Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo, Jarno Pennanen, Anja Vammelvuo sekä monet muut jättivät puolueen.
Keskustelu pulpahti pinnalle uudelleen 1965. Uudet kansalliset voimat, jotka olivat lähinnä ammattiyhdistyskommunisteja, esittivät, ettei neuvostojärjestelmä ollut ainoa oikea tie sosialismiin. SKP:n johdossa toimineet Neuvostoliiton kansalaiset joutuivat eroamaan. Heidän lisäkseen SKP:n poliittisesta toimikunnasta joutuivat lähtemään 1964-1965 kesken toimikauttaan Yrjö Murto, Aili Mäkinen ja Paavo Koskinen. Tilalle tulivat nuorta sukupolvea edustaneet Anna-Liisa Hyvönen, Aarne Saarinen, Jorma Simpura ja Taisto Sinisalo. SKDL:ssä Ele Alenius valittiin pääsihteeriksi ja varapuheenjohtajaksi tammikuussa 1965.
Vanha Aimo Aaltosen – Ville Pessin johtokaksikko pysyi vallassa SKP:ssä, mutta puoluejohdon uudet voimat valmistelivat kaikessa hiljaisuudessa heidän syrjäyttämistään. SKP:n 14. edustajakokokuksessa 29.1.-1.2.1966 Aarne Saarinen ja Erkki Salomaa valittiin puheenjohtajiksi. Aimo Aaltosen syrjäyttämisessä heitä auttoi se, että taistelupari Aaltonen – Pessi hajosi, kun kumpikin pyrki pelastamaan oman nahkansa. Yhteistyökykyisempi Ville Pessi sai jäädä puolueen pääsihteeriksi. Arvo Aalto syrjäytti Pessin tästä asemasta seuraavassa, vuoden 1969 edustajakokouksessa.
Vuoden 1966 edustajakokouksessa ei juurikaan keskusteltu puolueen linjakysymyksistä. Puoluejohdon uusiminen oli uudistuslinjan tärkein tavoite. Poliittiseen toimikuntaan saivat jäädä vanhaa puoluejohtoa edustaneet Hertta Kuusinen, Inkeri Lehtinen, Martti Malmberg, Leo Sillanpää ja Erkki Tuominen. Aimo Aaltonen poistui SKP:n johdosta arvokkaasti sanakaan sanomatta.
SKP:n johdon uudisti ammattiyhdistysliikkeen kautta kanavoitunut uudistuslinja, joka näki puolueen tulevaisuuden rakentuvan yhteistyöhön sosiaalidemokraattien enemmistölinjan kanssa. Kommunistit olivat kyllästyneet pönkittämään TPSL:n, todellisuudessa vähemmistöön kuuluvia, johtoryhmiä työväenjärjestöissä, etenkin SAK:ssa.
Lähdeaineisto:
Itsenäisen Suomen historia: Lauri Haataja Kekkosen aika ISBN 951-35-5157-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti