Suojelupoliisin kriisi

Suomalaisen yhteiskunnan nopea muuttuminen 1960-luvulla, vasemmiston nousu valta-asemiin politiikassa ja valtiolojaliteetin hapertuminen sitä perinteisesti kannattaneissa piireissä ajoivat suojelupoliisin kriisin, jossa viraston ikääntyvän johdon kyvyt joutuivat kovalle koetukselle. Jäykkä ja sulkeutunut virasto ei pysynyt yhteiskunnan muutoksen tasalla.

Uutena kansainvälisenä haasteena esiin nousivat radikaalit nuorisoliikkeet, joiden toimintatapoja ja merkitystä oli hankala hahmottaa. Se ei ollut suomalainen vaan kansainvälinen kysymys, uusi vakava haaste kaikkien länsimaiden turvallisuusviranomaisille. Pariisin toukokuu 1968 johti EEC-maiden turvallisuuspoliisien yhteistyön tiivistymiseen ja vakinaistamiseen; Yhdysvaltain uusi presidentti Ricahrd Nixon tilasi ensimmäisenä päivänään virassa CIA:n arvion maailman nuorisoliikkeistä.

Uusista liikkeistä suojelupoliisia kiinnosti eniten Sadankomitea, jonka tematiikkana oli maanpuolustus, jossa ei enää voitu nojautua perhetaustaan. Toisaalta radikaalinuorison valvonta tarjosi tapoihinsa pinttyneelle virastolle uutta työtä ja avasi tilaisuuden nuorille valppaille dekkareille, jotka aikanaan kohoaisivat merkittäville paikoilla. Tällaisia olivat esimerkiksi etsivät Kalevi Tiihonen tai Simo Siira, joka oli Vanhan ylioppilastalon valtauksessa ”viidentenä sisällä”. Mutta tämän muutoksen vaikutukset, niin kuin moni muukin vuoden 1968 liikkeelle sysäämä hiljainen prosessi, tulivat näkyviin vasta vuosien päästä.

Uudessa ilmapiirissä suojelupoliisin poliittinen taustatuki alkoi horjua, etenkin niillä päätöksentekijätahoilla, jotka eivät aikaisemminkaan tukeneet Supoa sataprosenttisesti, mutta olivat kuitenkin tunnustaneet sen välttämättömyyden. Näitä olivat presidentti Urho Kekkonen ja uusi valtapuolue, sosiaalidemokraatit. Jälleen osoittautui, miten tavattoman herkkä turvallisuuspoliisi on poliittisen painopisteen siirtymiselle. Voimasuhteiden siirtymä heijastuu aina suhteellisen pian turvallisuuspoliisiin.

Kesäkuussa 1963 CIA:n Helsingin aseman päällikkö Frank Friberg pyrki Lontooseen – jossa Golitsyn oli kuultavana – saamaan tarkennuksia, sillä KGB:n toimissa Suomessa oli yhä paljon epäselvää. Erityisesti kiinnosti uusi residentti Juri Voronin, jos loikkarilla olisi ideoita miten häntä olisi paras lähestyä. Parempaa tietoa toivottiin vielä kahdesta suomalaisesta. Ensinnäkin tarkennusta vaativat Golitsynin syytökset Kustaa Vilkunaa vastaan. Toisena tarkasteluun piti ottaa X.O.Viitanen, josta oli CIA:n henkilömappi n:o 201-211177. Kysymyksessä lienee ollut eversti Arvo Viitanen.

Lisäselvitykset olivat kiven alla. Väärät väitteet ja heikot tiedot herättivät epäilyksiä Euroopassa. Todistaakseen loikkarinsa arvon amerikkalaiset laskivat julki tiedon, että loikkari oli auttanut tunnistamaan Länsi-Saksan BHD:n vastavakoilun päällikön Heinz Felfen neuvostoagentiksi. Uutisen tullessa Urho Kekkonen muisti venäläisten vakuuttelut, ettei Golitsyn tiennyt juuri mitään. ”Näyttää kuitenkin jotain tietäneen”.

Lontoon-kuulemisiin osallistunut Rex Bosley ilmestyi elokuussa 1963 Helsinkiin. Bosley hankkitui vanhan juomakaverinsa puheille Tamminiemeen kertomaan Golitsynin antaneen luettelon ”NL:n palveluksessa olevista suomalaisista”. Presidentti ihmetteli, oliko tosiaan ”NL:n palveluksessa olevat?” Juuri noilla sanoilla, Bosley vastasi, mutta lisäsi omasta puolestaan, että länsi piti Kekkosta ”arvoituksellisena miehenä”, jolla oli läheiset henkilökohtaiset suhteet Hrustsheviin, mutta eihän sentään Neuvostoliiton palveluksessa ollut. Arvio sai ilahtuneen Kekkosen pohtimaan, miten saisi ”jotakin tietä” Moskovaan tietoon, että länsi piti häntä arvoituksellisena, ”jopa epäilee”. Se tieto vahvistaisi hänen asemaansa Kremilissä. Vuosia myöhemmin Bosley kertoi, että britit olivat torjuneet Golitsynin väitteet sanomalla, että Kekkonen olisi heidän vakoojansa. Näin presidentti sai kullanarvoista hyötyä brittisuhteistaan. Paradoksaalista kyllä, alun viileyden jälkeen loikkausjupakka johti vähitellen Kekkosen aseman uuteen vahvistumiseen lännessä. Oli viisasta pitää yhteyttä ja tukea niitä presidentin politiikan aspekteja, jotka voitiin nähdä lännen kannalta myönteisinä. Tämä sopi Ruotsin tehtäväksi.

Golitsynin vihjeet johtivat monissa maissa agenttien paljastumiseen. Amerikkalaisten aineisto paljastaa Supon tiiviin suhteen CIA:han. Ratakadulla sitä varottiin panemasta paperille. Golitsynin loikka 1961 auttoi suojelupoliisia ymmärtämään KGB:n tiedustelun organisaatiota, paljasti muutaman vakoilutapauksen ja tarkensi katseen poliittiseen tiedusteluun. KGB muutti Neuvostoliiton rahoituksen toimittamista Suomen kommunistiselle puolueelle. Arkaluontoinen lähetys oli uskottu tiedustelulle, vaikka SKP:n poliittinen ohjaus ei sille kuulunutkaan. Pitkään meneteltiin niin, että residentti itse antoi rahat suoraan pääsihteeri Ville Pessille. Vuonna 1971 siirryttiin järjestelyyn, jossa rahat toi Moskovaan jo palannut KGB:n diplomaattiupseeri, joka kävi Suomessa vain tällä komennuksella.

Golitsynin loikan jälkeen suojelupoliisin vastavakoilun painopistesuunnaksi tuli poliittisen tiedustelun seuranta. Syynä olivat loikkarin paljastukset KGB:n tunkeutumisesta poliittiseen elämään ja sen verkoston nopea laajeneminen.1950-luvun lopulla siinä painottuivat Maalaisliitto ja sosiaalidemokraateista irronnut TPSl, mutta vuodesta 1964 venäläiset rakensivat määrätietoisesti kontakteja SDP:hen, sitten mediaan, talouselämään ja nuorisojärjestöihin ja vuosikymmenen lopulla Kokoomukseen. Myös kontaktit ulkoministeriön piiriin moninkertaistuivat.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4