Vanhat puolueasenteet murtuivat ensiksi, ylioppilas- ja kulttuuriradikalismin vaikutuksesta, nuorison keskuudessa. Ylioppilaslehdet, ylioppilasteatterit, muut akateemisen nuorison foorumit ja yhden asian liikkeet, koko ns. 60-lukulaisuus, jota myöhemmin alettiin nimittää uusvasemmistolaisuudeksi, muokkasivat ilmapiiriä sisäpoliittiselle muutokselle. Tutkijat, taitelijat, kirjailijat ja boheemit tunsivat vetoa vasemmalle. Erityisesti SKDL sai uusia voimia, mikä joudutti kansandemokraattien murtautumista ulos umpiosta. Sosiaalidemokraattisen nuorison piirissä syntyi vasemmistoliike pälkäneläiset. Ylioppilastalo vallattiin vuosikymmenen loppupuolella. Edistysmielinen ajattelu voimistui myös liberaalin porvariston piireissä.
Liikahduksia oli alkanut tapahtua myös sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Jo 1960 Kekkonen oli ottanut Rafael Paasion Moskovan-matka seurueeseen toivoen, että hänelle tarjoutuisi tilaisuus parantaa SDP:n huonoja suhteita neuvostokommunismin suuntaan, mutta Paasio ei tarttunut tilaisuuteen. Honka-liiton sortuminen oli kuitenkin kypsyttänyt mieliä siinä määrin, että 1963 SDP vaihtoi Väinö Tannerin Rafael Paasioon, joka uutena puheenjohtajana aloitti ”pari piirua vasemmalle”-liikkeensä. Väinö Leskinen heitettiin samalla pois puoluesihteerin paikalta, ja myöhemmin hänkin alkoi reivata purjeitaan Kekkosen suuntaan.
Uudeksi puoluesihteeriksi valittu Kaarlo Pitsinki jatkoi vielä vanhaa suuntaa ja antikekkoslaisuus SDP:ssä jatkui. Mutta realismin siemen oli jo alkanut itää. Heinäkuussa 1964 tohtori Pekka Kuusi piti Tampereella huolella valmistellun puheen ja ilmoitti: ”Me hyväksymme Kekkosen ulkopolitiikan.” Pekka Kuusen puhe ei jäänyt vaille vastausta. Kaksi kuukautta myöhemmin, syyskuussa 1964, tasavallan presidentti Kekkonen piti välirauhansopimuksen 20-vuotisjuhlassa kuuluisan sillanrakennuspuheensa, jossa hän toivoi, että Kuusen rauhanvetoomus tekisi vaikutuksen hänen omassa puolueessaan. Kekkonen ilmoitti olevansa valmis tulemaan vastaan puoliväliin ja tarpeen vaatiessa sen ylikin. Sovintopuheen foorumina oli Helsingin työväenyhdistyksen talo, ja tilaisuuden järjestäjänä toimi Paasikivi-Seura.
Kekkosen ja Kuusen puheiden vauhdittamana SDP alkoi hiljalleen reivautua Paasikiven-Kekkosen linjalle. Mauno Koivisto väläytti vähän myöhemmin SDP:n ja SKDL:n vaaliliiton mahdollisuutta ja vappupuheessaan 1965 hän avoimesti ehdotti sosiaalidemokraattien ja SKDL:n hallitusyhteistyötä.
Pian vaalien jälkeen muodostettiin, oikeiston mielenkarvaudeksi, Paasion kansanrintamahallitus, jossa olivat mukana kaikki kolme vasemmistopuoluetta, SDP, SKDL ja TPSL ja keskustapuolueeksi nimensä muuttanut maalaisliitto. Uusi hallituskokoomus vastasi presidentin toiveita. Kahdeksantoista vuotta hallituksista sivussa olleille kansandemokraateille ja kommunisteille nousu Paasion hallitukseen oli suuri hetki. Vuoden 1966 hallitusratkaisussa päästiin eroon äärivasemmiston syrjinnästä.
Toisella kaudellaan Kekkonen esitti mm. tunnetuksi tulleen aloitteensa ydinaseettomasta Pohjolasta ja rauhan turvaamisesta Suomen ja Norjan rajalla. Uutta oli myös rohkea kannanotto Länsi-Saksan ydinaseistamista vastaan 1965. Sisäpolitiikan alalla Kekkosen kiinnostus laajeni kulttuurikysymyksiin, kunnalliselämään, talous- ja kauppapolitiikkaan.
Urho Kekkoselle toinen presidenttikausi oli suuren menestyksen aikaa. Suomen ulkopolitiikka sai tuolloin lisämääreikseen puolueettomuuspolitiikan rinnalle sanat ”aktiivinen ja rauhantahtoinen” ja sisäpoliittisen yhtenäisyyden laajentuminen helpotti ulkopolitiikan hoitoa. Vanhakantaisen oikeiston kauna ja katkeruus Kekkosta kohtaan jatkui. Kauko Kare julkaisi 1967 suurin painoksin levinneen kirjan, jonka mukaan Kekkonen oli täysi konna. Kare näki painajaisunia: Kekkonen ja k-linjan salaliitto vievät Suomen helvettiin.
Lähdeaineisto:
Paavo Kähkölä: Kekkonen ISBN 951-20-2506-x
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti