Kesällä 1948 Lännen ja Idän välinen kylmä sota oli kehittynyt jo vakaviin mittasuhteisiin. Vastapainona Saksan läntisten miehitysvyöhykkeiden hallinnon ja talouden yhtenäistämiselle Stalin käynnisti 24.6.1948 Länsi-Berliinin saarto-operaation eristäen kolmatta miljoonaa ihmistä ulkomaailmasta. Alun perin mahdottomana urakkana pidetty miljoonakaupungin väestön huolto ilmateitse pystyttiin kuitenkin järjestämään, minkä vuoksi Moskovan yhdessa saksalaisten kommunistien kanssa tavoittelema Lännen "potkaiseminen ulos" Berliinistä jäi toteutumatta.
Lopulta Neuvostoliiton diktaattori oli toukokuussa 1949 valmis epäsuorasti tunnustamaan virhelaskelmansa luopumalla yrityksestä. Vuorokauden kuluttua saarron kumoamisesta USA, Briannia ja Ranska tunnustivat Länsi-Saksan uuden perustuslain. Liittotasavalta sai virallisesti alkunsa kymmenen päivää myöhemmin, kun taas lokakuussa 1949 oli vuorossa Itä-Saksan, DDR:n pystyttäminen.
Jännityksen kasvu Keski-Euroopassa sekä samaan aikaan julkisuuteen tullut Stalinin ja Titon välirikko vauhdittivat osaltaan poliittista ja sotilaallista integraatiokehitystä Lännessä. USA:n, Britannian ja Kanadan välisten alustavien keskustelujen pohjalta käynnistettiin Washingtonissa heinäkuussa 1948 neuvottleut Pohjois-Atlantin turvajärjestelmän aikaansaamisesta. Mukana olivat tässä vaiheessa kolmen edellä minitun suurvallan lisäksi Brysselin sopimuksen jäsenmaat Ranska, Hollanti, Belgia ja Luxemburg. Yksimielisyyden saavuttamista haittasivat kuitenkin yhtäältä liiton maantieteellistä laajuutta ja toisaalta yhteistoiminnan sitovuutta koskeneet erimielisyydet. Jouluun 1948 tultaessa neuvottelut olivat yhä kesken.
Kansainvälinen tilanne heijastui osaltaan myös Skandinaviaan. Eritysiesti Norjassa tunnettiin houkutusta läntiseen turvajärjestelmään liittymistä kohtaan maan omien, suhteellisen heikkojen puolustusvoimien ollessa miehityskauden jäljiltä vasta rakennusvaiheessa. Uutta huhtikuun 9. päivän 1940 kaltasita yllätyshyökkäystä ( tällä kertaa Neuvostoliitosta käsin ) ei enää haluttu kokea vailla varmuutta Lännen tuesta. Samansuuntaisia ajatuksia nousi esiin myös Tanskassa. Ruotsissakin arvioitiin maan yksinään harjoittaman puolueettomuuspolitikkan edellytykset entistä vähäisemmiksi. Norjan liittyessä länsiliittoon ja salliessa kenties jo rauhan aikana amerikkalaisten lentotukikohtien perustamsien alueelleen Ruotsi joutuisi tällöin vuoden 1939 tilanteesta täysin poikkeavalla tavalle heti tulilinjalle suurvaltakonfliktin puhjetessa.
Tukholman näkökulmasta ratkaisukeinon tarjoaisi Skandinavian maiden muodostama erillinen puolustusliitto. Sen pysyessä riippumattomana Lännessä Moskovakin saattaisi - säästääkseen voimiaan suursodassa - jättää Skandinavian rauhaan. Ulkoministeri Östen Undenin aloitteesta käynnistettiin lokakuussa 1948 valmistavat, tekniset neuvottleut kolman Skandinavian valtakunnan keskinäisen puolutusliiton solmimisesta. Poliittisella tasolla kolmen maan puolutusliittoasia otettiin tarkasteluun Ruotsin, Norjan ja Tanskan pää-, ulko- ja puolustusministerien kokoontuessa Karlstadissa loppiaisena 1949. Ruotsi päätyi pysymään perinteisen puolueettomuuslinjansa mukaisesti läntisen sotilasliiton ulkopuoella. Naton työntyminen Tornionjoelle ja Itämerelle niiden koko pituudelta olisi saattanut Ruotsin etujen vastaisella tavalla provosoida Neuvostoliiton miehittämään Suomen.
Sodanjälkeiset puhdistukset jatkuivat Neuvostoliitossa. Sen uhreiksi joutuivat kesällä kuolleen A.A.Zdanovin ensin erotetuiksi ja sittemin aamutuiksi tulleet läheiset apulaiset, mm. keskuskomitena sihteeri A.A. Kuznetzov. Syrjään joutui myös talouspolitiikan voimamies Nikolai Voznesenski, joka niinikään myöhemmin teloitettiin. Maaliskuussa 1949 erotettiin virastaan ulkoministeri V.M. Molotov ja ulkomaankauppaministeri A.I Mikojan kummankin säilyttäessä silti toistaiseksi henkensä ja paikkansa politbyrossa. Uudeksi ulkominnisteriksi tuli Moskovan 1930-luvun näytösoikeudnekäyntien syyttäjä A..J. Vysinski sekä Mikojanin seuraajaksi M. Mensikov.
Satellittimaissa "kurinpalautus" tapahtui niinikään verisin puhdistuksin (mm. Bulgarian Traitso Kostovin, Unkarin Laszlo Rajkin, Tsekkoslovakina Rudolf Slanskin ja Romanian Lucretiu Patrasascanum "ryhmien" likvidonti.) Taustaa toimenpiteille antoivat osaltaan "titolaisuuden" leviämiseen kohdistuneet epäluulot. Neuvostodiktaattorille, jonka luonteen paranoidiset piirteet eivät ikääntymisen myötä suinkaan vähentyneet, Itä-Euroopana "veljespuolueiden" pysyminen hänen ehdottomassa kontrollissaan merktisi tinkimätöntä päämäärää. Näin luotiin riittävän llujaksi katsottu pohja Moskovan johtamalle poliittis-taloudelliselle blokille.
Kaikesta huolimata Moskova katsoi varovaisuussyistä parhaaksi olla puuttumatta Skandinavian maiden välisiin sotilasneuvottleuihin, vaikka norjalsiten epäiltiinkin niiden avulla yrittävän vetää ruotsalaiset mukaan "keittiön kautta" Atlantin liittoon. Ruotsalaiset käyttivät jatkuvasti "Suomi-argumenttia" perusteluna pysyttelyyn ainakin virallisesti Naton ulkopuolella. Maan täysipainoinen lähteminen mukaan länsiliittoon johtaisi Neuvostoliiton vastatoimenpiteisiin Suomeen kohdistuvan painostuksen lisääntymisen ja mahdollsiesti jopa sotilaallisen hyökkäyksen muodossa.
Suomen Naton laajentumissuunnitelmat eivät koskeneet. Ruotsin lähtö mukaan Atlantin liittoon olisi kuitenkin eria asia. Viikon kuluttua Naton syntymisestä Moskovassa eläkepäiviään viettävä Aleksandra Kollontai mainitsi 10.4.1949 vanhalle tuttavalleen Ruotsin suurlähettiläs Rolf Sohlmanille maansa rajoittuvan toistaiseksi rauhanliikkeen aktivoimiseen. Jo kesällä 1949 Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystä raportoi Moskovaan, että pelko Kremlin vastatoimenpiteistä Suomeen nähden muodosti pääsyyn siihen, että Ruotsi ei liittynyt Natoon.
Lähdeaineisto Tuomo Polvinen J.K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 5 1948-1956 ISBN 951-0-28343-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti