Paasikivestä tuli kanava, jolla myöntyväisyys Neuvostoliittoa kohtaan lisääntyi merkittävästi. Paasikiven myöntyväisyys korostui entisestään siitä, että Suomen keskeiset poliittiset paikat täytyivät rauhanopposition jäsenistä. Heistä erityisesti vasemmistososialistit, kuten Mauno Pekkala, olivat sisäistäneet Neuvostoliiton ihanteekseen, vaikkeivat olletkaan tunnustuksellisia kommunisteja. Samaan asetelmaan sijoittui myös Urho Kekkonen.
Heidän myöntyväisyytensä venäläisiä kohtaan johti hyväksikäyttöön. Paasikivi harjoitti omavaltaista peliä neuvostohallituksen kanssa Suomen kohtalosta oman hallituksen ohitse. Hän toimi Stalinin ehdoin vuonna 1944. Hän ei yrittänytkään parempaa ratkaisua, vaan tyytyi vastapuolen ehtoihin ilman todellisia neuvotteluja. Paasikivi itse lähti vaatimaan vuoden 1940 rajamallia, vaikka hallitus, sodanjohto ja eduskunta olivat selkeästi hakemassa parempaa ratkaisua. Paasikivi aloitti yhteispelin venäläisten kanssa vallasta Suomessa. Kekkonen seurasi esikuvaansa ja omaksui tämän tavan saada valta haltuunsa. Tähän liittyi heti sodan jälkeen tosiasia, että Paasikivi ja Kekkonen lähtivät täysimääräsiesti mukaan moniin neuvostoprogandan syöttämiin tarinoihin.
Kekkonen ei kyseenalaistanut Neuvostoliiton poliitista logiikkaa kehittää Suomeen sotasyyllisiä. Hänen argumentointinsa oli poliitista ja tarkoituksenmukaista. Aivan samoin hän toimi rajakysymyksen suhteen. Hän suositteli Paasikiven vanavedessä vuoden 1944 keväällä Karjalan luovutusta sodan päättämiseksi. Kumpikaan ajattelumalli ei istunut Kekkosen peruskäsityksiin oikeudenmukaisuudesta, mutta silti hän kykeni häikäilmeättä toimimaan toisin ja perustelemaan tooimiaan itselleen voimasuhteilla ja välttämättömyydellä. Kansallinen etu oli sopiva sanapari peittämään syvempia motiiveja.
Oleellinen tekijä Suomen uudessa poliittisessa todellisuudessa oli, että maan sisäpolitiikka pääsivät ohjailemaan ulkopuoliset voimat, toisin sanoen Neuvostoliitto. Äänestäjät pääsivät kyllä vapaasti valitsemaan, mutta poliittisen vallankäytön kannalta merkittävilel paikoille ei enää päässyt helposti muita kuin sopivia henkilöitä; sodanaikainen eliitti joutui syrjään, eikäs uusia neuvostovastaisiksi epäiltyjä voimia enää päässyt käyttämään maassa keskeistä valtaa. Jotta voisi tulla valituksi, on ensin oltava ehdokkaana. Ehdokasasettelun osalta syrjinnän osoittaminen on erittäin vaikeaa myös länsimaisessa demokratiassa.
Poliittisen virkamieskunna puhdistus alkoi heti, kun maan historian ensimmäinen kommunistinen ministeri Yrjö Leino sai sen vastuulleen. Uusi poliittinen eliitti Suomessa oli saanut asemansa Neuvostoliiton tuella, äänestäjillä ei ollut vaaleissa myöhemmin muuta mahdollisuutta kuin ääenstää esillä olleiden vaihtoehtojen puolesta. Näin Stalinin Suomelle ohjaama poliittinen johto sai legitimiteetin. On tärkeää tiedostaa, että Paasikivi ja Kekkkonen olivat ainoat porvarilliset poliitikot uudessa ylimmässä valtaeliitissä Tuomojan roolin supistuessa varsin vähiin.
Asema johti Suomen ulkopolitiikan korostuneeseen asemaan ja henkilöitymiseen, koska vain korkein johto katsoi voivansa torjua Neuvostoliiton vaikutusta ja hoitaa suhteita Moskovaan. Moskova halusi liittää Suomen ulkopolitiikan henkilöihin, koska se halusi vaikuttaa nimenomaan presidentin kautta, jolle vileä Suomen perustuslaki takasi suvereenit valtuudet ulkopolitiikan alalla. Itäsuhteistä muodostui presidenttien salaista aluetta. Virallisen Suomen käyttäytmismalliin iskostui Neuvostoliiton pelko. Lisäksi Suomen ulkopolitiikkaan alkoi heti Paasikiven kauden alusta alkaen muodostua tapa, jossa julkinen esiintyminen oli tarkoitettu miellyttämään Neuvostoliitota, kun taas taustalla miellyttämisestä pyrittiin eroon. Tämä johti salaisen dipolomatian korostumiseen.
Ulkopoliittinen päätöksenteko keskittyi aivan uudella tavalla tasavallan presidentille valtiosäännön antaessa siihen mahdollisuuden. Ulkopoliittinen johto li tasavallan presidentti alkoi sotien jälkeen tehdä päätöksiä lähinnä yksin, ja muodollisesti päätökset tehtiin - jos tehtiin - jälkikäteen. Neuvostoliiton voimakas vaikutusvallan kasvu johti Suomessa ulkopoliittisen vallan keskittymiseen Suomessa presidentille, mikä olikin Neuvostoliiton tavoitteena. Neuvostopuolella Stalin luotti itse salaisesti saamaansa tietoon ja epäili julkista tietoa.
Toimintamalli johti siihen, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelu pyrki saamaan oman miehensä suoraan ja jatkuvaan kontaktiin presidentin ja hänen lähipiirinsä kanssa. NKVD:n edustajilla oli keskeinen rooli Suomen sisäpolitiikan ohajailussa jo sodan aikana. Niinpä Jelisei Jelisejev on tärkeä nimi Suomen poliittisessa historiassa. Neuvostoliiton etu samaistettiin kovin usein myös Suomen eduksi. Nuorisotyöntekijä Mihail Kotovista tuli Urho Kekkosen pitkäaiaisin KGB-kanava vuonna 1947. Suhde jatkui aina 1970-luvulle.
Kommunismin aktivoituminen Suomessa keskittyi yleisesti vuosiin 1945-1948 ja erityisesti Mauno Pekkalan hallituskauteen vuosina 1946-1948. Kehitys Suomessa noudatti suunnaltaan Stalinin päämääriä miehittämissään rajanaapureissa, joissa maailmansodan päättyminen vapautti hänet toteuttamaan poliittisia tavoitteitaan.
Kekkosen asemat olivat vahvistuneet Moskovassa hänen oikeusministerikautenaan. Sotasyyllisyysasian hoitaminen Stalia tyydyttävällä tavalla nosti Kekkosta venäläisten silmissä. Myös SKDL oli hyväksynyt hänen toimintansa.
Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kehittyminen oli Kekkosen ominta, ellei suorastaan pyhintä aluettaan hänen valtakausinaan. Suomi sai näinä vuosina sopimusten kautta turvallisuuspoliittisen kehyksen, joka vaikutti keskeisellä tavalla maan kansainvälispoliittisen aseman kehittymiseen.
Hella Wuolijoki oli toiminut Urho Kekkosen eduksi myös Pekkalan hallituksen aikana ja edisti tämän nousua Suomen korkeimpaan poliittiseen johtoon. Wuolijoki oli hyvin syvällä Stalinin valtakpolitiikkan ytimissä. Kekkonen rakensi politiikkaa, jonka seurauksena Neuvostoliitto reagoisi häneen julkisesti myönteisesti. Hänen asemansa vahvistuisi, Luottamuksen kasvattaminen Moskovasssa oli henkilösidonnaista, ja siksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa yksilötaso muodostui niin merkittäväksi.
Poliittisesti merkittävin tapahtuma oli Neuvostoliiton 30.4.1950 tekemä ehdotus siistymisestä maiden välisisissä kaupallisissa suhteissa viisivuotisiin tavaranvaihtosopimuksiin, jotka olisivat eritysiesti metalliteollisuuden kannalta Suomelle edullisia. Nämä sopimukset avasivat käytännössä sotakorvausteollisuuteen syntyneen metallialan tuotannon markkinat Neuvostoliitossa sotakorvaustoimitusten päätyttyä vuonna 1952. Yhtäältä Neuvostoliitto tuki näyttävästi Kekkosta ja toisaalta se halusi padota Suomen vahvasti kasvavaa länsikauppaa. Näin Suomi tuli sitoa taloudellisesti Neuvostoliiton talouteeen. Kekkosen allekirjoitamista sopimuksista alkoi Suomen ja Neuvostoliiton kauppavaihdon voimakas kasvu.
Pääministeri Urho Kekkonen ei pitänyt 1.1.1951 uuden vuoden puhetta hallituksen nimissä Suomen kansalle, vaan sen esitti sisäministeri Johannes Virolainen. Kekkonen vietti siaraslomaansa Italiassa tunnetun naisystävänsä Ann-Marie Snellmanin kanssa. Kekkosen ensimmäinen hallitus kaatui 17.1.1951.
Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Urho Kekkonen Suomen johtaja ISBN 951-20-6437-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti