Valtiomiehen elämäntyö

Paasikiven ottaessa vastaan pääministerin tehtävät marraskuussa 1944 maan johtoon tuli kokenut poliitikko, joka vaikeuksien keskellä tiesi mitä tahtoi. Hallitusneuvottelujen yhteydessä hänet oli yleisesti tunnustettu kenties ainoaksi henkilöksi, joka kykenisi selviytymään ajankohdan asettamista poikkeuksellisista vaatimuksista. Näin siitäkin huolimatta, että tietty epäluuloisuus äärivasemmiston piirissä säilyi ja toisaalta muissa ryhmissä "vanhaksi suomettarelaiseksi myöntyvyyspolitikoksi" tunnetun valtioneuvoksen valmius ministerituolinen luovuttamiseen kuutosille ja kommunisteille herätti olosuhteiden edellyttämän välttämättömyyden tunnustamisen ohella myös epäilyksiä. Ohjauksen kiertyessä tiukasti Paasikiven käsiin presidentti Mannerheim jäi yhä enemmän taustalle. Paasikiven hallituksen astuessa virkaan välirauhansopimuksen sotilaalliset artiklat olivat huomattavalta osaltaan jo täytetty. Suojeluskuntajärjestö oli hajotettu jo Castrenin hallituksen aikana. Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin 23.11.1944.

Sotakorvausten raskas taakka

Välirauhan taloudellista velvoitteista tärkein Suomen kannalta oli artikla 11, jonka mukaan Neuvostoliitolle tuli maksaa 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset. Lokakuun loppupuoleta lähtien Neuvostoliiton sotakrovausvaltuuskunta alkoi korostaa metalliteollisuustuotteiden osuutta korvaustoimituksissa, minkä vuoksi suomalaiset eivät laskelmissaan enää voineet turvatua vain valmiina olleeseen teollisuuskapasiteettiin, vaan jouduttiin suunnittelemaan uutta teollisuutta. Kun neuvostoliittolaisten esittämät korvausvaatimukset entisestään kasvoivat, suomalaiset pyysivät hinnoittelukysymyksen nopeaa ratkaisua. Marraskuun alkupäivinä tulikin Neuvostoliiton päätös 600 miljoonan dollarin korvausehdoista. Arvioinnin tuli tapahtua normaalihinnoin. Normaalihinnoilla tarkoitettin vuoden 1938 hintoja. Zdanov vaati 250 miljoonan dolalrin edestä laivoja ja koneita sekä 50 miljoonan dollarin eestä muita tavaroita. Paasikiven mielestä oikeudenmuaisuus ei toteutunut sotakorvauskysymyksissä. Ruotsi myönsi Suomelle 150 miljoonan kruunun luoton edullisin ehdoin elintarvikkeiden ja raaka-aineiden ostoon.

Uudestaan agraaripolitiikkona

Paasikivi joutui keskelle koko Suomen yhteiskuntaa ravistellutta agraari- ja yhteiskuntapoliittista kysymystä, joka oli syntynyt siirtoväen uudelleenasuttamisesta. Suomessa odotti sijoitustaan uusille asuinseuduille noin 450 000 Neuvostoliitolle menetetyn Karjalan siirtoväkeen kuulunutta evakkoa, jotka valtaosaltaan olivat maataloudesta toimeentulonsa saanutta väestöä.

Eduskuntavaaleja kohti

Vuonna 1939 valitun eduskunnan toimikautta oli sodan aikana jatkettu kahteen otteeseen. Jälkimmäinen päätös lykkäsi vaalit kesään 1945. Vaalit määrättiin pidettäväksi 17-18.3.1945. Alkavalle vaalitaistelulle antoi yleissävyn syksyllä 1944 julkisuuteen nousseen äärivasemmiston - kommunistien ja kuutosten - aktiivinen hyökkäily muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä vastaan. Kysymys oli osaltaan myös työväenliikkeen omasta sisäisestä välienselvittelystä sotapolitiikan syytösten sinkoillessa ennen muuta "pääsyntipukin" Väinö Tannerin ja hänen kannattajiensa suuntaan. Samalla harrastettiin varsin suurpiisteisesti poliittisten vastustajien leimaamista fasisteiksi tai niiden kätyreiksi, jotka oli sotasyyllisinä saatava vastuuseen teoistaan. Ratkaiseva sananvalta sotasyyllisyysasioissa oli Neuvostoliitolla ja sen paikallisella edustajalla, valvontakomission puheenjohtajalla. äärivasemmiston toiminnan käynnistyttyä lokakuussa 1944 virisi myös Zdanovin kaipaama sotasyyllisyyskeskustelu. Zdanovin ja äärivasemmiston yhteisenä tavoitteena oli sotasyyllisyysargumentin avulla työntää syrjään Väinö Tanner lähimpine kannattajineen. Sama koski myös tiettyjä johtavia porvarillisia poliitikkoja.

Oikeusministerin suosituksesta Paasikivi kutsui epävirallisesti puheilleen Wuoren, Kekkosen ja Hillilän. Päätökseksi tuli, että pääministeri kääntyy presidentin puoleen jotta tämä vetoaisi Tanneriin ja muihin keskeisellä tavalla takavuosien politiikkaan vaikuttaneet henkilät siirtuisivät syrjään asettumatta ehdokkaiksi vaaleissa. Mannerheim asettui kuitenkin jyrkkään vastarintaan. Svenska Dagbladetissa julkaistiin Kekkosen luonnostelema lista niistä henkilöistä, joiden ei toivottu asettuvan ehdokkaaksi. Heihin kuuluivat maalaisliitosta Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, E.M. Tarkkanen ja Tyko Reinikka, kokoomuksesta Toivo Horelli, J.O. Ikola, Edwin Linkomies ja Oskari Lehtonen sekä sosiaalidemokraateista Väinö Hakkila, V.V. Salovaara ja Väinö Tanner. Ulkomaiden kautta suuntautuneiden vaikutuskanavien rinnalla Paasikivi käytti kotimaisia väyliä Uuden Suomen päätoimittajana Lauri Ahon välityksellä. Luettelosta puuttui mm. K.A. Fagerholm ja Mauno Pekkala, jotka olivat olleet allitusvastuussa käytännölliseti katsoen yhtä paljon kuin Tanner ja Salovaara.

Hallitus syntyy

Zdanovin näkökulmasta kevään 1945 vaalitulos merkitsi tietynlaista tasapainoasetelmaa. Keskusteltuaan puhemies Fagerholmin ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa presidentti Mannerheim saattoi kaksi päivää myöhemmin (11.4.1945) ilmoittaa Paasikivelle kaikkien "yhteen ääneen puoltaneen uuden hallitusken muodostamista entisen pääministerin johdolla". Leino raportoi hallitusneuvotteluista Zdanoville. Illalla 17.4.1945 pidetyssä presidentiesittelyssä virkaansa astunut Paasikiven kolmas hallitus oli saanut kokoonpanonsa. Sosialisteja oli 10 ja porvareita 8.

Lopullinen rauha tavoitteena

Vajaan kuukauden kuluttua Paasikiven kolmannen hallitusken muodostamisesta maailmansota päättyi Euroopan osalta saksalaisjoukkojen antautuessa 10.5.1945. SKP:n johtohenkilät vierailivat Zdanovin luona 10.5.1945. Zdanov tiedusteli Leinolta, Pessiltä ja Hertta Kuusiselta kommunistein käsitystä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden tulevaisuudesta. Sisäministeri Leino vastasi tällöin - toveriensa protestoimatta - yhteisenä pyrkimyksenä olevan Suomen liittämisen Neuvostoliittoon.

Turhautunut talousmies

Toukokuuhun 1945 tultaessa Suomi oli jo pitkälti pystynyt täyttämään välirauhansopimuksen ehdot valvontakomissiota tyydyttävällä tavalla. Poikkeuksen muodostivat sotasyyllisyyskysymys ja ns. asekätkentäjuttu. Inflaatio heijastui myös virkamiespalkkoihin. Vaikeimmaksi tilanne muodostui veturimeisten kohdalla. Hallitus päätti murtaa veturimiesten lakon kutsumalla heidät 30.9.1945 asevelvollisuuslain nojalla ylimääräiseen palvelukseen, Pääministerin ei tarvinnut suoranaisesti puuttua asiaan, josta hallituksessa vastasi toinen valtionvarainminsiteri Onni Hiltunen. Sosiaalidemokraattinen kulkulaitosministeri Wuori puolsi myöntymistä veturimiesten vaatimuksiin. Tämä suututti Paasikiven. Wuori oli jättänyt ministerituolinsa siirtyäkseen lähettilääksi Lontooseen. Pekkalan "pelasti" hänen vaikenemisensa, vaikka Paasikiven positiivinen käsitys Pekkalasta muuttui nyt pysyvästi päinvastaiseksi. Hiltusta ylistäessään Paasikivi ei tiennyt joutuvansa samana iltana lakkoasiasta Zdanovin puhutteluun. Valvontakomissio katsoi hallituksen toimenpiteen merkitsevän Suomen armeijan vahvistumsita 3000 miehellä, mikä oli vastoin välirauhansopimusta. Pääministeri selitti veturimiesten jatkavan samaa työtä, mitä he siihenkin asti olivat tehneet. Kenraalieversti pysyi järkkymättömänä. Välirauhansopimuksessa ei ollut tinkisen varaa. Hallituksen lujuus teki vaikutuksen Zdanoviin.

Hallituksen vuoden 1946 budjetti oli kolminkertainen edelliseen vuoteen. Nojautuen vastasäädettyyn lakiin rahaolojen säännöstelystä hallitus määräsi uuden vuoden aattona 500, 1000 ja 5000 markan setelit menettämään 1.1.1946 puolet laillisen maksuvälineen arvosta. Toinen puoli otettiin valtiolle pakkolainana, joka maksettaisiin takaisin vuoden 1949 loppuun mennessä. Hanke toteutettiin ns. setelinleikkauksella, jolloin setelien vasemmat puoliskot jäivät maksuvälineinä voimaan 16.2.1946 saakka, mihin mennessä ne oli vaihdettava Suomen Pankin uudenmnallisiin seteleihin.

"Puhdistuspolitiikka"

Hallituksen uusimiesn jälkeen keväällä 1945 kommunistit ja kuutoset saattoivat "kolmen uuren" sopimukseen vedoten ryhtyä entistä määrätietoisemmin vaatimaan vastuuseen niitä, jotka "kantoivat menneisyyden taakkaa harteillaan". Enää ei kuitenkaan riittänyt pelkkä syrjäänvetäytyminen, vaan sen rinnalle nousi tavoitteeksi yhteiksunnan merkittävien virkpaikkojen miehittäminen vasemmiston edustajilla. Oikeusminsteri Kekkonen oli valmis hyväksymään puhdistuksen kohteiksii armeijan, koululaitoksen, korkeakoulut sekä merkittävät valtakunnalliset järjestöt. Hänen mukaansa Neuvostoliiton Suomea kohtaan tuntemien epäluulojen hälventäminen ja luottamusuhteiden rakentmainen ei muuten olisi mahdollista. Etualalle nousi aluksi Valtiollinen poliisi. Ministeri Leino sai 20.4.1945 Zdanovin allekirjoittamana paperin, joka sisälsi parinkymmenen "vaarallisen sotarikollisen" nimilistan. Kyseiset henkilöt olivat valtaosaltaan emigranttivenäläisiä. Heidät tuli pidättää. Seuraavana aamuna vangit luovutettiin valvontakomissiolle ja kuljetettiin saman tien Neuvostoliittoon. Paasikivi kuuli jutusta vasta kolme päivää myöhemmin, eikä voinut "hirmuiselle jutulle" mitään. Samalla kannalle asettui Mannerheim.

Valpon ohella äärivasemmisto ilmaisi jo syksyllä 1944 kiinnostuksensa myös Yleisradioon. Yleisradionkin asiassa Paasikivi noudatti vakiintunutta linjaansa kommunisien kytkemiseksi myäntyvyystaktiikan avulla suomalaiseen yhteiskuntaan. Iltakoulun kannanotto riitti taivuttamaan Yleisradion ja hallintoneuvoston enemmistän Wuolijoen taakse.

Sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisu

Kesäkuun 29. päivänä 1945 jätetyssä 55 kansanedustajan allekirjoittamassa välikysymyksessä tiedusteltiin, oliko hallitus selvillä siitä, että sotaanryhtymiskysymyksen jatkuva selvittämättömyys sekä sotapolitiikkaan osallistuneiden henkilöiden toimnta edustavilla paikoilla heikensi Suomen ulko- ja sisäpoliittista asemaa ja mitä hallitus tätä ajatelleen oli tehnyt tai aikoi tehdä. Paasikivi ei ollut vakuuttunut välikysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta.
Tammikuusta 1945 lähtien Paasikivi oli toistuvasti korostanut sotasyyllisyysasian ratkaisun voivan tapahtua vain maan voimassa oleien lakien pohjalta. Suunnanmuutos tuntui Paasikivestä vaikealta. Tunteiden kuumetessa ärtynyt Paasikivi uhkasi toistuvasti erota virastaan.
Oikeusministerin silloista radikalimisia osoitti myös hänen halunsa ulottaa lain vaikutus yli hallituspiirien aina kansanedustajatasolle saakka. Syyttäjän tehtävän Kekkonen oli valmis uskomaan kommunistien Eino Pekkalalle.

Sotasyyllisyysoikeus kokoontui Säätytalossa 15.11.1945 korkeimman oikeuden presidentin N. HJ. Neoviuksen toimiessa puheenjohtajana ja oikeuskansleri Toivo Tarjanteen syyttäjänä. Eduskunnan täytettävissä olleet 12 paikkaa tuomioistuimessa jaettiin siten, että kolme suurta hallituspuoluetta saivat kolme paikka kukin sekä kokoomus, RKP ja eistyspuolue kukin yhden. Valituksi tulivat SDP:stä luennoitsija Oitto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala ja lakit. kand. Kaarlo Af Heurlin, SKDL:stä lakit. kand. Eino Pekkala, kirvesmies Aaro Uusitalo ja toimittaja Hertta Kuusinen sekä maalaisliitosta varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppola ja kunnallisneuvos Anselm Alestalo. Kokoomuksesta oikeuden jäseneksi tuli varatuomari Arno Tuurna, RKP:stä rehtori Tor Therman ja edistyspuolueesta kunnallispormestari Heikki Kannisto.

LKV katsoi, että Ryti, Tanner, Rangell, Linkomies ja Kivimäki, jotka "oikeastaan olivat ansainneet kuolemantuomion", oli tuomittava 10-5 vuoden rangaituksiin. Sotasyylllisyyskysymyksessä ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuvat maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen.

Mannerheimin ero

Ryhtyessään valtion johtoon kesällä 1944 marsalkka Mannerheim oli nähnyt ensisijaiseksi tehtäväkseen maan johtamisen irti sodata, minkä jälkeen tulisi aika vetäytyä syrjään. Paasikiven hallituksen nimittämisen jälkeen marraskuussa 1944 presidentti Mannerheim joutui käytännön asioiden hoidosta yhä enemmän sivuun. Kekkonen oli palannut kulttuurivaltuuskunnan matkalta Neuvostoliitosta. Hän saapui Paasikiven luokse ja ehdotti Mannerheimin siirtämistä syrjään Paasikiven tieltä. Pääministerin ilmaistua avoimesti kiinnostuksensa jäi jäljelle lähinnäkysymys viestinviejästä. Kekkosen mukaan sotasyyllinen numero 1 oli Ryti ja N:o 1 a Mannerheim. Paasikivelle Kekkonen mainitsi marsalkan jäämisen presidentiksi osoittautuvan vaikeaksi.

Presidentti Mannerheim matkusti ulkomaille ja saapui Helsinkiin Turun kautta 2.1.1946 (vuorokauden kuluttua sotasyyllisyyslain säätämän syyteajan umpetumisesta) Paasikivi ja Enckell ottivat hänet vastaan rautatieasemalla. Presidentin erohanke näytti tammikuussa 1946 pysähtyvän paikoilleen. Marsalkan mieltä kkoohotti Juho Niukkasen, T.N.Vilhulan ja Sulo Salon maalaisliiton eduskuntaryhmän nimissö lähettämä pikaista paranemista toivottava kukkaistervehdys, josta asianoamiset saivat myöehmmin kuulla Kekkosen moitteet.

Sotasyyllisyysprosessin päättymisen jälkeen presidentti seuraavana päivänä soitti pääministerille haluten puhua eroamisensa detaljeista. Puhemies Fagerhomia Mannerheim ei kuitenkaan halunnut tavata, koska Fagerholm vuotaisi kaike lehdistöön. Mannerheim jätti eroilmoituksensa sunnuntaina 3.3.1946.

Maaliskuun 9. päivänä 1946 eduskunnassa toimitetun vaalin tulos muodostui seuraavaksi: Paasikivi 159, Ståhlberg 14, tyhjiä 11 ja poissa 13. Ståhlbergin kiellosta huolimatta häntä äänesti ainakin kuusi edistysmielisen ryhmän jäsentä. Muut hajaäänet lienevät tulleet siirtoväen edustajilta. Tyjät liput ja poissaolevien määrä on tulkittava Paasikiveen kohdistuneeksi vastalauseeksi.

"Kommunisteilta on leikattava siivet"

Jo kevään 1945 "kollmen suuren" julistukseen sisältyi vaatimus virkamieskunnan uhdistamisesta "kykenemättämistä, virkavaltaisista ja fasistisista aineiksista". Sitä varten tuli luopua virakmiesten erottamattomuudesta. Moskovassa huhtikuussa 1946 Hertta Kuusiselle, Ville Pessille ja Aili Mäkiselle pitämässään puhuttelussa Zdanov asetti suomalaisten kommunistien ensisijaiseksi tavoitteeksi maareformin toteuttamisen sekä virkamieskunnan puhdistamisen ohella teollisuuden ja pankkien yhteiskunnallistamisen.
Paasikivelle kommunistein korpilakot olivat tuottaneet jatkuvaa huolta. Presidentin mielestä kansa pitäisi saada niin valveille, että kommunistien poiketessa laillisesta järjesteyksestä esimerkiksi korpilakkoja järjestelmällä ei-kommunnistisen väestönosan tuli aina reagoida. K.A. Fagerholm kertoi Paasikivelle kuulleensa huhuja kommunistien valmstautumisesta aseelliseen toimintaan. Presidentin olisi kaiken varalta pidettävä yhteyttää poliisikomentaja Gabrielssoniin. Unkarin tapahtumista tietoinen Paasikivi otti varoitukset vakavasti.

Paasikivi ja YYA-sopimus

Vuoden 1945 alkupuoellla tapahtuneet tunnustelut Suomen ja Neuvostoliiton välisen "puolutusliiton" aikaansaamiseksi olivat Stalinin tahdosta keskeytyneet loppulliseen rauhansopimuksen solmimiseen saakka. Hertta Kuusinen ja Ville Pessi herättivät 30.6.1947 Zdanovin kanssa käymissään keskusteluissa kysymyksen Neuvostoliiton kanssa solmittavasta ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Sen nostaminen päiväjärjestykseen helpottaisi suuresti SKP:n asemaa.
Ottaessaan 15.11.1947 vastaan Moskovasta palanneet Pekkalan ja Enckellin presidentti purki estoitta suuttumustaan. Pääministeri Pekkala oli omin lupinsa ja vastoin valtion päämiehen selviä ohjeita mennyt 5.11.1947 puhumaan Molotoville poliittisesta yhteistyölstä tavalla, joka täytyi tulkita avoimeksi vihjeeksi puolustusliiton solmimiseen. Asian arkaluontoisuudesta huolimatta Moskovassa oli menetelty kuin norsu posliinikaupassa. Paasikiven vastusteluista huolimatta YYA-sopimus syntyi.

Kaappausuhasta eduskuntavaaleihin

Hertta Kuusien, Yrjö Leinon ja Ville Pessin palattua kohtalokkaalta Moskovan-matkalta tammikuussa 1948 alkoi Helsingissä NKP:n ohjeiden toimenpano. Jo 15.1.1948 Leino sai lähteä SKP:n johdosta. Sisäministerin paikalta häntä ei kuitenkaan vielä uskallettu häätää. Leinon tapausta lukuunottamatta Moskovan ohjeet SKP:lle linjan jyrkentömisestä jäivät tuolloin velä vaille näkyviä tuloksia. Rauhansopimus ja LVK:n lähtö maasta olivat rohkaisseet vastustajia ja heikentneet kommunistien asemaa. Ystävyyssopimus nähtiin uutena tukipisteenä ja samalla keinona, jonka avulla voitaisiin päästä SKP:n toivomaan tilanteenmuutokseen. Tammikuussa 1948 Zdanov oli Moskovassa yllyttänyt Leinoa, Kuusista ja Pessiä viittaamalla Unkarin esimerkkiin.

Linnaan YYA-asiassa 28.3.1948 saapunut puhemies Fagerholm ilmaisi muiden vieraiden jo poistuttua käydyssä luottamuksellisessa keskustelussa erityisen huolensa siitä, että kaappaajt saisivat yllätysoperaatiolla eristettyä presidentin, jolloin tämä ei voisi antaa armeijalle käskyjä. Paasikivi puolestaan velvoitti oikeuskansleri Tarjanteen ottamaan selvää, mitä määräyksiä oli olemassa sellaisen tapauksen varalta, että syntyisi laillista järjestystä vastaan suunnattuja kaappausvaaroja. Koska ministeri Yrjö Kaarlo Leino ei nauti eduskunnan luottamusta niin presidentti Paasikivi vapautti Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä.

Heinäkuun kahtena ensimmäsineä päivänä pietyt eduskuntavaalit päättyivät SKDL:n raskaaseen tappioon sen menettäessä 51:stä paikastaan 13. Voittajiksi suoriutuivat maalaisliitto 56 (+7), SDP 54 (+4) ja kokoomus 33 (+5). Parlamenttiin tuli näin selvä porvarillinen enemmistä 108-92.

Lähdeaineisto: Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen J.K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 4 1944-1948 ISBN951-0-23889-9