Suomen asema toisessa maailmansodassa määräytyi pitkälti jo Hitlerin ja Stalinin etupiirijaossa elokuussa 1939. Saksa antoi Suomen Neuvostoliitolle. Kun Suomi ryhtyi vastarintaan, seurauksena oli sota, joka ei sujunut Stalinin toiveitten mukaisesti. Riskit sodan laajenemisesta kasvoivat merkittävästi kevättalvella 1940. Iso-Britannian ja Ranskan osallistuminen sotaan Suomessa Neuvostoliittoa vastaan oli toteutumassa niiden helmikuun alussa tekemien päätösten mukaisesti.
Ruotsin asema oli tärkeä. Vuoden 1940 alussa usea kehitysura oli mahdollinen. Ruotsin pysyminen sodan ulkopuolella vastasi Neuvostoliiton intressejä. Siksikin Neuvostoliitto katkaisi Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliittoajattelun heti maaliskuussa 1940. Tämä on selvä viittaus siihen, että Stalin halusi kaikesta huolimatta etsiä tilaisuuksia edetä Suomessa. Hän yritti eristää Suomen Ruotsista.
Suomi joutui luovuttamaan ydinalueitaan eli pääosan Viipurin kulttuuri- ja talousalueesta, Sallan alueen sekä niemen Petsamosta ja vuokramaan Hankoniemen sotilastukikohdaksi saadakseen aikaan rauhan maaliskuussa 1940. Uudesta rajasta tuli ennen kaikkea sotilaallisin perustein määrätty hyökkäyksellinen raja. Stalin pyrki edelleen saamaan tavalla tai toisella koko Suomen kontrolliinsa. Tätä tarkoitusta varten Stalin perusti jo maaliskuussa 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan.
Maaliskuun 1940 rauha oli vain pakon sanelema välietappi koko Suomen valloitustrategiassa. Neuvostoliiton tavoite Suomen kysymyksen loppulliseksi ratkaisemiseksi jäi ennalleen. Suomi teki maaliskuussa 1940 rauhan tilanteessa, jossa esillä oli sodan jatkaminen länsivaltain avunlupauksen varassa tai seurata Saksasta tullutta vihjettä tehdä rauha rintamatilanteen heikentyessä jatkuvasti. Presidentti Ryti asettui rauhan tekemisen kannalle. Saksan Göringin viesti Suomen Berliinin lähettiläälle T.M. Kivimäelle oli seuraava: Parempi oli säilyttää armeija taistelukykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvlataus Viipurista kuin Torniosta.
Välirauha oli jatkuvan painostuksen aikaa Suomessa, mikä talvisodan kanssa muodosti perustan uuudelle sodalle, jatkosodalle Neuvostoliiton kanssa. Valtiojohto asetti oljenkortensa Saksan varaan. Suomi salli saksalaisten kauttakulun ja valmistautui hyvin perustein siihen, että uusi sota Neuvostoliiton kanssa oli mahdollinen.
Stalin valmisteli maaperää jatkuvalle etenemiselle Suomen rintamalla, joten valmistautuminen uuteen sotaan oli välttämätöntä ja mitä oikeutetuinta toimintaa, samoin tuen hankinta. Talvisodan jälkeinen uusi raja merkittiin paikkaan, joka salli venäläisille Laatokan ja Saimaan välisen kannaksen hyväksikäytön sotilaallisesti täysimääräisesti. Myös Viipurin- Elisenvaarana- Sortavalan rataosuus antoi Stalinille Laatokan ympärysradat omaan käyttöön ja sopi hyvin sotilaalliseen ajatteluun sekä jatkohyökkäyksen helpottamiseen länteen. Stalin piti Viipurista lujasti kiinni jo siksi, että sen jääminen Suomelle olisi katkaissut edulliset liikenneyhteydet hyökkäysvalmiteluille Suomea vastaan. Lisäksi Suomen armeijan menestys Laatokan rantojen puolustamisessa oli huomionarvoinen tekijä.
Molotov vaati Stalinin ohjeiden mukaisesti marraskuussa 1940 keskusteluissaan Hitlerin kanssa vapaita käsiä hoitaa "Suomen kysymys" loppuun saakka maiden salaisen sopimuksen mukaisesti. Suomen-kysymys oli korkealla Stalinin tavoitteissa tuolloin.
Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941, Suomi oli pian mukana sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat sotatoimet Suomea vastaan samana päivänä jo klo 6.05 aamulla, kun neuvostokoneet pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona. Klo 6.15 tapahtui ilmahyökkäys Alskärin linnaketa vastaan ja klo 6.45 koneet tulittivat suomalaisaluksia Korppoon luona. Samana päivänä tapahtui lukuisia ilmatilan loukkauksia, ja 25.6. venäläiset laivueet pommittivat Helsinkiä, Lappeenrantaa, Rovaniemeä, Kemijärveä sekä useita muita paikkakuntia.
Suomen armeijalla oli vastassaan neuvostojoukkoja yhteensä 20 jalkaväkidivisioonaa ja kaksi panssaridivisioonaa. Panssarivaunuja oli 1 650 ja lentokoneita 1 150.
Suomi kävi alusta alkaen erillissotaansa Neuvostoliittoa vastaan ensisijaisena päämääränä ottaa menetetyt alueet takaisin, vaikka Mannerheimin innokkuus hyökkäyssoankäyntiin Itä-Karjalassa hämärtääkin kuvaa. Itä-Karjala oli tärkeä tekijä Mannerheimin strategiassa. Sitä osoittaa joukkojen sijoitus ja linnoitustöiden määrä. Sotilaallinen painopiste oli asemasodan aikana tiukasti Itä-Karjalassa.
Suomen armeija ei enää edennyt Itä-Karjalassa sitten joulukuun alun. Kun Mannerheim valtasi Karhumäen 5.12.1941 ja Poventsan 7.12.1941, hän oli saavuttanut strategiset puolustuslinjat keskisessä ja eteläisessä Itä-Karjalassa.
Kannaksella Suomen linja oli tiukka ja johdonmukainen. Mannerheim ilmoitti sotamarsalkka Keitelille jo 26.8.1941 päivätyllä kirjeellä, että hän ei tulsi ylittämään vanhaa rajaa Kannaksella, vaikka Keitel oli kirjeessään 21.8. Mannerheimille edellyttänyt Suomen armeijan osallistuvan Leiningradin vastaisiin sotatoimiin. Suomen sodan päämärät Kannaksella oli selkeät alusta alkaen.
Ajatus Suomen ja neuvostoliiton erillisrauhasta, tai ainakin aselvosta, nousi esiin eräissä suomalaisissa piireissä pian jatkosodan aletteua, Myöhemmin ns. rauhanopposition nimen saanut ryhmittymä alkoi toimia. Siihen kuului aluksi SDP:n vasemman laidan kulkijoita, joista kuusi kansanedustajaa laitettiin turvasäilöönkin ja eräitä muita neuvostomielisiä. Tunnetut aktiivit kommunistit olivat joko Neuvostoliitossa tai muutoin säilössä. Siihen tuli kuulumaan myös ruotsinkielisiä porvarillisia poliitikkoja. Suomenkielisellä puolella nimekkäistä poliitikoista vain Paasikiven ja Kekkosen nimet on syytä mainita.
Suomessa oleen vakoiluverkon hyväksikäyttö oli Nkvd:n tavoitteena jatkosodan alussa. Neuvostoliiton luoman verkoston avainhahmo Suomessa oli kirjailija Hella Wuolijoki. Wuolijoki piti yhteyttä Paasikiveen heti jatkosodan alusta alkaen. Venäläiset oppivat tuntemaan Paasikiven perusteellisesti. Paasikivi oli otollinen neuvottelukumppani, koska tämä ei ollut koskaan kyennyt sanomaan ei venäläisille. Paasikivellä oli omia ambitioita valtaan ja niitä Stalin ruokki monella tavalla. Paasikivi alkoi syksyllä 1943 puhua nopean erillisrauhan puolesta. Samoihin aikoihin Stalin julisti omat rajatavoitteensa.
Kekkosenkin kohdalla on otettava huomioon halu laskelmoida neuvostosuhteiden tulevalla merkityksellä. Paasikiven ja Kekkosen toiminnan yhdenmukaisuus on silmiinpistävä.
Rauhanopposition toiminta herätti ankaraa kritiikkiä hallituksessa pääministeristä alkaen. Väinö Tanner totesi 7.11.1943 SDP:n puolueneuvoston kokouksessa, että rauhanopposition ( 33) kirjelmä oli huomattavasti kunnollisen rauhan saantia. Paasikivi oli rauhanopposition kiistaton, johtohahmo, jota Stalin tuki. Paasikivi astui areenalle vuoden 1944 alussa. "Ystävällisen hallituksen" käsite liittyi valtapolitiikkaan ja ideologiseen etenemiseen uralla.
Voittoisa Stalin alkoi määritellä syksyn 1943 aikana tavoitteitaan sodanjälkeisen valtakuntansa länsirajoille. Neuvostoliiton eteneminen länteen jatkui lähes keskeytyksettä vuoden 1944 alkaessa.
Eduskunta ja hallitus torjuivat Paasikiven suosittamat rauhanehdot. Eduskunta tuki äänin 105-80 hallituksen asiaa koskevaa tiedonantoa: ehtoja ei voitu sellaisenaan hyväksyä. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä oli paljon näkemystä, että Neuvostoliiton ehtojen suora hyväksyminen johtaisi itsemurhaan verrattavaan tilanteeseen eli maan miehitykseen. Tämä käsitys vastasi tuolloin todellisuutta parhaiten.
Stalin ei ollut valmis jättämään Suomea rauhaan Rooseveltin ja Churchillin edellyttämällä tavalla. Hänen ideologiset ja valtapoliittiset tavoitteensa Suomessa olivat periaatteessa samanlaiset kuin Otto Ville Kuusisen aikana. Stalin tiesi, että Suomen miehitys suoralla hyökkäyksellä oli vaikea operaatio. Neuvostoliitolla ei ollut varaa irrottaa riittävästi divisioonia Suomea vastaan. Maihinnousu Normandiaan 6.6. yllättä Suomen johdon. Stalin päätti hyökätä Suomeen. Vihollisen äkillinen hyökkäys tavallista vahvemmin voimin tuli täydellisenä yllätyksenä. Se sai moni paikoin aikaan suoransita pakokauhua rintamajoukkojen keskuudessa. Stalin vaati Suomelta antautumista. Paasikivi joutui paitsioon ja Ryti sitoutui Saksaan. Suomen menettely herätti maailmalla ihmettelyä: miksi Suomi sitoutuu sodan viime metreillä häviäjään. Siihen oli oman syynsä. Huhun mukaan Saksa oli tekemässä Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa ja siksi Suomi oli sitoutunut Saksaan saadakseen paremmat rauhanehdot.
Kekkosen toiminta aiheutti kitkerää sananvaihtiao Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Hän sai kokea epäluottamuksen eduskuntaryhmässään. Mannerheimistä tuli presientti, kun Ryti jätti eroanomuksensa. Paasikivi ei kelvannut Mannerheimille. Stalinin strategia onnistui ja valvontakomissio saapui maahan. Stalin painostaa Paasikiven Suomen johtoon. Neuvostoliion tavoitteena oli Suomen "demokratisoiminen". Suomettumisilmiön perusta oli luotu. Kun Neuvostoliitto jatkoi pitkäjänteisesti Suomen vyörytystä poliittisin keinoin, ja kun Suomen oma poliittinen johto Paasikiveä ja Kekkosta myöten myötäili vahvasti neuvostoprogandan teesejä, alkoi tämä vuosien mittaa vahvistaa pohjaa jo sodan aikana alkaneelle ns. suomettumisilmiölle. Syntyi ristiriitaa poliittisen eliitin ja kansalaismielipiteen välillä.
Lähdeaineisto Jukka Seppinen Paasikiven aikakauteen ISBN 951-566-064-5
Ruotsin asema oli tärkeä. Vuoden 1940 alussa usea kehitysura oli mahdollinen. Ruotsin pysyminen sodan ulkopuolella vastasi Neuvostoliiton intressejä. Siksikin Neuvostoliitto katkaisi Suomen ja Ruotsin välisen puolustusliittoajattelun heti maaliskuussa 1940. Tämä on selvä viittaus siihen, että Stalin halusi kaikesta huolimatta etsiä tilaisuuksia edetä Suomessa. Hän yritti eristää Suomen Ruotsista.
Suomi joutui luovuttamaan ydinalueitaan eli pääosan Viipurin kulttuuri- ja talousalueesta, Sallan alueen sekä niemen Petsamosta ja vuokramaan Hankoniemen sotilastukikohdaksi saadakseen aikaan rauhan maaliskuussa 1940. Uudesta rajasta tuli ennen kaikkea sotilaallisin perustein määrätty hyökkäyksellinen raja. Stalin pyrki edelleen saamaan tavalla tai toisella koko Suomen kontrolliinsa. Tätä tarkoitusta varten Stalin perusti jo maaliskuussa 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan.
Maaliskuun 1940 rauha oli vain pakon sanelema välietappi koko Suomen valloitustrategiassa. Neuvostoliiton tavoite Suomen kysymyksen loppulliseksi ratkaisemiseksi jäi ennalleen. Suomi teki maaliskuussa 1940 rauhan tilanteessa, jossa esillä oli sodan jatkaminen länsivaltain avunlupauksen varassa tai seurata Saksasta tullutta vihjettä tehdä rauha rintamatilanteen heikentyessä jatkuvasti. Presidentti Ryti asettui rauhan tekemisen kannalle. Saksan Göringin viesti Suomen Berliinin lähettiläälle T.M. Kivimäelle oli seuraava: Parempi oli säilyttää armeija taistelukykyisenä ja maa hävitykseltä, niin että edullisten tapahtumien sattuessa olemme siinä kunnossa, että itsekin merkitsemme jotakin. Parempi alkaa maan jälleenvlataus Viipurista kuin Torniosta.
Välirauha oli jatkuvan painostuksen aikaa Suomessa, mikä talvisodan kanssa muodosti perustan uuudelle sodalle, jatkosodalle Neuvostoliiton kanssa. Valtiojohto asetti oljenkortensa Saksan varaan. Suomi salli saksalaisten kauttakulun ja valmistautui hyvin perustein siihen, että uusi sota Neuvostoliiton kanssa oli mahdollinen.
Stalin valmisteli maaperää jatkuvalle etenemiselle Suomen rintamalla, joten valmistautuminen uuteen sotaan oli välttämätöntä ja mitä oikeutetuinta toimintaa, samoin tuen hankinta. Talvisodan jälkeinen uusi raja merkittiin paikkaan, joka salli venäläisille Laatokan ja Saimaan välisen kannaksen hyväksikäytön sotilaallisesti täysimääräisesti. Myös Viipurin- Elisenvaarana- Sortavalan rataosuus antoi Stalinille Laatokan ympärysradat omaan käyttöön ja sopi hyvin sotilaalliseen ajatteluun sekä jatkohyökkäyksen helpottamiseen länteen. Stalin piti Viipurista lujasti kiinni jo siksi, että sen jääminen Suomelle olisi katkaissut edulliset liikenneyhteydet hyökkäysvalmiteluille Suomea vastaan. Lisäksi Suomen armeijan menestys Laatokan rantojen puolustamisessa oli huomionarvoinen tekijä.
Molotov vaati Stalinin ohjeiden mukaisesti marraskuussa 1940 keskusteluissaan Hitlerin kanssa vapaita käsiä hoitaa "Suomen kysymys" loppuun saakka maiden salaisen sopimuksen mukaisesti. Suomen-kysymys oli korkealla Stalinin tavoitteissa tuolloin.
Hitlerin hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941, Suomi oli pian mukana sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimat aloittivat sotatoimet Suomea vastaan samana päivänä jo klo 6.05 aamulla, kun neuvostokoneet pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona. Klo 6.15 tapahtui ilmahyökkäys Alskärin linnaketa vastaan ja klo 6.45 koneet tulittivat suomalaisaluksia Korppoon luona. Samana päivänä tapahtui lukuisia ilmatilan loukkauksia, ja 25.6. venäläiset laivueet pommittivat Helsinkiä, Lappeenrantaa, Rovaniemeä, Kemijärveä sekä useita muita paikkakuntia.
Suomen armeijalla oli vastassaan neuvostojoukkoja yhteensä 20 jalkaväkidivisioonaa ja kaksi panssaridivisioonaa. Panssarivaunuja oli 1 650 ja lentokoneita 1 150.
Suomi kävi alusta alkaen erillissotaansa Neuvostoliittoa vastaan ensisijaisena päämääränä ottaa menetetyt alueet takaisin, vaikka Mannerheimin innokkuus hyökkäyssoankäyntiin Itä-Karjalassa hämärtääkin kuvaa. Itä-Karjala oli tärkeä tekijä Mannerheimin strategiassa. Sitä osoittaa joukkojen sijoitus ja linnoitustöiden määrä. Sotilaallinen painopiste oli asemasodan aikana tiukasti Itä-Karjalassa.
Suomen armeija ei enää edennyt Itä-Karjalassa sitten joulukuun alun. Kun Mannerheim valtasi Karhumäen 5.12.1941 ja Poventsan 7.12.1941, hän oli saavuttanut strategiset puolustuslinjat keskisessä ja eteläisessä Itä-Karjalassa.
Kannaksella Suomen linja oli tiukka ja johdonmukainen. Mannerheim ilmoitti sotamarsalkka Keitelille jo 26.8.1941 päivätyllä kirjeellä, että hän ei tulsi ylittämään vanhaa rajaa Kannaksella, vaikka Keitel oli kirjeessään 21.8. Mannerheimille edellyttänyt Suomen armeijan osallistuvan Leiningradin vastaisiin sotatoimiin. Suomen sodan päämärät Kannaksella oli selkeät alusta alkaen.
Ajatus Suomen ja neuvostoliiton erillisrauhasta, tai ainakin aselvosta, nousi esiin eräissä suomalaisissa piireissä pian jatkosodan aletteua, Myöhemmin ns. rauhanopposition nimen saanut ryhmittymä alkoi toimia. Siihen kuului aluksi SDP:n vasemman laidan kulkijoita, joista kuusi kansanedustajaa laitettiin turvasäilöönkin ja eräitä muita neuvostomielisiä. Tunnetut aktiivit kommunistit olivat joko Neuvostoliitossa tai muutoin säilössä. Siihen tuli kuulumaan myös ruotsinkielisiä porvarillisia poliitikkoja. Suomenkielisellä puolella nimekkäistä poliitikoista vain Paasikiven ja Kekkosen nimet on syytä mainita.
Suomessa oleen vakoiluverkon hyväksikäyttö oli Nkvd:n tavoitteena jatkosodan alussa. Neuvostoliiton luoman verkoston avainhahmo Suomessa oli kirjailija Hella Wuolijoki. Wuolijoki piti yhteyttä Paasikiveen heti jatkosodan alusta alkaen. Venäläiset oppivat tuntemaan Paasikiven perusteellisesti. Paasikivi oli otollinen neuvottelukumppani, koska tämä ei ollut koskaan kyennyt sanomaan ei venäläisille. Paasikivellä oli omia ambitioita valtaan ja niitä Stalin ruokki monella tavalla. Paasikivi alkoi syksyllä 1943 puhua nopean erillisrauhan puolesta. Samoihin aikoihin Stalin julisti omat rajatavoitteensa.
Kekkosenkin kohdalla on otettava huomioon halu laskelmoida neuvostosuhteiden tulevalla merkityksellä. Paasikiven ja Kekkosen toiminnan yhdenmukaisuus on silmiinpistävä.
Rauhanopposition toiminta herätti ankaraa kritiikkiä hallituksessa pääministeristä alkaen. Väinö Tanner totesi 7.11.1943 SDP:n puolueneuvoston kokouksessa, että rauhanopposition ( 33) kirjelmä oli huomattavasti kunnollisen rauhan saantia. Paasikivi oli rauhanopposition kiistaton, johtohahmo, jota Stalin tuki. Paasikivi astui areenalle vuoden 1944 alussa. "Ystävällisen hallituksen" käsite liittyi valtapolitiikkaan ja ideologiseen etenemiseen uralla.
Voittoisa Stalin alkoi määritellä syksyn 1943 aikana tavoitteitaan sodanjälkeisen valtakuntansa länsirajoille. Neuvostoliiton eteneminen länteen jatkui lähes keskeytyksettä vuoden 1944 alkaessa.
Eduskunta ja hallitus torjuivat Paasikiven suosittamat rauhanehdot. Eduskunta tuki äänin 105-80 hallituksen asiaa koskevaa tiedonantoa: ehtoja ei voitu sellaisenaan hyväksyä. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä oli paljon näkemystä, että Neuvostoliiton ehtojen suora hyväksyminen johtaisi itsemurhaan verrattavaan tilanteeseen eli maan miehitykseen. Tämä käsitys vastasi tuolloin todellisuutta parhaiten.
Stalin ei ollut valmis jättämään Suomea rauhaan Rooseveltin ja Churchillin edellyttämällä tavalla. Hänen ideologiset ja valtapoliittiset tavoitteensa Suomessa olivat periaatteessa samanlaiset kuin Otto Ville Kuusisen aikana. Stalin tiesi, että Suomen miehitys suoralla hyökkäyksellä oli vaikea operaatio. Neuvostoliitolla ei ollut varaa irrottaa riittävästi divisioonia Suomea vastaan. Maihinnousu Normandiaan 6.6. yllättä Suomen johdon. Stalin päätti hyökätä Suomeen. Vihollisen äkillinen hyökkäys tavallista vahvemmin voimin tuli täydellisenä yllätyksenä. Se sai moni paikoin aikaan suoransita pakokauhua rintamajoukkojen keskuudessa. Stalin vaati Suomelta antautumista. Paasikivi joutui paitsioon ja Ryti sitoutui Saksaan. Suomen menettely herätti maailmalla ihmettelyä: miksi Suomi sitoutuu sodan viime metreillä häviäjään. Siihen oli oman syynsä. Huhun mukaan Saksa oli tekemässä Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa ja siksi Suomi oli sitoutunut Saksaan saadakseen paremmat rauhanehdot.
Kekkosen toiminta aiheutti kitkerää sananvaihtiao Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Hän sai kokea epäluottamuksen eduskuntaryhmässään. Mannerheimistä tuli presientti, kun Ryti jätti eroanomuksensa. Paasikivi ei kelvannut Mannerheimille. Stalinin strategia onnistui ja valvontakomissio saapui maahan. Stalin painostaa Paasikiven Suomen johtoon. Neuvostoliion tavoitteena oli Suomen "demokratisoiminen". Suomettumisilmiön perusta oli luotu. Kun Neuvostoliitto jatkoi pitkäjänteisesti Suomen vyörytystä poliittisin keinoin, ja kun Suomen oma poliittinen johto Paasikiveä ja Kekkosta myöten myötäili vahvasti neuvostoprogandan teesejä, alkoi tämä vuosien mittaa vahvistaa pohjaa jo sodan aikana alkaneelle ns. suomettumisilmiölle. Syntyi ristiriitaa poliittisen eliitin ja kansalaismielipiteen välillä.
Lähdeaineisto Jukka Seppinen Paasikiven aikakauteen ISBN 951-566-064-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti