Turjanlinnan polttaminen

Turjanlinna

Ilmari Kiannon isä Suomussalmen kirkkoherra August Benjamin Calamnius omisti Turjanlinnan edustalla Niskaselän Niettussaaressa pienen vuonna 1881 pystytetyn Niettula nimisen kalamajan jota hän käytti kala- ja huviretkillä. Myös Ilmari Kianto poikkesi usein tässä majassa ja hänen huomionsa kiintyi tällöin saaren pohjoispuolella salmen takana jyrkkänä kohoavaan hietikkorantaiseen metsäiseen rinteeseen. Kianto halusi hankkia tämän paikan itselleen ja anoi alueen omistaneelta Metsähallitukselta sen erottamista vuokrapalstaksi. Kianto saikin erotettua itselleen Leppikannan niemestä seitsemän hehtaarin suuruisen palstan jolle hän alkoi rakennuttaa itse suunnittelemaansa taloa vuonna 1910.

Ilmari Kianto (1874-1970) rakennutti Turjanlinnan kasvavan perheensä kodiksi tiettömän taipaleen taakse korkealle etelärinteelle Suomussalmen Kiantajärven rantaan v.1912. Talon mallin hän suunnitteli itse, kajaanilainen kirvesmies Väisänen pystytti talon apunaan Kurimon veljekset.
Talo oli 20 metriä pitkä ja 9 metriä leveä, alakerrassa oli iso pirtti, kolme kammaria , aula ja porstua. Yläkerrassa oli isännän parvekkeellinen työ-ja makuuhuone ynnä ullakkotiloja. Talon, joka oli punamullattu, peitti pärekatto, nurkat olivat valkeat, ikkunakaaret oli maalattu vihreiksi, joissakin ikkunoissa oli erivärisiä lasiruutuja. Rehevä humalaköynnös peitti osan eteläistä järvenpuoleista seinää. Rakennuksesta tuli piankin kuuluisa taiteilijakoti, jota turistit kaukaakin kävivät katsomassa. Sisältä se oli hyvin erikoinen ihmeellisine esineineen ja koristemaalauksineen. Muutaman kerran se oli joutua vasaran alle ja pelastui vain ystävien ja kansalaiskeräysten avulla.
Turjanlinnan arvokkaine sisältöineen ja ulkorakennuksineen polttivat suomalaiset sotilaat joulukuussa 1939.

Talvisodan taisteluista Suomussalmella ja Raatteen tiellä on kirjoitettu vuosikymmenien aikana runsaasti sekä dokumenttiä että fiktiota. Sodan alusta lähtien eli marras-joulukuun vaihteesta 1939 kirjailija piti päiväkirjaa, jonka hän nimesi Siviilimiehen sotapäiväkirjaksi. Jättäessään rakkaan Turjanlinnansa ja suutautuessaan evakkotielle Kianto oli täynnä isänmaallista uhoa. Samalla hän kääntyi rukouksissaan Luojan puoleen ja pyysi Turjanlinnan säästämistä ja pienen perheesä varjelua. Suomen voitolle hän hurrasi, ja reimumieli nousi, olisipa hän itsekin halunnut ammuskella venäläisten lentokoneita vanhalla kiväärirämällään ja arveli, että siitä puhuttaisiin pitkään, jos hän pudottaisi neuvostoliittolaisen koneen vapaussodanaikaisella kiväärillään.
Suuri masennus iski Kiantoon, kun hän sai lopulta huhujenkautta kuulla, että hänen pelkäämänäs oli tapahtunut: Trujanlinna – hänen elämäntyösnä – oli palanut, poltettu tuhkaksi kaikkine arvoineen. Sukulaismies, kauppias Wenja Niemi – Elsa Maria-vaimon Maire-tyttären mies – tuli kertomaan Muhokselle, että Kiantoa tultaisiin pidättämään venäjänkielisten merkintöjen takia. Sotilaspiireissä näet arveltiin, että hän oli pyrkinyt antamaan niissä tietoja viholliselle.

Turjanlinnan tuho ja sikaarilaatikkojupakka

Suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään Turjanlinnan alueelta 18. joulukuuta Niskaselän eteläpuolelle ja 18.–27. jouluuuta alue oli venäläisten hallussa. Jotta venäläiset eivät olisi voineet käyttää Turjanlinnaa majapaikkana lähetettiin 20. joulukuuta kolmihenkinen partio polttamaan Turjanlinnan rakennukset. Ainoastaan sauna ja jäkäläriihi säästyivät tuholta; sauna siksi että siellä oli kaatuneen suomalaisen sotilaan ruumis ja jäkäläriihi sen vuoksi että se oli syrjässä muista rakennuksista. Niettussaaren rakennuksista vanha kalamaja Niettula hajosi kranaattitulessa ja Kiannon rakennuttama Saaren Pyhättö paloi.

Suomussalmen rintamalla Turjanlinnan polttaminen oli kuitenkin vain pieni, sodankululle merkityksetön sivuseikka. Talossa vain sattui asumaan kuuluisuus. Suomussalmella poltettiin Talvisodan aikana satoja taloja. Heikentääkseen ilman telttoja olleiden venäläisten
majoitusmahdollisuuksia luutnantti Ylönen määräsi Turjanlinnan poltettavaksi. Oliko päätös Ylösen oma vai ei, siitä ei ole tietoa. Ainakin teko oli sopusoinnussa Ylöstä ylempien tahojen senhetkisten käsitysten kanssa.

Ylönen määräsi polttamisen suorittajaksi alikersantti Viljo Iivari Hurskaisen ryhmän. tehtävä ei ollut Hurskaiselle mieluinen. Hän katsoi vihollisen olevan jo liian lähellä Turjanlinnaa. Ylösen ja Hurskaisen välille syntyi tiukka sananvaihto ja alikersantin oli taivuttava esimiehensä edessä. Jo tätä ennen Ylönen oli kutsunut luokseen Sotamies Vilho Huuskon miehen aiempien tekojen vuoksi ja käskenyt Huuskoa "Otahan pari sellasta hullunsekasta poekaa... ja mee, mutta Huusko oli
kieltäytynyt. Niin minä sille sanon, et onko se taas joku sakkotuomio, - kele!.

Alikersantti Hurskaisen ryhmä lähti retkelleen yön pimeydessä. Ryhmänjohtajan lisäksi mukana olivat sotamiehet Toivo Huovinen, Iikka Hurskainen, Vilho Huusko, Heikki Kylmänen, Eljas Moilanen, Heikki Moilanen ja Matti Ridell. Mukaan otettiin nippu polttopulloja ja käsikranaatteja. Käveltiin Niettussaaresta jään poikki. Elja Moilanen jäi Turjanlinnan edustalle jäälle vartioon.

Uutta retki vastarannalle ei toki ollut, olihan Ylösen miehet tehneet edellisinä päivinä useita ryhmänkokoisia partioretkiä syvälle Hulkonniemeen. Mutta oliko tilanne enää sama? Ja tulipalo houkuttelisi varmaan vihollisia paikalle. Noustiin maihin. Oli aivan rauhallista. Matti Ridell jäi vartioon pihalle. Miehet heittelivät polttopulloja sisään ikkunoista. Pitkän tikun vedolla päärakennuksen sytyttämistehtävä osui Vilho Huuskolle. Huusko valeli hetekalta koppaamansa puuvillatäkin bensalla ja heitti täkin kirjahyllyä vasten. Turjanlinna leimahti tuleen. Sauna jätettiin
polttamatta. Siellä oli suomalaisen sotilaan ruumis.

Seuraavana aamuna venäläiset miehittivät Turjanlinnan kumpareen kahdella komppanialla. He kaivautuivat kumpareen päälle poteroihin. sieltä he olivat vastaanottamassa suomalaisia muutamaa päivää myöhemmin.

Venäläiset vetäytyivät Turjanlinnan alueelta pohjoiseen 27. joulukuuta suomalaisten hyökkäyksen tieltä. Turjanlinnan lähiympäristön taisteluissa kaatui kaikkiaan 77 ja haavoittui 250 suomalaista. Venäläisiä kaatui noin 200. Haavoittuneisen suomalaisten joukossa oli myös Ilmari Kiannon poika Jormo Gabriel Sotavalta Kianto joka haavoittui noin 2 kilometrin päässä kotoaan.

Venäläisten joukkojen hallitessa Hulkonniemen aluetta ja Suomussalmen kirkonkylää Turjanlinna toimi aluksi suomalaisten joukkojen huoltokeskuksena 12. joulukuuta alkaen. Tässä yhteydessä eräs suomalainen sotamies löysi 17. joulukuuta Turjanlinnan eteisen pöydältä sikarilaatikon jonka kanteen oli kirjoitettu venäjänkielistä tekstiä. Löytäjä lähetti laatikon eteenpäin ylemmille tahoille olettaen sen sisältävän tärkeitä sotilaallisia tietoja. Tosiasiassa tämän sikarilaatikon oli jättänyt Ilmari Kianto itse ja siihen oli kirjoitettu seuraavat lauseet: "Huomio: saari tuolla tyhjä samoin huvila itäänpäin ja muut rakennukset. Tunnen Moskovan olin siellä 1901-03." laatikon kannessa ja sikarien suojuspaperissa "Venäläiset toverit. Kunnioittakaa ohimenollanne tätä taloa. Täällä asuu köyhä kirjailija.". Tämän tekstin perusteella Kianto tuomittiin myöhemmin sotapetoksesta. Viesti tulkittiin sotapetoksen yritykseksi ja hänet tuomittiin puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta hänet kuitenkin presidentti Kyösti Kallio armahti.

Ilmari Kianto joutu Raahesta monen kuukauden tutkintavankeuteen sotapetoksen yrityksestä epäiltynä. Häntä kuulusteltiin Oulussa, Mikkelissä, Kajaanissa ja Helsingissä. Monien kuulustelujen ja vankilakuukausien jälkeen Kianto tuomittiin 20. huhtikuuta 1940 Kajaanin sotaoikeudessa kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa vuoden ajaksi. Tasavallan presidentti Kyösti Kallion armahti kirjailijan 2. heinäkuuta 1940: ”Minulle ratkaisu ei ollut vaikea, sillä olen aina ollut vakuutettu, että isänmaallisuudessasi ei ole vikaa, vaan tilanteen arviomisessa. Sen tähden oli valmis ratkaisemaan sen heti, kun se muodollisesti oli mahdollista”. Kirjoitti presidentti Kallio myöhemmin Kiannolle. Vasta 1950-luvulla tunnustettiin julkisesti hänelle tapahtunut vääryys. Ilmari Kianto julkaisi kärsimästään vääryydestä vankilapäiväkirjan Omat koirat purivat (1948).

Ilmari Kianto uskoi koko elämänsä ajan Jumalaan - vastusti kirkkoa laitoksena sekä eräitä uskonkappaleita - ja liittyi takaisin kirkkoon v.1966. Raamattunsa papin poika tunsi hyvin, viittauksia raamattuun löytyy kaikista hänen teoksistaan. Kianto antoi lapsilleen erikoisia nimiä kuten Tähtivalo, Sotavalta, Sotaprinssi, Simpukka, Iltatähti.

Kianto kuoli 27.4.1970 Helsingin Auroran sairaalassa viikkoa ennen 96-vuotispäiväänsä ja hänet siunattiin Helsingin Alppilan kirkossa - siunauksen toimitti oma poika, rovasti Otso Kianto. Ilmari Kianto haudattiin valtion kustannuksella Turjanlinnaa vastapäätä omaan Niettussaareen, jonne hän jo vuonna 1927 oli varannut paikan ja omakätisesti kirjoittanut hautatalun tekstin.
Ilmari Kianto luetaan suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin varsinkin erinomaisen kielenkäyttönsä ansiosta. Kianto julkaisi pitkän elämänsä aikana 67 teosta: runokokoelmia, romaaneja, matkakuvauksia, muistelmia ja näiden lisäksi lukemattomia kannanottoja ja lehtiartikkeleita.

Lähdeaineisto:
Calamnius-sukuseuran sivusto

Matti Pennanen OULUJÄRVEN RANTAMILTA Isänmaata puolustamaan. Vaalan
veteraanimatrikkeli.
Vaalan kunta / Vaalan Rintamaveteraanit ry. ISBN 952-99367-0-2. 2004
(viite 60 eli Vilho Huuskon haastattelu 23.7.1991; Karttimo Leo - Salminen K.E. Rannikolta Raatteen tielle, Jyväskylä 1992, sivut 163-164 )
(viite 61 eli Vilho Huuskon haastattelu 23.7.1991; Matti Ridellin haastattelu 25.7.1991 Karttimo Leo - Salminen K.E. Rannikolta Raatteen tielle, Jyväskylä 1992, sivu164 )
(viite 62 eli Vilho Huuskon haastattelu 23.7.1991; Matti Ridellin haastattelu 25.7.1991)
Ilmari Kiannon talvisota Siviilimiehen sotapäiväkirja ISBN 978-951-20-8008-3