Veitsen terällä

Neuvostoliiton korkein sodanjohto, Stavka antoi Viipurin valtauksen jälkeen jatkokäskyn. Sen mukaan Leningradin rintaman oli hyökättävä seuraavana tavoitteena Imatran - Lappeenrannan - Virojoen tasa. Se oli saavutettava 28.6.1944 mennessä. Jatkotavoitteeksi määrättiin Kouvolan - Kotkan tasa eli Kymijoki. Tavoite oli realistinen, koska venäläisillä oli murskaava ylivoima. Puna-armeija oli tässä vaiheessa Karjalan kannaksella noin 30 divisioonaa ja Laatokan pohjoispuolella suomalaisia joukkoja oli vastassa 13 divisioonaa sekä 3-6 prikaatia. Stalin arvioi Viipurin nopean valtauksen jälkeen, että Suomen armeijan selkäranka oli taittumassa ja taistelutahto murtumassa. Stalin aikoi nyt pakottaa Suomen ehdottomaan antautumiseen, jota hän oli vaatinut 23.6.1944 vastauksessaan Suomen rauhantunnusteluun.

Liittoutuneet olivat Teheranin konferensissa marraskuussa 1943 sopineet maihinnoususta Kanaalin ylii Normandiaan. Maihinnousun tuli alkaa touko-kesäkuun vaihteessa. Sopimuksen mukaan venäläisten tuli hyökätä samaan aikaan maihinnousun kanssa itärintamalla estääkseen saksalaisia siirtämästä joukojaan maihinnousun rintamalle. Huhtikuussa 1944 liittoutuneet täsmensivät vielä sopimusta siten, että maihinnousu Kanaalin yli alkaisi 31.5.1944 kolmen päivän tarkkuudella. Venäläiset hyväksyivät suunitelman. He lupasivat hyökätä samaan aikaan itärintamalla, mutta eivät maininneet hyökkäyksen suuntaa. On mahdollista, että venäläiset tarkoittivat maihinnousuun ajoittuvalla suurhyökkäyksellä juuri hyökkäystä Suomeen. He pitivät hyökkäyssuunnan salassa, koska arvioivat länsiliittouneiden mahdollisesti vastustavan sitä. Joka tapauksessa venäläisten suurhyökkäys Suomeen ajoittui Normandian maihinnousuun, joka alkoi 6.6.1944. Mahdollisesti jopa todennäköisesti Stalin harhautti sekä länsiliittoutuneita että saksalaisia hyökkäämällä ensin Suomeen. Saksalaiset siirsivät itärintamalta joukkojaan Normandiaan. Tämä helpotti myöhemmin venäläisten hyökkäystä kohti Berliiniä.

Yhdysvaltain Ankaran (Turkin) lähettiläs Steinhardt, joka oli aiemmin toiminut suurlähettiläänä Moskovassa, oli kertonut luottamuksellisesti Suomen Ankaran lähettiläälle kesäkuun 1944 lopulla, että venäläisten suurhyökkäys Suomeen oli tullut länsivalloille yllätyksenä. Edelleen Stalin oli päättänyt nielaista Suomen ennen ryhtymistään muihin tehtäviin. Oli odotettavissa, että Puna-armeija tunkeutuisi Helsinkiin heinäkuun puoliväliin 1944 mennessä. Kun tämä tieto yhdistettiin venäläisten suurhyökkäykseensä keskittämään voimaan ja siihen tappioista piittaamattomaan rynnistykseen, jolla Puna-armeija yritti murtaa VKT-aseman, tullaan vain seuraavaan johtopäätelmään. Neuvostoliitto (Stalin) oli päättänyt pakottaa Suomen ehdottomaan antautumiseen. Se olis puolestaan johtanut maamme miehittämiseen ja kansamme tuhoon.

Onneksi Stalin arvioi väärin armeijamme puolustuskyvyn ja taistelutahdon sekä kotirintamme lujuuden, joita eivät edes rauhanoppositio ja käpykaartilaiset kyenneet horjuttamaan. Onneksemme venäläiset tekivät vielä kaksi operatiivistä virhettä. Ensimmäinen oli Karjalan kannaksen ja Laatokan pohjoispuolisen hyökkäyksen ajoittaminen. Jos venäläiset olisivat aloittaneet hyökkäyksensä Aunuksen kannaksella viimeistään yhtäaikaa Karjalan kannaksen hyökkäyksen kanssa, ei Päämajaa olisi voinut eikä ehtinyt siirtää riittävästi yhtymiä VKT-asemaan Ihantalan suunnalle. Toinen virhe oli se, että venäläiset käyttiväät suurta ilmaylivoimaansa ensisijaiesti joukkojensa välittömään tukemiseen ja vain suhteellisen vähän rautateitä sekän junakuljetuksina Itä-Karjalasta Kannakselle siirtyviä joukkoja vastaan. Ihantalan torjuntavoitto ei olisi ollut mahdollinen ilman sinne siirrettyjä reservejä.

Ihantalan, Vuosalmen ja Viipurinlahden torjuntavoitot loivat perustan Suomen tielle rauhaan. Nyt tulee muistaa, että riittävien voimien keskittäminen Ihantalaan, Viipurinlahdelle ja Vuosalmelle, vaati muiden suuntien vähäisiltä joukoilta urheaa ja sitkeää taistelua suurta ylivoimaa vastaan. Neuvostoliitto totesi, että aika ei riittänyt Suomen armeijan nujertamiseen ja maamme miehittämiseen. Stalinin oli vihdoinkin ryhdyttävä lunastamaan Teheranissa syksyllä 1943 antamaansa lupausta hyökätä itärintamalla Normandian maihinnousun aikaan. Hyökkäys Suomeen ei juurikaan sitonut saksalaisten voimia. Lisäksi Puna-armeijalla oli kiire ehtiäkseen Berliiniin ennen länsivaltoja.

Torjuntavoitot loivat perustan Suomen tielle rauhaan. Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista eikä saksalaisten joukkojen karkottamista Suomesta kuukaudessa, mikä olisi ollut käytännössä mahdotonta. Myös aiemmin esitetty lähes mahdoton 600 miljoonan dollarin sotakorvauksen aatiminen aleni puoleen. Suomen korkein johto sekä armeija oli päättäväisellä ja uhrautuvalla taistelullaan hankkineet maalleemme siedettävän, kunniallisen tien rauhaan. Tosin syksyn 1944 välirauhankin ehdot olivat raskaat ja epäoikeudenmukaiset. Ne oli kuitenkin mahdollista toteuttaa. Ne olivat ratkaisevasti lievemmät kuin Neuvostoliiton 23.6.1944 neuvottelevat ehdot. Suomi pelastui kuilun partaalta. Suomi ei nöyrtynyt orjuuden ikeen alle, mikä oli Baltian maiden ja Neuvostoliiton satelliittien synkeänä kohtalona.

Lähdeaineisto: Martti Koskimaa Veitsen terällä ISBN 951-0-18811-5