Sotatuomarin päiväkirjat

Sodanaikainen oikeudenjakaminen on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta.
Hyvin hämäriä ovat tiedot niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa.

Vaasan hovioikeuden emerituspresidentti Erkki Rintalan toimittama ja julkisuuteen saattama aineisto on todella arvokas ja ainutlaatuinen. Paavo Alkio kirjoitti jokaisesta jatkosodan päivästä. Sivuja kertyi vajaat 3000, ja tästä kokonaisuudesta kirjassa on arviolta kolmannes. Päiväkirjoissa yhdistyy tieto sodanaikaisesta oikeudenkäytöstä kokemuksellisuuteen - tietoon siitä, millaisissa olosuhteissa niin fyysisesti kuin henkisestikin oikeutta oli jaettava. Juuri viimeksimainitun tavoittaminen näiden päiväkirjojen muodossa on hyvin tärkeää verrattuna tilanteeseen, missä jäljelle olisi jäänyt pelkkiä tuomioistuinaineistoja.

Erkki Rintala on totuuteen pyrkivä entinen hovioikeuden presidentti. Hän totesi vuonna 1998, että Suomi on oikeusvaltioiden takarivissä yhdessä Puolan kanssa. Tämä piti varmasti paikkansa. Siitä huolimatta saattaa olla tilanne se, että Rintala on valikoinut aineiston mitä ottaa mukaan ko. kirjaan. Onko jotakin tärkeää jäänyt pois?

Hovioikeudenpresidentti, oikeustieteen tohtori h.c. Paavo Alkion (1902-1983) päiväkirja jatkosodasta on syvällinen ja vavahduttava dokumentti tuomarin kamppailusta yksilön oikeuksien puolesta sodan puristuksessa. Se on myös "toisenlainen" kertomus Itä-Karjalan heimomaiden nopeasta valtauksesta ja katkerasta jättämisestä toisen maailmansodan vanavedessä.

Paavo Alkio toimi kenttäoikeuden 4610 puheenjohtajana. Tämä oli jääkäriversti Kaarlo Heiskasen komennossa olevan 16 400 miehen 11.divisioona. Se kuului Keski-Pohjanmaan sotilasläänin 11.D:n rykmenttejä muun muassa JR29, jossa isäni, rautiolaiset ja kalajokiset sotivat sekä JR8, jossa Väinö Linna oli sotimassa ja josta on Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaansa.

Sensuroitu Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas sensurotiin osittain. Alunperin kirjan nimi oli Sotakirja, mikä myöhemmin julkaistiin. Kun vertaa sensuroitua Tuntematonta sotilasta Sotakirjaan niin huomaa, että kirjasta on sensuroitu muun muassa pikateloituksia koskevat kohdat.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):

Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.

Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:

- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.

Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.

Itä-Karjan sotilashallintoalueen tuomioistuimet

Vallatulle alueelle perustettiin sotilashallinto, jota ylimpänä viranomaisena johti puolustusvoimain ylipäällikön nimittämä sotilashallintokomentaja esikuntineen. Kansainvälisen oikeuden mukaan kysymys oli Neuvostoliittoon kuuluneen alueen miehityksestä ja miehityshallinnosta.

Ylipäällikön antamien määräysten perusteella sotaoikeudet olivat heti sodan alussa tuomiovoipaisia käsittelemään syytteet sotatoimialueella tehdyistä rikoksista. Sotaoikeudet sovelsivat sotaväen rikoslakia ja yleisen lain rangaistusmääräyksiä. Laissa tarkoin määrätyissä tapauksissa oli mahdollisuus asettaa sodassa olevaan joukko-osastoon pikaoikeus, erikoistuomioistuin, tutkimaan ja tuomitsemaan rikos, josta saattoi seurata kuolemanrangaistus.

Valtioneuvoston asiana oli määrätä mihin joukko-osastoihin armeijan kenttäoikeudet oli asetettava. Kenttäoikeuden tuomiovoipaan kokoonpanoon kuuluivat lainoppinut puheenjohtja ja jäsenenä yksi vähintään luutnantin arvoinen upseeri sekä yksi alipuseeri tai miehistöön kuuluva henkilö.
Kenttäoikeuden päätöksiin sai hakea valittamalla muutosta Helsingistä istuvalta sotaylioikeudelta, joka sekin oli yksinomaan sotarikostuomioistuin. Sotaylioikeuteen kuuluivat puheenjohtajana sotaylituomari ja jäseninä kaksi lainoppinutta sotaylituomaria ja vähintään kaksi esiupseerin arvoista upseeria. Kaikki jäsenet olivat tasavallan presidentin nimittämiä.

Jos joukko-osastoissa joku teki rikoksen, josta saattoi seurata kuolemanrangaistus, ja jos rikollinen oli tavattu verekseltään rikosta tekemästä, sai paikalla oleva vähintään esiupseerin arvon omaan ylin päällikkö kutsua 9-jäsenisen erikoistuomioistuimen, pikaoikeuden koolle. Lisäedellytyksenä oli, että rankaisemisen lykkäämisestä oli pelättävissä vaaraa sotilaskurille tai sotaväen turvallisuudelle. Oikeuden piti illman "lajaa menettelyä" koettaa saada selville asiaan vaikuttaneet seikat ja vapaasti harkittuaan, tuomita syytetty sotaväen rikoslain mukaan. Pikaoikeus oli tarkoitettu käytettäväksi vain omiin joukkoihin. Pikaoikeuksissa on kuittenkin myös omia siviilejä ja vihollisen kansalaisia.

Alkion toiminta

Talvisodassa Alkio toimi kenttäoikeuden puheenjohtajana Talvelan joukoissa Pohjois-Karjalassa. Rintamalle tuotiin autolasteittain nuoria, jopa 17-vuotiaita poikia. Vähäisellä koulutuksella he joutuivat heti etulinjaan. Alkio esitti, ettei poikia saisi nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi tuomita virheistään armottomassa pikaoikeudessa. Talvela hyväksyi esityksen ja antoi "inhimillisen käskyn".

Jatkosodassa Alkio toimi Itä-Karjalan armeijan 11. Divisioonan kenttäoikeuden puheenjohtajana 1941–43. Kenraali Kaarlo Heiskanen, myöhemmin puolustusvoimain komentaja, johti tätä divisioonaa. Heiskanen oli tyytymätön kenttäoikeuden tuomioihin eikä salannut sitä. Humaanin tuomarin ja kylmän sotapäällikön suhde olikin erikoinen. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria". Alkio joutuu puolustamaan periaatteitaan esimiestään vastaan. Esimies vaatii Alkiota antamaan ankaria rangaistuksia kurinpidon nimissä oikeudenmukaisuudesta piittaamatta. Alkion päiväkirjoissa korostuu sotatuomarin ja divisioonansa johdon, erityisesti komentaja Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen jännitteinen suhde. Heiskanen avoimesti toivoi ankarampia rangaistuksia, ja moitti Alkiota kuin muitakin juristeja kaunosieluiksi, joiden pyrkimyksenä oli tavan takaa kaivaa esille lieventäviä asianhaaroja.

Alkion ilmaus "nappi-otsaan-vaan-teoria" (s. 183) kuvaa suoraviivaisuutta, jolla upseerit olisivat mielellään usein rangaistuksia jakaneet. Toiselta puolen Alkio totesi "nappiteorian" (s. 67) saaneen sitten talvisodan uudenlaistakin ainesta: joitakin tuomioita kritisoitiin vetoamalla siihen, että tuomittaessa olisi pitänyt enemmän huomioida syytetyn olleen "niin hyvä mies" (s. 183). Varsinkin Heiskasen hiillostama Alkio yrittikin välillä jo pois tehtävistään ja ihmetteli päiväkirjassaan, "miksei hän hanki itselleen verenhimoisempaa sotatuomaria?" (s. 295).

Olennaista onkin huomioida juuri se, millaista arkea sotatuomari rintamalla eli. Rivisotilaiden lailla hänenkin osakseen tuli savuavien kamiinoiden ja vuotavien telttojen kanssa tappeleminen, luteiden ja hiirien metsästys kuin ruokapula ja oikeasta kahvista haaveileminenkin. Arjen työt eivät näytä Alkion kunniaa ja auktoriteettia koetelleen. Tämä sodan arjen ja kovuuden läpieläminen ei voinut osaltaan olla vaikuttamatta siihen ihmiskuvaan, minkä läpi syytettyjä katsottiin. Alkio moneen otteeseen muistutti, että suomalaiset sotilaat olivat siviilimiehiä, joiden oli olosuhteiden pakosta lähdettävä sotimaan ja jätettävä perheensä ja työnsä. Erotus palkkaa nauttiviin ammattisotilaisiin oli melkoinen.

”Oikeusvaltion tärkein tehtävä on suojella yksilöä vallankäyttöä vastaan.”, kirjoittaa Alkio ja jatkaa, ” takeena tähän ovat riippumattomat ja puolueettomat tuomio-istuimet, joiden toimintaa määräävät vain laki ja oikeudenmukaisuus, ylimpänä viime kädessä universaalit ihmisoikeudet.”
Heiskanen 11. Divisioonan komentajana haluaa sanoa painavan sanansa joukoissaan tapahtuneisiin rikkomuksiin. Hän on Saksassa koulutettu jääkärikenraali, jolle kuri ja tottelevaisuus ovat sotavoimien kulmakiviä. Rikkurit on rangaistava ankarimmalla asteikolla jo senkin takia, että se on varoittavana esimerkkinä muille ja eräänlainen hyvitys niille, jotka taistelevat kuuliaisesti isänmaan puolesta. Hyökkäyshaluja niskuroiviin miehiin luodaan uhkailemalla kuolemantuomiolla.
Alkion ja Heiskasen mielipide-erot aiheuttavat taistelun näiden kahden miehen välillä. Riidat syvenevät henkilötasolle. Heiskanen on se, joka hyökkää ja Alkio puolustautuu. Alkio pyytää jo vuoden päästä siirtoa toisiin tehtäviin.

Alkio kirjoittaa päivittäin muistiin tapahtumia ja ajatuksiaan. Syyskuun 6. päivänä 1941 hän kertoo lukeneensa saksalaisten valmistautuvan talvisotaan. "Siis heidän laskunsa Venäjän sodan onnistumisesta ovat täydellisesti pettäneet."
Saman päivän kohdalla hän huomauttaa, että "AKS:n kokoussankarit eivät yleensä näy vaivautuneen sotaan; he käyvät sitä vain turvallisesti Helsingissä. Nyt näkyy yhden ja toisen nimi Itä-Karjalan Sotilashallinto-Esikunnan nimiluettelossa. Siihen on kyllä mukava kuulua; saa asua hotellissa valtion laskuun, syödä hyvin, esiintyä suurena herrana ja tehdä kauniilla ilmalla automatkoja tänne."

Kun Äänislinna oli jätettävä kesällä 1944, Paavo Alkio kirjoitti päiväkirjaansa: "On raskasta jättää tämä kaikki, Karjalan maa ja kansa. Olemme yrittäneet jotakin heidän hyväkseen. Nyt emme voi muuta kuin ohjata heidät maantielle. On hirvittävää tuijottaa sanattomaan kysymykseen näiden ihmisten silmissä.

Poimintoja päiväkirjamerkinnöistä

9.8.1941
Kenttäoikeuden viides istunto. Toinen tavallinen karkaamistapaus, tavallinen siinäkin mielessä, että syytetty oli hermonsa menettänyt, mutta ei kuitenkaan siinä mielessä, että olisi voitu katsoa vähentyneen syyntakeisuuden olevan kysymyksessä.
Päiväkirja ei kerro mikä oli kenttäoikeuden päätös.

13.8.1941
JR 50:ssä 19 miestä on uskonnollisista syistä kieltäynyt ottamasta asetta. Alkion päätelmä on, että Omantunnon Laki koskee vain rauhanaikaista palvelusta.

14.8.1941
JR 29:stä tuotiin tänä aamuna kolme vankia. Olivat kieltäytyneet vartiopalveluksesta. Tavallisen nappiteorian lumoissa eräs kapteeni oli sannut tietämättä asiasta yhtään mitään, että ammutaan ne kohta. Pannaan vain pikaoikeus toimeen.

15.8.1941
Kenttäoikeuden kuudes istunto. Kolme kieltäytymsitä täyttämästä esimiehen virkatoimessa antamaa käskyä. Sovelsimme sodanaikaisen prosessilain 10 §:ää. Vangitsimme miehet ja lähetimme Kuopion lääninvankilaa. 1 vuosi 4 kk vankeutta.

18.8.1941
Minun tiedossani ei ole käskyä, jonka mukaan aliupseerille tuomittu yksinkertainen aresti voitaisiin panna täytäntöön kovennuttuna arestina. ( Erkki Ahon huomautus: vertaa Tuntematon sotilas)

22.8.1941
Eilen kaatui muun muassa kirkkoherra Havas, joka kapteenina toimi komppanian päällikkönä. Häneltä jäi kuusi lasta suureen puutteeseen.

27.8.1941
Venäläisten ruumita katsellessa ei tunne mitään. Kylässä oli noin 200 ryssän ruumista, joita tänne tulleet sotavangit lähtettiin hautaamaan.

29.8.1941
Kenttäoikeuden VII istunto. Kolme miestä syytteessä loman ylittämisestä. Miehet kukin olivat saaneet 8 vuorokauden loman omia vihkiäisiin varten. Kapteeni Lehtisaari, joka istui kenttäoikeuden upseerijäsenenä tunsi miehet hyviksi sotureiksi. Kenttäoikeus sovelsi tällä kertaa lakia mahdollisimman lievästi..

30.8.1941
Kenttäoikeuden VIII istunto. Kaksi korpraalia oli kieltäynyt uskonnollisista syistä käyttämästä asetta. Selitin, että heidän käsityksensä uskonnosta on väärä. Annoin 8 kuukautta vankeutta.

3.9.1941
Ryöstöjä, omien sotilaiden tekemiä, Kaupat tyhjennettiin, kirjastoista varastettiin, ykistyiskodeista otetaan, mitä irti saadaan. Yleensä tekijöistä ei saada selkoa.

9.9.1941
Juttuja kenttäoikeutta varten olisi taas koossa useita. Ei vain juuri tässä vaiheesssa tahdo sopia irroittaa miehiä istuntoihin. On ilmoitettu joitakin karkureita ja joku itsensä silpoja.

14.10.1941
Istuntoa jatkettiin. Jäljellä oli vain yksi juttu; mies, joka oli karannut kaksi kertaa.

21.10.1941
Kenttäoikeuden istunto n:o 15. Kolme juttua; kaikki tavattoman huonosti tutkittuja alustavissa tutkimuksissa. Sotapoliisi ja syyttäjä olivat hutiloineet. Kenttäoikeudessä syyttäjän oli muutettava syytteitään. Karkaamisesta toinen vangittiin.

30.10.1941
Kenttäoikeuden kuudestoista istunto. Kaksi luvatonta poistumista. Kolmannessa jutussa syytetty oli varastanut kaatuneen komppanianpäällikön matkalaukusta. Katsoin rikoksen tapahtuneen erittäin rakauttavien asiahaarojen vallitessa.

4.11.1941
Aamu-uutisssa luettiin tietä, että Amerikan Helsingissä oleva lähettiläs on jättänyt Suomen hallitukselle nootin, jossa USA vaatii, että Suomi, mikäli haluaa säilyttää ystävälliset suhteensa Amerikkaan, heti vetä joukkonsa v. 1939 rajojensa taaksen. On hämmästyttävää, että Amerikka, samoin kuin Englanti jo aikaisemmin, voi esittää Suomelle tällaista moskaa, kirjoittaa Alkio päiväkirjassaan.

11.11.1941
Kenttäoikeuden 18. istunto. Kolme syytettyä, yksi esimiehen käskyn täyttämättä jättämisestä ja kaksi hallituksen halventamisesta. Toinen sai 5, toinen 3,5 vuotta kuritushuonetta. Molemmat ilmoittivat tyytymättömyytensä. Nyt taitaa tulla ensimmäinen valitus.

15.11.1941
Kenttäoikeuden yhdeksästoista istunto. Tuomittiin esimiehen palveluksessa antaman käskyn tahallisesta täyttämättä jättämisestä ja sotapelkoruudesta. Rangaistukset vaihtelivat 2 v. 8 kk - 4 v. 3 kk kuritushuonetta.

17.11.1941
Kenttäoikeuden 20.s istunto. 16 tuomittiin, 14 sotapelkoruudesta kuritushuoneeseen ja kaksi luvattomasta poitumisesta vankeuteen.

22.11.1941
Kenttäoikeuden 24.s istunto. 12 syytettyä, 11 kuritushuoneeseen, 1 vankeuteen.

24.11.1941
Kenttäoikeuden 25.s istunto. Vain kolme syytettyä ja kaikki tuomittiin. Sain kirjeen sotatuomareiden päämieheltä, kapteeni Paavo Kekomäeltä. Kirjeestä selviää, että meikäläistena seman parantamiseksi ei ole mitään tehtävissä. ( Erkin selvennys: Kysymys on kenttäoikeuden tuomareiden asemasta).

5.12.1941
Minun on selvitettävä itselleni, missä tapauksessa esimiehen käskyn täyttämättä jättäminen yleensä, teoreettiseti, tulee kysymyksee, siis miten käskyn täytyy olla asianomaiselle annettu.

8.12.1941
Kenttäoikeuden 27.s istunto. Lakia sovellettiin vapaasti tulkiten.

12.1.1942
Kenttäoikeuden ensimmäinen istunto, Vain kolme juttua, mutta niistä kaksi sangen mutkikkaita ja vaikeita.

9.5.1942
18. istuno, 6 juttua. Niistä 4 sotapelkuruutta, kolme vangittiin.

15.5.1942
Kenttäoikeuden 19. istunto, 4 juttua; kaksi sotapelkuruutta.

27.8.1942

Paavo Olavi Maunumäki ja Ivan Jakovlev. Ensimmäiset kuolemantuomioni. Pojat esiintyivät rauhallisesti, käänsivät selkänsä ja kymmenen kivääriä pamahti.

5.11.1942
Kenttäoikeuden 37. istunto, Karjalainen, Petroskoin piirin Soimijörven kylästä oleva Vladimir Fedorinpoika Vlasov tuomittiin kuolemaan vakoilusta.

13.11.1942
Kenttäoikeuden 40. istunto, Radisti Grigori Iljanpoika Timojev syytteessä vakoilusta, Rajatapaus. Sai kuolemantuomion.

8.12.1942
45.s istunto. 6 syytettyä. Yksi huhujen levittäjä. Mies sanoi, että sodan jatkuminen rajan taakse johtui vain korkeimman sodanjohdon tappelunhalusta - se on paha. 1 1/2 vuotta kuritushuonetta.

Lähdeaineisto: Paavo Alkio: Sotatuomarin päiväkirjat ISBN 951-20-6449-9