Meillä ei kotia täällä

Tuhannet suomalaiset, monet perheineen, "loikkasivat" työn ja toimeentulon hakuun Neuvostoliittoon 1930-luvun pulavuosina. Monet anoivat pian pääsyä takaisin Suomeen, mutta turhaan. Eniten loikkareita lähti vuonna 1932, joka oli pahinta lama-aikaa. Loikkareiden tarkan määrän selvittäminen on vaikeaa. Heitä on kuitenkin arveltu olleen noin 15 000. Tämä luku täsmää etsivän keskuspoliisin luvun kanssa. Sotilasasiamiehen apulainen U.A. Käkönen väittää muistelmissaan loikkareita olleen peräti 20 000. Neuvostoliiton rajavartiolaitoksen historiateoksen mukaan rajavartijat pidättivät Suomen vastaisella rajalla 1930-luvun alkupuolella yhteensä 12 950 henkilöä.

Loikkareista suurin osa oli Kymenlaaksosta sekä Kemin ja Oulun seudulta. Noin 60 prosenttia loikkauksista tapahtui Kainuun rajavartioston alueelta. Rajan ylittämiseen houkuttelivat taloudelliset syyt. Matkarahoja loikkarit hankkivat myymällä omaisuuttaan. Matka oli kallis, ja monet olivat puilla paljailla maksettuaan sen.

Ensin loikkareita pidettiin aina joitakin viikkoja tai kuukausiakin vankiloissa tutkittavina ja kuulusteltavina. Se oli pettymys tulijoille, jotka uskoivat olevansa tervetulleita Neuvostoliittoon. Laiton rajanylitys merkitsi yleensä kolmen vuoden työkomennusta salaisen poliisin tarkkailussa.
Ensimmäisinä parakkikylissä kuolivat nälkään ja tauteihin pienet lapset. Lähes kaksituhatta loikkaria vietiin töihin Uralille, missä suurin osa heistä joutui suomalaisiin kohdistuneen vainon uhreiksi talvella 1937-1938. Öisissä pidätyksissä vietiin kerralla jopa satoja naisia ja miehiä, jotka kuulustelujen ja kidutusten jälkeen teloitettiin. Heidän lapsensa pantiin lastenkoteihin ja venäläistettiin. Satoja suomalaisia kuoli nälkään, tauteihin ja kylmään myös pakkotyöleireillä. Suomalaisista noin 400 kerrotaan kuolleen Sarvissa nälän ja tautien heikentämänä. Kesällä suomalaiset söivät lisäravintona käärmeitä ja sammakoita. Joku onnistui varastamaan ruokaa jopa vartiokoiran kupista.

Pirkko Puonti kertoo, että hänen serkkunsa Erkki Halvorsen sekä Arvo Jordan kuolivat ja haudattiin yhdessä kesällä 1932. Pientä puulaatikkoa ei löytynyt, eikä arkku mahtunut hautaan, koska kaivajille oli kerrottu vainajien olevan lapsia. "Hautaa syvennettiin pohjasta ja arkku pujotettiin sinne pysyasennossa. Lopulta haudankaivaja hyppi arkun päällä saadakseen sen menemään sisään".
Eräät loikkarit väittivät, että jos lauta-arkku oli liian pieni jollekin vainajalle, niin vainajalta hakattiin kirveellä jalat pois.

Loikkareiden lisäksi amerikansuomalaiset

USA:n ja Kanadan suomalaisten "Karjalan kuume" oli korkeimmillaan vuonna 1932. Lokakuuhun mennessä Karjalassa oli jo 4399 amerikansuomalaista. Muuttoliike Pohjois-Amerikasta hidastui ja loppui kokonaan vuonna 1934. On arvioitu, että Neuvostoliittoon ehti tulla 6000 - 6500 amerikansuomalaista.

Uralin ansaan

Suomalaiset kuljetettiin kauas itään. Vuoden 1933 lopussa ja 1934 alussa yli tuhat suomalaista vietiin Magnitogorskin kaupunkiin Uralin itärinteelle. Jo ennenstään siellä oli tuhatkunta suomalaista ja amerikansuomalaista. Magnitogorsk oli Neuvostoliiton suurin rakennustyömaa, ensimmäisen viisvuotissuunnitelman lapsi. Stalin oli päättänyt keskittää raskasta teollisuutta Magnitogorskiin. Pakkosiirrot sinne palvelivat taloudellisia ponnistuksia.

Magnitogorksissa oli toista tuhatta suomalaista, kun heitä alettiin siirtää huhti-toukokuussa 1934 Tseljabinskiin. Marraskuun alussa Tseljabinskissa oli yli 800 suomalaista. Yhteismajoitus merkitsi ahtautta ja meluisuutta, ja sairaudet levisivät perheestä toiseen. Kaikki oli kortilla. Lisäruokaa sai myymällä vaatteitaan ja muita tavaroitaan.

Kamenskin kaupunkiin loikkarit siirrettiin kesällä ja syksyllä 1935. Kaupungin laidalla oli valmis parakkikylä. Ensimmäinen parakki oli turvemaja. Kamenskissa oli arviolta 400-700 suomalaista. Vuosina 1935-37 Kamenskissa asui lähes 500 suomalaista ja enemmistö heistä vangittiin yhtenä yönä.

Jotkut loikkarit onnistuivat pakenemaan tuhansien kilometrien matkan Uralilta asti Suomeen, missä he herättivät melkoista huomiota. Tulijoita oli Siperiastakin.

Suomalaisoperaatio

Suomalaisten joukkopidätyksissä vietiin ensin johtavissa asemissa olleet ja poliittisesti aktiiviset henkilöt. Sen jälkeen suomalaisia ei enää haluttu kansalaisiksi. Vuosina 1929-1936 Karjalassa oli vangittu 1 719 ihmistä, joista 75 % oli loikkareita.

Ainakin vuoden 1937 käytäntönä oli vainokiintiöt. Jezovin käsky kuului, että Neuvostoliitossa on vangittava 268 950 miestä ja naista ja teloitettava 75 956. Leningradin alueella oli Jezovin määräyksen mukaan ammuttava 4 000 ja lähetettävä leireilel 10 000 henkeä. Karjalassa vastaavasti 300 ja 700. Leningradissa tavoite ylitettiin selvästi. Pelkästään Levasovon metsään on haudattu lähes 40 000 uhria, heistä 13 000 inkeriläisiä ja suomalaisia. Kontupohjan sellu- ja paeritehtaalta kerrotaan viedyn pahimpana päivänä 450 suomalaista. Petroskoin suksitehtaalta vietiin 120 työläistä kuorma-autoilla kesken työpäivän. Useimmat 1937-1938 vangitut hävisivät tietymättömiin. Vangittujen omaiset häädettiin asunnoistaan ja kuljetettiin pois kaupungeista. Karjala tyhjennettiin loikkareista ja kuljetettiin Uralille ja Karagandaan. Yhtenä yönä Tseljabinskin vankilassa ammutiin 160 suomalaista.

Kuulusteltavien keskuuteen levitettiin huhua, että heidät passitettaisiin Suomeen kunhan he vain tunnustaisivat syyllistyneensä vakoiluun. NKVD:n miehet pitivät neuvottelun, jossa he sopivat kenet määritellään "vakoojaryhmän johtajiksi". Pöytäkrijat kirjoitettiin sen mukaisiksi ja kuulusteltavat allekirjoittivat ne vapaaehtoisesti tai kidutettuina. NKVD:n ohjeiden mukaan kuulusteltavaa sai istuttaa 180 tuntia jalat suorina selkänojattomalla jakkaralla. Myös kylmävesiammeella uhkailtiin. Suomalaismies, jolla oli sydänvika, kuoli kun hänet istutettiin jääammeeseen. Kylmän ammeen jälkeen seuraava kidutusvaihe oli seisottaminen sujetussa kopissa, jossa saattoi vain seistä ja jossa kidutettavan päähän tippui vesipisaroita.

Toivo Juola Kalajoelta

Eila Lahti-Argutina on tehnyt mittavan tutkimustyön yhdessä Jukka Rislakin kanssa selvittämällä Tseljabinskin leirille vietyjen suomalaisten kohtaloita. Tutkimus on ilmestynyt kirjana Meillä ei kotia täällä. Esipuheessa Rislakki toteaa, että leirillä kuoli 660 suomalaista, hyvin monet ammuttuna. Rislakki jatkaa: Meitä kiinnosti selvästi erottuva ja vähän tunnettu loikkariryhmä, jonka kohtalo oli erityisen dramaattinen - ne runsaat tuhat suomalaista, jotka vietiin Uralille töihin ja tuhottiin siellä nopeasti ja perusteellisesti talvella 1937-1938.

Lahti-Arguina löysi tutkintansa aikana myös isänsä Eino Lahden nimen menehtyneiden joukosta. Eino Lahti oli loikannut vuonna 1930 NL:oon. Hän oli päässyt opiskelemaan Leningradin kansainväliseen sotakouluun. Monien suomalaisten tavoin hänet siirrettiin siviiliin ennen Karjalan jääkäriprikaatin lakkauttamista. Eino Lahti kuoli Tseljabinskissa 21.3.1943. Siellä saivat surmansa myös Paavo Hämäläinen Merijärveltä, Toivo Juola Kalajoelta, Aarne Kari Sievistä, Veikko Katvala Haapajärveltä ja Toivo Ruhansi Pyhäjoelta.

Lähdeaineisto Jukka Rislakki - Eila Lahti-Arguntina: Meillä ei kotia täällä ISBN 951-1-14851-6