Sotavangit Suomessa 1941-1944

Eino Pietola on kirjoittanut kirjan Sotavangit Suomessa 1941-1944. Kirjan takakannessa olevassa tekstissä lukee muun muassa: Järkyttävä dokumentti kauan vaietuista asioista. Tunnetun sotakirjailijan, Eino Pietolan, järkyttävä teos perustuu salaisiin asiakirjoihin 64.188 venäläisen sotavangin kohtelusta Suomessa vuosina 1941-1944. Kirjassa kerrotaan kuinka sotavankiasioiden hoito Suomessa järjestettiin, mikä oli suojeluskuntien rooli siinä, mihin ja miten vankileirejä perustettiin. Arkaluontoinen asia käsitellään kokonaan. Asiallisesti ja tarkkoihin tutkimuksiin perustuen Pietola kertoo sotavankien käytöstä työvoimana, vankien huonosta asemasta - nälkä, sairaudet ja joukkokuolemat, vankien ja siviilien suhteista sekä leireillä käytetyistä rangaistusmuodoista. Suomalaisten harjoittama rotuerottelu on arkaluontoista menneisyyttämme.

Pietolan tutkimukseen liittyy myös sen selvittäminen millaisissa oloissa ja kenen toimesta noin 18 700 sotavankia menehtyi maamme sotavankileireillä. Leireillä kuolleiden sotavankien joukkohautoja on sadalla paikkakunnalla maassamme sekä Itä-Karjalassa ja luovutetuilla alueilla Kannaksella ja Laatokan Karjalassa.

Sotavankileirien perustaminen

Eversti A. E. Martola lähetti 28.6.1941 suojelukuntapiirien esikunnille käksykirjeen sotavankileirinen kiireellisestä perustamisesta seuraaville paikkakunnille:
Sv.leiri 5 Orimattilan Heinjoelle 300 vangille
Sv. leiri 6 Tuusulan Vanhalaan 200 vangille
Sv.leiri 7 Karkkilaan 150 vangille
Sv. leiri 15 Peräseinäjoelle 150 vangille
Sv. leiri 20 Paavolaan 400 vangille
Sv.leiri 21 Liminkaan 1000 vangille
Käskyn mukaan leirien tuli olla toimintavalmiina 2.7.1941.
29.6.1941 sotavankilerit olivat valmiina jo
Sv.1 Köyliössä, lähin rautatieasema Peipohja
SV. 2 Karvialla, lähin rautatieasema Parkano
Sv 3 Huittisissa, lähin rautatieasema Huittinen
Sv. 4 Pelsolla, lähin rautatieasema Nuojuan pysäkki
Sotasairaala Kokkolassa oli varattu vankeja varten.

Eversti A. E. Martolan 30.6.1941 allekirjoittamalla käskyllä perustettiin Lahden suojeuskuntapiirin alueelle Nastolaan 2000 vankia käsittävä sotavankien Järjestelyleiri nro 1. Toinen samankokoinen sotavankien järjestelyleiri nro 2 perustettiin Pieksämäelle.

Kotijoukkojen esikunta oli 12.7.1941 laatimansa ilmoituksen mukaan valmis ottamaan vastaan noin 24 000 sotavankia, jotka sijoitettaisiin seuraaville leireille:
Sv.1 Köyliö 500 vankia
Sv 2 Karvia 700 - 3000 vankia
Sv 3 Huittinen 2500-4000 vankia
Sv 4 Pelso 2000 vankia
Sv 5 Orimattila 300 vankia
Sv 6 Tuusula 200 vankia
Sv 7 Karkkila 150 vankia
Sv 8 Kolosjoki 1500 vankia
Sv 9 Kemi Ajossaari 5000 vankia
Sv 14 Isokyrö 400 vankia
Sv 15 Peräseinäjoki 300 vankia
Sv 17 Rautalampi 700 vankia
Sv 18 Kälviä 200 vankia
Sv 19 Kiuruvesi 400 vankia
Sv 20 Paavola 400 vankia
Sv 21 Liminka 1000 vankia
Sv..järj. 1 Nastola 2000 vankia
Sv. järj. 2 Pieksämäki 2000 vankia

Suuria vankimääriä yhdellä kertaa

Porlammin motista antautui yli 3000 vankia, ja suomalaisen armeijakunnan yhteiskyökkäyksissa Kannaksella saivat joukot rannikkoseudulta 1200 vankia ja Inonniemen motista 1500 vankia. Suomalaiset saivat Karhumäen operaatiossa 2800 sotavankia ja Aunuksenlinnan valtauksessa noin 1200 vankia.

Sotavankileireillä oli 2.8.1941 1459 vankia. 9.8.1941 3047 vankia. 16.8.1941 4714 vankia. 23.8.1941 7995 vankia. 23.8.1941 sotasairaaloissa oli 486 vankia. Elokuun lopulla 1941 sotavankileireillä ja sotasairaaloissa oli yhteensä 10 321 vankia, mistä haavoittuneita tai sairaita oli 2 162 eli 20,9 %. Helmikuun lopulla 1944 sotavankileireillä, alaleireillä ja työpisteissä oli noin 29 580 sotavankia, Sotasairaaloissa ja keskitysleireillä oli 2 800 vankia. Saman vuoden lopulla Neuvostoliittoon luovutettiin yhteensä 44 453 sotavankia.

Kokkolan sairaala oli sijoitettu kaupungissa eri paikkoihin:
Osasto 1 toimi Chydeniuksen kansakoululla
osasto 2 Renlundin kansakoululla
osasto 3 Ruotsalaisella yhteiskoululla
osasto 4 Suomalaisella kansakoululla
osasto 5 Työväentalolla
osasto 6 Yhteislyseolla

Kalajoen Rahjassa alaleiri

Lohjan Kalkkitehdas sai pyytämänsä 150 sotavankia töihin sotavankileiri 7:ltä Karkkilasta. Oulun kaupunki sai 400 sotavankia sotavankileiri 19:stä Merikosken voimalaitoksen rakennustöihin sekä Toppilan satamatöihin.

Vankiryhmiä oli myös maataloustöissä muun muassa Nastolassa 300 sotavankia, Naarajärvellä 250, Karvialla 325, Pelsolla 457, Orimattilassa 140, Värtsilässä 850, Kurkijoella 484, Kirvussa 521, Sortavalan maalaiskunnassa 988, Impilahdella 399 ja Kälviällä 100.
Sotavankileirit perustettiin myös Kurkijoen kunnan Elisenvaaran Räihävaaralle. Leiri numero 13 oli perustettu Kirvunkuntaa Ylikuunuun.

Yhdellä sotavankileirillä saattoi olla varsin laajalla alueella alaleirejä sekä työmaaleirejä, Pääleiri oli Suomussalmen Haukiperässä ja alaleirejä ja työmaaleirejä oli seuraavissa paikoissa: Hyrynsalmi, Juntusranta, Korpijärvi, Vuolijoki, Sotkamo, Kursma, Vasovaara, Tuhkala, Taivalala, Vuonninen, Oterma, Rokua, Kajaani, Vuokkiniemi, Taivalkoski, Rahja, Pesiö, Hyrynkangas, Säräisniemi, Petäisenniska. Keskimääräinen sotavankeus aika venäläisillä oli 28 kuukautta.

Harkittua mielivaltaa

Jos sotavankileirin päällikkö katsoi, ettei tehtyä rikkomusta voitu sovittaa kurinpitorangaistuksella, hän määräsi sotavangin syytettäväksi ja tuomittavaksi sotatuomioistuimessa. Kenttäoikeudet langettivat kuolemantuomioita, jotka sotapoliisti toteuttivat määräpaikoilla, leirien hautausmaan läheisyydessä.
Kotijoukkojen esikunta lähetti luettelon niistä sotavangeista, jotka oli todettu suomalaisiksi ja joista valtiollisen poliisin oletettiin olevan kiinnostuneita. Heitä epäiltiin maamme yhteiskuntajärjestyksen vastaisesta toiminnasta. Kysymys oli maanpetokseen tai sotapetokseen syylliseksi epäiltyjen toiminnasta.

Raipparangaistus oli julkinen tilaisuus toisin kuin sotavankien teloitukset, joihin sivullisia ei päästetty katsomaan. Raipparangaistusta varten komennettiin kaikki kyseisen leirin sotavangit ulos suljettuun muodostelmaan, joka ainakin Sv.leirillä 32 oli eräänlainen paraatimuodostelma. Vangit seisoivat nelirivissä aukiolla parakkien edustalla, Aukion keskellä oli korokkeeksi asetettu lava, jonka päälle vangin tuli asettua vatsalleen ylävartalo osittain paljaana.
Raipan muodosti pitkään puuvarteen sidottu nippu päällystttyä kupari- ja teräslankaa, Raipalla annettu voimakas isku kohdistettiin vangin selkään. Raippa ei rikkonut luita, mutta aiheutti ankaraa kipua. Raipaniskujen lukumäärä oli ilmoitettu ennakkoon rangaistavalle ja iskijälle. Sv. 32:lla raipaniskujen antajana toimi muuan isokoinen alikersantti. Hän löi voimiensa takaa, Jotkut vangit huusivat kivusta, toiset taas kestivät kivun ääntäkään päästämättä. Raipparangaistus oli erittäin inhottava julkinen kuritusmuoto.

Muina rangaistuskeinoina käytettiin sotavangin seisottamista asennossa, painava reppu harteilla. Samaa rangaistusta käytettiinmyös suomalaisiin sotilaisiin ns. kovennettuna rangaistuksena. Myös simputusta käytettiin rangaistuskeinona vankeihin. Varsin jokapäiväinen rangasitus oli ylimääräisen työn teettäminen vapaa-aikana.

Neuvostoliittolaisia sotavankeja on sotaylioikeudessa tuomittu yhteensä 201.Näistä kuolemaan tuomittiin 82. Kenttäoikeuksissa tuomittiin kaikkiaan 312 sotavankia. Kuolemantuomion sai 242. Sotavankiuhrien suurimmat joukkohaudat ovat nykyisen Suomen alueella. Näissä haudoissa on yhteensä 12 415 vainajaa. Itä-Karjalassa sekä Kannaksen ja Laatokan Karjalassa olevien sotavankileirien yhteydessä on yli 6000 vainajaa.

Venäläisten sotavankien hautoja on Pieksämäellä, jonne on haudattu 2813 vankia. Kemin Ajossaareen on haudattu 1671, Lappeenrantaan 1352, Nastolaan 1055, Kemijärvelle 485, Sodankylään 268, Karvialle 269, Poriin 319, Kuusamoon 365, Kokkolaan 649, Kannukseen 184, Ylivieskaan 120, Valaan 130, Rovaniemelle 277. Tässä vain suurimpia joukkohautoja mainittuna.

Sotavankien kuolleisuustilasto

1.7.1941 - 31.12.1941 2 369 kuollutta sotavankia
1.1.1942 - 30.06.1942 11 863 kuollutta sotavankia
1.7.1942 - 31.12.1942 3 063 kuollutta sotavankia
1.1.1943 . 30.6.1943 521 kuollutta sotavankia
1.7.1943 - 31.12.1943 210 kuollutta sotavankia
1.1.1944 - 30.6.1944 185 kuollutta sotavankia
1.7.1944 - 25.11.1994 116 kuollutta sotavankia
Kuolinaika tuntematon n. 350 sotavankia.

Yhteensä sotavankeudessa kuoli noin 18 700 sotavankia. Muonitushuolto ei toiminut vahvistettujen muonitusohjeiden mukaan. Kuoleisuutta lisäsi myös sairaanhoidon heikkous, koska vain osa nälkäpotilaista pääsi sairaaloihin.

Toiminta Itä-Karjalan miehitetyillä alueilla

Venäläisille tai karjalaiselle siviiliväestölle langetettiin peräti 58 kuolemantuomioita yhteyksien pitämisestä partisaaneihin tai vakoilusta. Elinkautisia kuritushuonerangaituksia annettiin 43 tapauksessa ja lisäksi on 47 tapausta sotapetoskesta tai yllytyksestä sellaiseen. Valtaosa näistä tuomiosta annettiin Äänislinnassa, jonne oli kuuteen eri leiriin pakkosiirretty yli 18000 venäläistä siviilihenkilöä. Lisäksi Äänislinnassa oli Karjalan Armeijan alainen sotavankileiri, jossa oli 1500 - 2000 sotavankia.

Asiakirjojen mukaan kahden vartiosotilaan lausunto riitti selvittämään sotavangin ampumisen.
Uhtuan rintamalinjalle vievän maantien laitamilta oli tavattu viisimiehinen vihollispartio liikennettä laskemasta. Koko ryhmä antautui vangeiksi. Vangit tuotiin Sv.leiri 32:een. Kenttäoikeus tuomitsi heidät teloitettavaksi. Ainoastaan suomea puhuva karjalaispoika säilyi hengissä. Kyseessä oli puhtaasti sotavankeihin kohdistunut teloitus.Tuomitut teloitettiin ampumalla. Sotavankien mielivaltaisista teloituksista ei ole tallennettu asiakirjoja.

Kun etsitään todellisia syitä venäläistä kansallisuutta olevien sotavankien ja siviilivankien poikkeuksellisen suureen kuolleisuuteen suomalaisissa sotavankileireissä tai siviiliväestön keskitysleireissä Itä-Karjalassa, ei voida sivuuttaa niitä lähtökohtia, joilla suomalaisia kasvatettiin nationalistiseen henkeen. Näiden lähtökohtien ja nationalistisen ideologian yhteensovittaminen synnytti äärimmäisen "ryssävihan" ja halveksunnan venäläisiä ihmisiä kohtaan.

Lähdeaineisto: Eino Pietola Sotavangit Suomessa 1941-1944 ISBN 951-20-2977-4

Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa 1941-1944

Sotavankitutkija, filosofian lisenssiaatti Timo Malmi tarkastelee kirjassaan suomalaisten sotavankien kohtaloa. Hän perustaa aineistonsa neuvostoliittolaisiin ja suomalaisiin arkistohihin, mutta yhtä lailla 28 sotavangin puheenvuoroon, jotka kirjalija Malmi on kohdannut tutkimustyönsä aikana.
Palasivatko kaikki sotavangit?- kysymys kiinnostaa edelleen. Malmi esittää suomalaisiin arkistohin perustuvaa uutta aineistoa.

Kirjan historiallisessa katsauksessa tarkastellaan suomalaisten sotavankeutta Neuvostoliitossa yleisesti. Taustalla on paljon venäläisiä lähteitä. Suomalaisten näkökulmasta dokumentit ovat syntyneet pakon alla.

Yleistä tilanteesta

Sodan alkaessa suomalaisissa riveissä oli runsas puoli miljoonaa sotialsta. Sodan kuluessa palvelukseen astui uusia ikäluokkia. Puolutustusvoiman taistelutappiot olivat noin 202 000 henkeä, joista kaatuneita ja kadonneita noin 59 000 ja haavoittuneita noin 158 000 henkeä. Sotavankeuden lasketaan kokoneen noin 3 400 miestä, joista viisi oli naisia.

Suomalaisia, vapaaehtoisesti sodan kuluessa Neuvostoliiton puolelle siirtyneitä loikkareita oli vajaa kolmesataa. Ryhmän ydinjoukon muodostivat syksyllä 1941 Onkamusjärvellä puolta vaihtaneet kommunistimieliset. Muutama sata miestä oli juuri tuotu Riihimäen vankilan turvasäilöstä, joista runsas viisikymmentä karkasi Neuvostoliiton puolelle. Onkin sanottu, että he olivat sodan alussa jääneet "väärälle puolelle".

Suomalaisia sotavankeja Neuvostoliiton virallisen tilaston mukaan oli 2 377. Kotimaahan palautettiin 1 969 henkeä. Sotavankeudessa kuoli 403 ja viisi sotilasta sai tuomion "suorittamiensa rikosten takia", mutta 1944-1945 heidät vapautettiin ja palautettiin kotimaahansa.
Timo Malmi kertoo kirjassaan, että suomalaisia joutui vangeiksi 3 402, leirillä kuoli 1 388 ja kotiutettuja 1 938. Lukujen eron virallisiin lukuihin selittää se, että neuvostoliittolaisissa tilastoissa otetaan huomioon vain ne sotavangit, jotka selvisivät leirille saakka.

Suomalaisten sotavankileirit ja sairaalat

Tutkija Ljudmila Nosyrev on esittänyt venäläisiin lähteisiin perustuvan luettelon leireistä ja sotalassairaaloista.

Leirit
27 Pavshinon asema Krasnogorsk, Moskovan alue. Leirillä kuoli 5 suomalaista.
58 Oitman, as, Zubova Poljanan alue, Mordovia, 38 kuollutta
67 Sverdlovskin laue, 7 kuollutta
74 Shonihan, as Orankin kylä, Gorkin alue, 32 kuollutta
75 Uvan as. Rjabovon kylä. Udmurtia, 7 kuollutta
82 Voronezh, FPPL(= rintamana vast,otto ja siirtoleiri, Umanin as Voronezhin alue 2 kuollutta
84 Monetnajan as, Asbest, Sverdlovskin laue, 63 kuollutta
89 Jakeluleiri 89 Kapustin Jar. Stalingrad, alue 89 Tshuvashia, 11 kuollutta
95 Usman, Voronezhin alue, 7 kuollutta
99 Karaganda Ugolnajan as. Spasskin tehdas, Karagandan alue, 195 kuollutta
100 Zaporozjhe, Ukraina, 1 kuollut
101 (Vjatka) Kaiskin piiri, Kirovin alue, 1 kuollut
126 Nikolajev Ukraina, 1 kuollut
135 FPPL 135 - Rzhev, sittemmin Volosovan kylä, Leningradin alue, Leiri 135 Ahtme Eesti, 4 kuollutta
157 Bokstogorsk, Leningradin alue, kolme kuollutta
158 Tsherepovets Vologdan alue, 103 kuuollutta
224 Velsk Argangelin alue. 1 kuollut
270 Borovitshi, Norgorodin alue, 8 kuollutta
339 Leningrad, 1 kuollutta
Aktjubinsk, Orenburgin alue, 8 kuollutta
Unzhan leiri Suhobezvodnajan as. Grokin alue, 11 kuollutta
UNKVD:n vankila Leiningradin alue, 4 kuollutta

Sairaalat

735 Ojatin as. Kirovin alue (Alehovsthina), 1 kuollut
1011 Kiviali, Estonia, 4 kuollutta
1035 Martukin as, Aktjubinskin alue, Kazakstan, 8 kuollutta
1773 Bystrjazhin as, Kirovin alue, 2 kuollutta
1825 Tsherepovets, Vologdan alue, 33 kuollutta
2074 Pinjugin as. Kirovin alue, 4 kuollutta
2222 Leningrad, 1 kuollut
2851 Usta, Gorkin alue, 2 kuollutta
2989 Kameshkhovon kylä, Ivanonvon alue, Derbenovon as, 2 kuollutta
3007 Fosforitnajan as. Kirovin alue, 2 kuollutta
3064 Kozlovka, Tshuvashia, Tjurjeman as, 4 kuollutta
3757 Shumihan as, (Tseljabisnkin alue, 1 kuollut
3808 Boksitogorsk, Leningradin alue,(FPPL 157), 2 kuollutta
3810 Borovitsh, Novgordin alue (FPPL 270), 9 kuollutta
4379 Riika Latvia, 2 kuollutta
5091 Tserepovets, Vologdan alue, 2 kuollutta
Neuvstoliiton leireillä kuoli suomalaisia 1 388 miestä. Kuolleisuusprosentti oli 40,1.

Sotavankien kertomaa

Sotavanki kertoo rintamalla tapahtuneesta kuulustelusta: "Olin vankina maakuopassa, jonne koko ajan satoi vettä. Kuullusteltiin ja joka toinen päivä kävin teloitettavana. Minua istutettiin kesävaatteissa yli 20 asteen pakkasessa. Ei saanut nukkua. Olin puoli vuotta kuulusteluissa ennen kuin pääsin leirille. Maavankilassa oli pimeää, ruoka kurjaa, Kunto huonontui ja haavat vuotivat. Valvotettiin. Tyly ja kova kohtelu. Kun pyörryin, sairaanhoitaja sanoi; Mies sairaalaan tai ruumishuoneelle."

Sotavankina ollut Esko Boxberg kertoo: "Kalkkikaivoksilla painoin 42 kk. Käsivarret olivat kuin viulun strokat. Polvi kuin lantti kahdenkepin välissä. Olkapäät kummalliset nipukat, mutta töitä piti tehdä, Sitä kesti vaian, kun piti. Nuoruus on sellainen."

Uhkailuja ja suoraa väkivaltaa käytettiin enemmän rintamaoloissa kuin leireillä. Rintaman läheisyydessä puhuteltiin yleensä pistooli pöydällä. Joillekin järjestettiin valeteloituksia. Pahonpitelyt olivat yleisimpiä vanfiksijoutumisen yhteydessä. Joku saatettiin ampuakin.
Sotavangit piti muuttaa neuvostoliiton ystäviksi. Leireillä kasvatustyöstä vastasivat kansalliset poliittiset komissaarit apunaan yliloikkarit. Perussyhmänä oli kommunistit.

Yksiselitteisesti loikkareita oliva ne noin 70 SKP-myötäilijää, jotka jo vankilassa olvat tehneet päätöksen loikata, kun pääsevät rintamalle. Humalssa rajan ylitti yhdeksän miestä. Heimosotureista ja venäläisistä värvätyistä yli loikkasi 30 henkeä.

Palautetut sotavangit painoivat lopulta alle 40 kg. Moni heistä olikin vain luuta ja nahkaa.

Onko sotavankeja yhä palauttamatta?

Suomalaiset ovat yrittäneet Moskovan lähetystönkautta saada tietoja mahdollisista sotavangeista. Lähetystölle on jätetty venäkielinen teidustelukaavake, jossa oli tiedot 3 756 kadonneesta, joiden suomalaiset olettivat olevan sotavankeudessa. Suomen suurlähettiläs pyysi listalla olleiden kohtalon selvittämistä. Listaa täydennttiin vuoteen 1947, jolloin oli tiedustelut kaikkiaan 3 939 sotilaasta. Kaikkiin tiedusteluihin saatiin kielteinen vastaus. Suomalaiset eivät luovuttaneet, vaan valmistivat ja luovuttivat vielä vuoden 1947 lopussa Neuvostoliiton ulkoministeriölle listan, jossa oli 4 432 nimeä. Uusia nimiä oli lähes 500.

Urho Kekkonen otti sotavankiasian esille Josef Stalinin kanssa. Stalin oli vaihtanut pari sanaa varaulkoministeri Andrei Gromykon kanssa ja sanoi antavansa viipymättä selvittää asia. Mitään merkittävää ei tapahtunut.

Monien yritysten jälkeen helmikuussa 1954 Neuvostoliitto luovutti 62 suomalaista, jotka oliva kärsineet tuomionsa. Kun näitä suomalaisia kuulusteltiin niin saatiin tietää heidän tunteneen Neuvostoliitossa ainakin 16 suomalaista sotavankia, joita ei vielä ollut palautettu. Elokuussa 1955 rajan yli palasi 27 henkilöä, joista sotavankeja oli neljä.

Urho Kekkonen otti ensimmäisellä matkallaan presidenttinä vuonna 1958 sotavangit taas käsittelyyn. Korpraali Reino Lahtinen palasi vuonna 1958. Miksi sotavankeja jäi palauttamatta?

Sotavangit

Pentti H. Tikkanen on kirjoittanut kymmeniä sotakirjoja, joista yksi on nimeltään Sotavangit. Eräs sodan kovimmista kohtaloista on sotavangin tie. Puna-armeijan vangeiksi jääneet suomalaissotilaat joutuivat valtaisaan vankileirien saaristoon, jopa tuhansien kilometrien päähän kotimaastaan. Oman, vaikean lukunsa Suomen sotahistoriassa muodostaa neuvostoarmeijalta saatujen sotavankien suuri kuolleisuus. Heikon ravinnon ja raskaan työn yhdistelmä surmasi vankeja kaikkien rintamien takana ja hengissä selvinneille vankeusajasta tuli painajainen.Sotavankeus on karmea kokemus, kenen kohdalle se sattuikaan, Vangit kuuluvat sodan kuvaan, samoin heidän kokemuksensa sotavankeudesta. Sotavankien oikeuksista ja kohtleusta oli sovittu kansainvälisesti jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta kovin usein nuo sopimukset ovat jääneet kuolleiksi paperinpaloiksi.

Sotavankien määrät

Suomalaisia taistelussa sotavangeiksi jääneitä oli viime sodissamme 2 950. Neuvostoliitosta palautettiin talvisodan jälkeen 847 sotavankia ja jatkosodan jälkeen 1931 vangiksi jäänyttä. Näiden lisäksi suomalaisia sotavankeja menehtyi sotavankeudessa 404. Neuvostoliittolaisia sotilaita oli sotavankeudessa Suomessa 64 188, ja heistä kuoli täällä lähes kolmannes eli noin 18 700. Heistä palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon 42 412. Saksalaisille neuvostoliittolaisia luovutettiin 2 048. Vankileireiltä karanneita jäi tavoittamatta 721.

Sodan julma laki on tapa tai tule tapetuksi. Se pätee taisteluolosuhteissa ja varsinkin silloin, kun kaksi vihollista on vastakkain. Vuosina 1899 ja 1907 oli tehty sopimukset maa- ja merisodankäynnistä. Näitä lakeja olisi pitänyt noudattaa kaikissa kansainvälisissä asellisissa selkkauksissa riippumatta siitä, olivatko osapuolet allekirjoittaneet sopimusta vai eivät.

Talvisodan alkukaaos

Talvisotaa oltiin osattu odottaa, mutta siitä huolimatta se puheksi niin yllättäen, niin ettei kaikkia rajaseutujen asukkaita ehditty siirtää koideistaan suojaan kauemmaksi rajasta. Niinpä suomalaisia siviilejäkin jäi paikoin vihollisen jalkoihin ja sotavangeiksi. Esimerkiksi Petsamossa Kalastajasaaennon siviiliasukkaat eivät entineet lähteä kotoaan, j akun he olivat joutuneet neuvostojoukkojen vangeiksi, heitä ei lähdetty kuljettamaan mihinkään, vaan he saivat jäädä koteihinsa Kervannon, Pummangin ja Vaitolahden kyliin. Samoin neuvostoliittolaiset miehittivät Petsamon ja Moskovan kolttakylän, jossa 62 kolttaa joutui vangiksi. Parkkinasta vankilerille joutui yhdeksän asukasta ja Salmijärven kylästä kolme. Petsamon luostarissa oli 12 munkkia, jotka myös joutuivat vageiksi. Vangit siirrettiin Kuolan niemimaan sisäosiin.

Etelämpänä, Suomussalmen ja Kuusamon alueilta joutui sodan syttyessä monta rajapinnan kylää vihollisen miehittämäksi, ja siviilit, yhteensä noin 300 henkilöä, siirrettiin sotavankeuteen pari peininkulmaa rajasta poispäin. Myöhemmin heidät siirrettiin Repolan alueelle. Ryhmä palautettiin 3.6.1940 Suomeen ja heitä oli 254 aikuista ja 165 lasta. Heistä 27 joutui myöhemmin syytteeseen osallisuudesta epäisanmaalliseen toimintaan.

Hyrsylän mutkan, Suojärven ja Salmin asukkaat vihollinen yllätti kodeistaan, ja kaikki he joutuivat sotavangeiksi. Kuten Petsamossa sai sotavangit jäädä aluksi koteihinsa. Vasta 6. helmikuuta näitä ryhmiä alettiin siirtää kauemmaksi sisämaahan. Suojärven asukkaat siirrettiin kahteen leiriin. Pohjoisten kylien asukkaat siirrettiin kovassa pakkasessa Kontupohjan lähellä olevaan Kalaosan kylään. Siellä heidät majoitettiin jo aikaisemmin metsätyöleirinä toimineeseen amerikansuomalaisten entiseen leiriin. Nämä sotavangit palautettiin Värtsilän kautta 30.5.1940, ja heitä oli 1 267 henkilöä.

Suomenlahden merivartioston tehtävissä toimineita henkilöitä joutui sotavankeuteen, lisäksi Karjalan kannakselta muutami eli yhteensä 73 henkilöä. Heidät kuljetettiin Inkerinmaalle Oranienbaumin ja Viron rannikon väliselle alueelle, ja Kannaksella vangitut kuljetettiin Terijoelle sotavankeuteen. Heidät palautettiin Kaisaniemen ja Lapinlahden kouluille, Aleksis Kiven ja Viikin kouluille sekä sieltä edelleen aikoinaan Suomen sijoituskuntiin.

Vangiksi kolme päivää ennen sodan alkua

Kolme rajamiestä oli 27.11.1939 tähystyspartiossa Petsamon Luostarin rantakalliolla. Yönsä he viettivät rajamiehiä varten rakennetussa turvekammissa. Yöllä miehet heräsivät rymistelyyn, ja kun he avasivat silmänsä, he saivat huomata, että kammin ovella ja sisälläkin oli neuvostoliittolaisia sotilaita. Pitkään ei epätietoisuutta kestänyt, sillä heidät tökittiin ylös kiväärinpiipuilla, Yksi tulijoita selitti suomeksi: - Te olette meijän vanki, lähette mukaamme, Elkää pistäkö vastaan, tai me ammumme teijät... Rajamiehet nousivat ylös, ja venäläispartio oli jo takavarikoinut heidän aseensa. Rajamiesten vankireissu alkoi kolme päivää ennen kuin puna-armeija vyöryi rajamme yli. Rajamiesten vankeus päättyi vankien luovutuksen yhteydessä 2.6.1941. Kaikki kolme pääsivät Suomeen terveinä.

Puolustusta johtavalla kapteeni Salmelolle ei tullut alkuun mitään tietoja. Kapteeni hermoitui, hänestä tuntuim että kaikki oli menetetty. Iltapäivällä hän sai raportteja. Ne eivät häntä ilahduttaneet. Rannassa suomalaiset oli lyöty. Maastosta tiedot kortoivat, että vihollisia vilisi tunturimaastossa kuin sopulilaumoja. Neuvostojoukkojen eteneminen oli hidasta, ties mistä syystä. Puolustajat saivat hieman aikalisää. Kapteeni Salmelon valtasi pelko. Kapteenin lähellä olevat miehet näkivät tämän tempaavan pistoolin kotelostaan, kohottavan sen ohimolleen, Kukaan ei ehtinyt hätään. Pistooli jysähti, kapteeni vajosi hitaasti maahan, luodin reikä värjäytyi punaiseksi, kapteenin takaraivo oli yhtenä hyytelänä. Suomalaiset Petsamon puolustajat olivat menettäneet komentanjansa. Osastossa oli kapteeni Antti Pennanen, rautahermoinen rajamies. Joukkueen johto siirtyi automaattisesti hänen hartioilleen.

Sotavankileirillä oli myös raskaana olevia suomalaisnaisia, ja niinpä Tserepovetsin vankileirillä näki päivänvalon Kari Ilja Ruotsalainen, joka voidaan lukea nuorimmaksi sotavangiksi. Talvisodan aikaiset sotavangit olivt Sirkka Liisa Uurasmaa ja Ester Jaakkola, Jatkosodan aikaiset naisvangit olivat Anni Teikkala, Martta Laine os. Lastikka, Oili Kallioinen, Rasa Asela, Kirsti Ruotsalainen ja ja Fedosova Petrova, joka oli 70-vuoitias vankina ollessaan. Hänet partisaanit vangitsivat Kuusamossa heinäpellolta.

Lapin sodassa jäin vageiksi 146 suomalaista, jotka palautettiin aikanaan Suomeen. Heitä kuljetettiin Rovaniemeltä rannikko apitkin Mo I Ranaan asti, raskaita kuormavankkureita vetäen. Saksalaiset osoittivat suomalaisia vankeja kohtaan raakuuta ja kohtleiat heitä sen mukaisesti.

Kokkolan sotavankisairaala

Kokkolassa toimi sekä talvi- että jatkosodan aikana suuri sotavankisairaala. Pääsairaala toimi keskuskoululla, ja sen lisäksi viisi kansakoulua kuului Kokkolan sairaalakapasitettiin, Tarkkaa potilaiden määrää ei ole julkaistu. Sairaaloiden hoitokapasiteetiksi on mainittu noin 2600 - 3000 potilasta.
Varsinkin talvisodan aikana sairaalalotat näkivät ja kokivat sodan julmuuden omanlaiseltaan aitiopaikalta. Sattuipa niinkin, että kun lotta alkoi vaihtaa veristä, pahalta haisevaa sidettä ja pääsi siinä purkamisvaiheen loppupuolelle saattoi siteen mukana pudota syliin tai lattialle sormi tai varvas, Se oli paleltunut kolmen-neljänkymmenen asteen pakkasessa, ja hoidon puutteessa se oli märkinyt ja irronnut isäntänsä kädestä tai jalasta.

Sotavangit tuottii Kokkolaan junalla tai siirrettiin suoraan kaupungin keskuskentälle isoon saunaan. Vangit olivat tullessaan likaisia, resuisissa kesävarusteissa, ja täitä oli jokaisella tarpeeksi. Vankien kunto oli sairaalaan tullessa yleensä heikko, kuolleisuus oli suuri.
Sairaalssa hoiti yökän hommia aina yksi lotta kerrallaan. Nuorista tytöistä tuntui pelottavalta olla suuressa talossa yksin vankien kanssa, mutta siihenkin oli totuttava. Talvisodan vangit olivat hyvin nöyriä. Potialiden ruoka oli pääasiassa perunaa ja kaalisoppaa.

Rauhan tultua sairaanhoitajat ja lotat kuuntelivat järkyttyneinä rauhanehtoja. Vangit huusivat ja hurrasivat, ja ne jotka suinkin kykenivät, tanssivat riemusta.

Syytettynä suomalainen

Urho Ruhanen syntyi Suomessa Lamposaaressa. Perhe siirtyi Neuvostoliittoon Urhon ollessa seitsemän vuotias. Hän työskenteli vuodet 1932–1937 Rintama-lehden toimituksessa. Uransa aikana Ruhanen kirjoitti kirjallisten teosten lisäksi kirjallisuuskritiikkejä ja kirjallisuusteoreettisia artikkeleita sekä käänsi kirjallisuutta suomeksi. Hän osallistui myös Karjalan kirjailijaliiton perustamiskokoukseen vuonna 1934. Vuodet 1961–1968 Ruhanen työskenteli Progress-kustantamon suomenkielisellä osastolla. Ruhanen oli Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen vuodesta 1934.

Urho Ruhanen leimattiin ensimmäiseksi suomalaiseksi nationalistiksi. "Karjalan oppilaitoksissa kirjallisuuden opetusta annettiin porvarillis-nationalistisessa hengessä.. Opettajana on 'kirjallisuudentutkija', suomalainen nationalisti Urho Ruhanen", kirjoitti Jalmari Virtanen 30. syyskuuta 1937 Literaturnaja gazeta -lehden julkaistussa artikkelissa Porvarillisten nationalistien talutusnuorassa. Vähän aikaisemmin 22. syyskuuta, Punainen Karjala-lehdessä Kirjailijaliiton puheenjohtaja Fjodor Ivatšjov sanoi kirjallisuudenarvostelija Ruhasta "fasistinationalistisen teorian vannoutuneeksi kannattajaksi."

Syytettynä ja tuomittuna suomalaisuudesta

Ruhanen erotettiin työstä. Kommunistisen puolueen jäsenenä hän uskoi vielä oikeudenmukaisuuteen. Urho kääntyi Karjalan aluekomitean ja lehtien puolueen. Tahtoen tai tahtomattaan Ruhanen joutui kajoamaan heihin, jotka leimasivat hänet fasistiksi.
Vainoista huolimatta Urho Ruhasen ja Lea Helon (Huttarin) suhteet pysyivät ystävällisinä. Edellä mainitun Ivatšjovin artikkelin mukaan Lea Helo olisi muka perustanut nationalistien ja kansanvihollisten ryhmän, johon kuuluivat Urho Ruhanen, Väinö Aalto, Kalle Vento ja monet muut. Ruhanen vangittiin vuonna 1938 Hatsinassa, jossa hän oli päässyt työhön opettajaopistoon.

5.joulukuuta 1936 oli hyväkstytty Neuvostoliiton uusi perustuslaki. Lehdissä ilmestyi artikkeleita. Niiden mukaan maa oli täynnä vakoilijoita, tuholaisia, maanpettureita, terroristeja ja muita kansanvihollisia. Minut erotettiin tarpeettomana instituutista, sillä suomen kirjallisuuden ja suomenkileisen neuvostokirjallisuuden opetus, niin kuin yleensä suomenkielinen toiminta lakkautettiin, kirjottaa Urho Ruhanen.
Leningradin valistusneuvosto nimitti minut suomenkielen opettajaksi Hatsinaan. Perhe jäi Petroskoihin. Olin iloinen, että pääsin töihin. Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä 1.1.1938 kaikki suomenkieliset koulut Leningradin alueella lakkautettiin. Minut erotettiin työstä 5. maaliskuuta 1938.

Näin minut pidätettiin

Päätin käydä äänestämässä. Hatsinassa menin äänestyspaikalle. Astelin uurnan luo ja pudotin vaalilipun sinne. Kun laskeuduin portaita toisesta kerroksesta minua läjäytettiin kämmenellä olkapäälle ja kuulin takaa äänen:
- Oletteko Ruhanen?
- Kyllä.
- Tuossa on auto, käykää siihen.
Pääkäytävän edessä seisoi henkilöauto. Siinä minut kyyditettiin Hatsinan miliisilaitokseen. Minut tuupattiin nähtävästi vahingossa varkaiden koppiin. Miliisin pantua oven lukkoon minlle alkoi sataa kysymyksiä. Aamulla saimme leipämurikan ja vangit toivat lähimmästä ruokalasta isolla kattilalla keittoa. Kiväärien ja koirien saattamana kuljimme pitkin Hatsinan katuja Tatjaninon pysäkille. Meidät kiidätettiin eri vankiloihin, kirjoittaa Ruhanen.

Kirjassaan Ruhanen kertoo järkyttävistä kuulusteluista ja vankilavuosistaan. Urho Ruhasen kirja on muistelmateos lapsuudesta nykypäivään. Sen sivuilla näkyvät tekijän perheen kohtalot Siperian vankileireiltä Leningradin piiritykseen. Vankileiristä vapauduttuaan Ruhanen teki hyvin paljon Vieljärven koulun opettajana ja johtajana. Työskennellessään pedagogisessa korkeakoulussa Ruhanen julkaisi noin kymmenen oppikirjaa, jotka oli tarkoitettu yläasteen oppilaille ja humanistisen tiedekuntien opiskelijoille.

Karjalan Kirjailijaliiton johto, Carelia- ja Karjalan Sanomat -lehtien toimitukset hakivat monesti Urholle Petroskoin kunniakansalaisen arvonimeä. Vähän ennen Ruhasen kuolemaa hänelle myönnettiin Petroskoin kunniakansalaisen arvonimi.

Ylen arkistosta löytyy Urho Ruhasen radiohaastattelut

Stalinin vankina osa 1
http://www.yle.fi/player/player.jsp?id=8149&locale=

Stalinin vankina osa 2
http://www.yle.fi/player/player.jsp?id=8151&locale=

ääninäyte
http://www.yle.fi/player/player.jsp?id=8153&locale=

Lähdeaineisto: Urho Ruhanen: Syytettynä suomalainen ISBN 951-749-109-3

Berijan tarhat

Unto Parvilahti on yksi niistä yhdestätoista miehestä, jotka kommunistisen sisäministerimme Yrjö Leinon valtakaudella v. 1945 pidätettiin ja luovutettiin neuvostoviranomaisille. Unto Parvilahti oli sodan aikana kommennettuna vapaaehtoispataljoonan yhdystehtäviin Berliiniin. Isänmaallisten harrastustensa ja toimintansa vuoksi hänet pidätettiin sodan päättyessä ja luovutettiin 21.4.1945 laittomasti Neuvostoliiton valtiolliselle poliisille. Jouduttuaan olemaan yli 10 vuotta vapautta vailla hänen onnistui palata Suomeen vuoden 1954 lopulla. Kotiinpaluunsa jälkeen hän kirjoitti kokemastaan ja näkemästään muistelmateoksen "Berijan tarhat"

Ihmisryöstö

Alkuvuodesta 1945 tapahtui hallituksessa oleellisia muutoksia ja kommunistiset ainekset valtasivat monia tärkeitä ministeripaikkoja. Huhtikuussa 1945 tuli sisäministeriksi Yrjö Leino, joka jo aikaisemmin oli tuomittu vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi viideksi vuodeksi vankeuteen. Nyt alkoi Valtionpoliisimme nopeasti "punastua" ja siitä tuli se surullisen kuuluisa Valpo, joka useiksi vuosiksi teki elämän maassamme epävarmaksi.

Kommunistiemme päämajassa tietysti katsottiin samanlainen puhdistus välttämättömäksi Suomessakin kuin Virossa, Latviassa ja Liettuassa oli tehty näiden maiden jouduttua Moskovan hallintaan. Aluksi oli laadittu musta lista, joka käsitti todennäköisesti 86 nimeä. Luettelo oli uitettu Valvontakomissioon ja väitetään, että kenraali Savonenkov Valvontakomissiosta oli esittänyt tämän luettelon hallituksellemme ja vaatinut näiden henkilöiden luovuttamista neuvostoviranomaisille. Valtionpoliisin päällikkönä toimi tällöin tuomari Saarnio ja apulaispäällikkönä kommunisti Aimo Aaltonen. Heidän tehtäväkseen jäi nuotan vetäminen.

Eräät suomalaiset virkamiehet, jotka saivat asiasta vihiä, ennättiv ät varoittaa monia luettelossa mainittuja henkilöitä ja monet näistä ehtivätkin valttää vangitsemisen. Myöhempi historiantutkimus tuonee lisävalaistusta tähän asiaan, josta virallisella taholla on vistusti vaiettu ja vaietaan edelleenkin. Asiantuntevilla tahoilla väitetään, että luovutuksesta oli etukäteen tietoisia ainakin J.K. Paasikivi ja oikeusministerinä toiminut Urho Kaleva Kekkonen.

Myöhemmin on luovutusta koetettu selittää Välirauhansopimuksen 13 §:ään nojautuvaksi, mutta tosiasiaksi jää, että tässä tapahtui karkea perustuslakiemme loukkaus. Myöskään Välirauhansopimuksen 13 §:n sanamuoto ei edellytä Suomen kansalaisten luovuttamista vieraan vallan edustajille. Mainittu pykälä edellytti sellaisten henkilöiden pidättämistä ja tutkimista, joita voitiin epäillä sotarikoksista. Viranomaisemme siis luovuttivat neuvostovallan edustajille kansalaisensa tutkimatta, olivatko kyseiset henkilöt syyllisiä tai oliko sellaista rikosta yleensä tehtykään, josta heitä voitaisiin syyttää.

Tosiasiaksi jää edelleen, ettei yksikään luovutetuista henkilöistä ollut syyllistynyt sotarikoksiin, eikä heitä myöskään Neuvostoliittoon luovutuksen jälkeen sielläkään syytetty sotarikoksista.

Pidätykset keskellä yötä

Suurin osa pidätyksistä suoritettiin, täysin itäisten esimerkkien mukaisesti, keskellä yötä 20-12. p:nä huhtikuuta 1945. Yllättäen yksityiskoteihin tunkeutuneet Valpon etsivät suorittivat pidätysten yhteydessä huolellisen kotitarkastuksen. Pidätetyt kuljetettiin pois perheittensä keskuudesta sanallakaan ilmoittamatta mihin, pidätyksen syytä ei myöskään mainittu. Pidätyttejen ei sallittu ottaa mukaansa vaatekrtoja varalle tai muuta tarpeellista. Eräskin pidätetyista, jonka jalka olai amputoitu polven yläpuolelta, ei saanut ottaa mukaansa edes jalkaproteesiaan, vaan hänen oli hypittävä ainoalla jalallaan portaita alas ulkona odottavaaan autoon.
Pidätettyjen koteihin jäi joitakin Valpon miehiä vartioimaan, ettei kukaan perheenjäsenistä voinut poistua asunnosta, käyttää puhelinta tai muulla tavalla ilmoittaa tapahtuneesta ihmisryöstöstä. Vartijat poistuivat kodeista vasta sitten, kun pidätetyt oli ehditty kuljettaa Neuvostoliiton alueelle. Koko toimenpide oli etukäteen huolellisesti valmisteltu ja sujuikin se tarkalleen aikataulun mukaan.

Katajanokan vankilassa

Unto Parvilahti kirjoittaa, että minun kohdallani tämä Odysseia alkoi Katajanokan Lääninvankilasta, huhtikuun 21 p:nä klo 1.20 yöllä herätti vartiopäällikkö Kolppo minut ja kertoi kahden etsivän tulleen noutamaan minut kuulusteltavaksi, Ihmettelimme epätavallista aikaa, sillä koskaan ennen ei ollut tapahtunut , että vanki noudettaisiin kuulusteltavaksi keskellä yötä. Siksi Kolppo varoittikin minua lähtemästä mukaan ja selitti, ettei hänen ole pakko luovuttaa minua. Vankilan ohejsääntö edellytti vankien luovuttamista vain toimistoaikana. Päätimme kuitenkin katsella lähemmin näitä noutajiani ja pukeuduttuani lähdin vartiopäällikön kanssa vankilan kansliaan. Siellä odotti kaksi miestä, joista toisen tunsin ulkonäöltä Valtionpoliisin mieheksi. Kumpikin esitti poliisikorttinsa sekä poliisitarkastaja Jäntin allekirjoittaman kirjelmän, jolla minut pyydettiin luovuttamaan Valvontakomission kuulusteltavaksi. Etsivät mainitsivat koko juttuun tarvittavan ehkä parisen tuntia. Kun en huomannut miehissä mitään epäiltävää ja kun toisaalta olin utelias kuulemaan, mitä kysyttävää venäläisillä oli minulta, päätin lähteä mukaan. Otin mukaani päällystakkini ja rasian savukkeita ja pitkä matkani oli alkanut.

Ratakatu 12:een

Autoa ohajnnut poliiispukuinen mies ei kuitenkaan ajanut Valvontakommision päämajaan hotelli Torniin, vaan Valtionpoliisin toimitaloon Ratakatu 12:een, kirjoittaa Unto Parvilahti. Tässä vankeuteni alkuaikoina tutuksi käyneessä talossa olikin jo tyyli muuttunut. Etsivät ja vartijat olivat miltei kokonaan vaihtuneet uusiin miehiin, ja käytävässä seisoskeli varsin hämäräperäisen näköisiä tyyppejä. Minut vietiin enemmittä selityksistä vankilan puolelle, vapautettiin arvoesineistäni ja papereistani, jotka suljettiin isoon kirjekuoreen. Sen jälkeen sain poistua yksinäiseen selliin odottamaan tapahtumien kehitystä.
Tänä yönä tuntui Valpossa olevan tavallista vilkkaampaa. Käytäviltä kuului kiireisiä askeleita ja sellien ovia availtiin ja suljettiin tavallista tiehämpään. Sellissäni oli vuode valmiina ja päätin jatkaa häiriytynytt yöuntani liikoja ohtimatta mitä oli tapahtumassa. Arvelin tuelvani siirretyksi Riihimäen vankilaan, jonne muutkin "tilanteen johdosta" vapautensa menettäneet oli keskitetty, kirjoittaa Unto Parvilahti.

Lähtö tuntemattomaan

Klo 7.00 tienoilla aamusella alkoivat tapahtumat jo kehittyäkin. Olin vielä syvässä unessa, kun eräs Leinon kaartilaisista avasi sellin oven, kehotti ottamaan päällysvaaatteeni ja seuraamaan. Käytävässä oli jo eräitmuita minulle tuntemattomia herrasmiehiä ja lisää tuotiin eri selleistä. Ainakin toistakymmentä uuden Valpon etsivää piiritti ryhmämme ja mitään selitelemättä he alkoivat niputtaa mietä käsiraudoilla kahden miehen pareiksi. Vasen käteni kiinnitettiin erään minua vanhemman herran oikeaan käteen ja esittelyn tapahduttua tiesin, että hän oli entinen tsaarinaikaisen laivaston upseeri, nykyisin Helsingissä liikemiehenä toimiva Boris Björkelund. Häneltä oli pidätyksen yhteydessä takavarikoitu jalokiviä ja kultaesineitä useiden satojentuhansien markkojen arvosta. Näitä arvoesineitä hän ei ole sen koommin nähnyt, kirjoittaa Unto Parvilahti.

Kun kaikki pidätetyt oli kahlehdittu pareiksi, marssitettiin meidät kuin rikolliset pihanpuoleisia portaita alas pihalla odottaviin poliisiautoihin. Tilanne kävi yhä arvoituksellisemmaksi. Mikäli kyseessä olsi siirto Riihimäelle, ei umpinaisessa poliisiautossa tarvittaisi käsirautoja. Suurin osa pidätetyistä oli sitä paitsi ikämiehiä, jopa vanhuksiakin, jotka tuskin yrittäisivät karkuun aseistetuilta vartijoilta.
Saimme lisää ihmettelemisen aihetta. Eräästä pihanpuoleissta ovesta marssi ulos venäläisiä konepistoolimiehiä, jotka arvomerkeistä huomasin vääpelinarvoiksisa aliupseereiksi, kirjoittaa Parvilahti. He asettuivat autoihin meidän jälkeemme konepistoolien piiput suunnattuina suoraan meihin. Hetken kuluttua tulivat esille kuljetuksen johtajatkin, everstiluutnantti ja kapteeni.

Ketä olivat pidätetyt?

Boris Björkelund, liikemies enti. meriupseeri Tsaari-Venäjän laivastossa
Unto Parvilahti, liikemies, toimi sodan aikana yhdysupseerina Berliinissä
Peter Bystrojevski, toimessa tupakkatehdas Fenniassa, toimi sodanaikana rintamaprogandan palveluksessa
Richard Dahm, liikemies, toimi sodanaikana kielenkäännöstehtävissä
Dimitri Kusmin-Karajev, ratsumestari, sanomalehden toimittaja, venäläisten emigranttien toimihenkilö
Vladimir Kutsenetsov, toiminut johtajana yksityisessä liikeyrityksessä
Vasili Maximov, ylioppilas, osallistunut molempiin sotiin kenttäarmeijassa, sotainvalidi
Georg Narbuth, autonkuljettaja, toimi sodanaikana ilmatorjuntajoukoissa
Feodor Pihra, radioteknikko
Boris Popper, keminä opiskelija
Kyril Pushkarev, kapteeni, toimi sodan aikana YLE:n tiedotusosastolla

Suomessa Nassen-passilla oleskelevia:

Valdimir Batamov, työskenteli tupakkatehdas Fenniassa
Dimitri Daragan, diplomi-insinööri, sodan aikana toiminut teknillisissä tehtävissä
Severin Dobrovolskij, tsaarin armeijan kenraali, toimitti venäläisten emigranttien sanomalehteä
Maximillian Loudon, työskennellyt eri lähetystöjen autonkuljettajana, viimeksi Romanian lähetystössä
Georg Popper, opiskelija
Stepan Petrisenko, oli Kronstadtin kapinan aikana vastavallankumouksellisen matruusineuvoston puheenjohtaja, elänyt sen jälkeen Suomessa
Andrei Sumbarov, toimi radioprogandan palveluksessa sodan aikana
Igor Verigin, insinööri, toimi sodan aikana kautinkuuluttajana rintamalla

Joukkomme pääosa oli siis venäläistä syntyperää. Yksitoista oli Suomen kansalaisia, joita Suomen valtion velvollisuus oli perustuslain mukaan suojella. Muut kahdeksan henkilöä oleskelivat nansen-passilla Suomessa, ja kansainvälisten sopimusten nojalla valtiomme velvollisuus oli suojella heitä samoin kuin oman maamme kansalaisia.

Pahat aavistukset toteutuvat

Matkamme jatkui Porvoon manntielle ja kun automme kääntyi Malmin lentokentän tienhaarasta kentälle, alkoivat aavistuksemme saada kiinteämpiä muotoja. Pysähdyimme kentän laidalla venäläisten hallussa olevien parakkien luon ja meidät komennettiin astumaan sisälle.
Jo kentälle tullessamme olin olin nähnyt käytettävän kahden DC3-mallisen lentokoneen moottoreita lämpimiksi ja arvelin, että matkamme jatkuisi niillä koneilla.
Välittömästi nimenhuudon jälkeen meidät marssitettiin kiitoradan päässä odottaviin lentokoneisiin ja pian olimme ilmassa. Lentokoneemme ottivat heti startin jälkeen suunnan kaakkoon. Ylitimme Suomenlahden ja koneemme laskeutui Leiningradin lentokentälle polttoainetäydennystä varten. Tässä ihmisryöstössä mitään ei oltu jätetty sattuman varaan.
Järkyttävä kirja kertoo, miten Unto Parvilahti joutui olemaan tutkintovankina useita kuukausia, kunnes hänet lopulta tuomittiin v:n 1945 lopulla viideksi vuodeksi pakkotyöhön "vastavallankuomouksellisesta toiminnasta ulkomailla". Pakkotyötuomion päätyttyä hänet tuomittiin neuvostotavan mukaan elinkaudeksi Siperiaan ja kuljetettin kaukaisella napapiirillä sijaitsevaan Dudinkaan - "kovien kasvojen kaupunkiin".
Stalinin kuoltua Unto Parvilahden karkoitusmäärys peruttiin ja hän sai oikeuden matkustaa mihin tahansa Neuvostoliitossa. Kuukausien odotuksen jälkeen hän sai viisumin kotimatkaa varten vuonna 1954.

Lähdeaineisto Unto Parvilahti: Berijan tarhat yhdeksäs painos

Pitkä matka Siperiaan

Vielä 1950-luvulla arvioitiin, että vankileireissä oli ainakin miljoona ihmistä. Joukossa oli tietysti myös suomalaisia. Yksi heistä oli lappeenrantalainen Hilma Kilkkinen, joka jäi talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 puna-armeijan vangiksi Petsamossa.

Kilkkinen virui Stalinin leireissä kaikkiaan 14 vuotta. Hän menetti terveytensä, työkykynsä ja toimeentulonsa Siperiassa, mutta hän pääsi vihdoin takaisin Suomeen talvella 9.2.1954. Hilma Kilkkinen piti vankileireillä päiväkirjaa ja hän kirjoitti kokemuksensa kirjaksi 1960-luvulla. Hän antoi käsikirjoituksen Suomen opettajain liitolle, mutta siihen aikaan sellaiselle kirjalle ei löytynyt Suomessa kustantajaa.

Vasta vuonna 1997 Otava kustansi kirjan, jonka toimitti filosofian tohtori Ritva Sievänen-Allen. Hän toteaa kirjassa, että "kuvaus suomalaisen opettajattaren kokemuksista vankileirillä Siperiassa oli eräänlaista maanalaista kirjallisuutta 1970-luvun Suomessa".

Järkyttävä, suorastaan uskomattomalta tuntuva tarina opettaja Hilma Kilkkisen vankeusajasta epäinhimillisissä olosuhteissa Neuvostoliitossa vuosina 1939-1954. Kirja on erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu kuvaus järkyttävistä asioista ja tapahtumista.

Opettajan työtä Jäämeren rannalla

Hilma Kilkkinen syntyi vuonna 1897 Taipalsaarella. Hän muutti perheensä mukana 1911 Lappeenrantaan ja valmistui opettajaksi 1922. Syksyllä 1939 Hilma Kilkkinen sai opettajan paikan Petsamon Pummangista, Jäämeren rannalta. Hän aloitti viransijaisena.Petsamo oli Tarton rauhassa 1920 määrätty Suomelle. Petsamossa oli kalastajakyliä ja Kolosjoen nikkelikaivos.

Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Suomen edustajat neuvottelivat Moskovassa Neuvostoliiton vaatimuksista, joihin kuului osan Petsamosta luovuttaminen Neuvostoliitolle.Sota syttyi 30. marraskuuta 1939 ja heti samana päivänä puna-armeija valtasi Petsamon. Siviiliväestö ei ehtinyt karkuun, se jäi vangiksi. Siviilivangit siirrettiin helmikuussa 1940 Murmanskiin.

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940 ja petsamolaiset vangit palautettiin Suomeen. Hilma Kilkkinen kuitenkin pidätettiin, eikä häntä päästetty palaamaan muiden mukana.

Tuomio 8 vuotta, syytä ei yksilöity

Syyskuussa 1940 Hilmalle langetettiin tuomio: 8 vuotta vankeutta vankileirillä Siperiassa. Syyksi merkittiin "sosiaalisesti vaarallinen elementti". Hilma ei koskaan saanut selville mistä häntä oikein syytettiin.Hilma oli ollut piikomassa Englannissa kesällä 1933 ja 1937 ja oppinut siellä englantia. Hän luki englantilaisia kirjoja ja puhui englantia. Tämä saattoi olla syy siihen, että venäläiset epäilivät häntä talvella 1940 vakoojaksi.Nykyajan suomalaisen on vaikea kuvitella oloja, joihin Stalinin vangit vuosikausiksi tuomittiin. Käsittämättömintä on se, että suurin osa vangituista ei käytännössä ollut syyllistynyt mihinkään. Neuvostoliitossa vangitsemiseen riitti syyksi se, että oli "ulkomaalainen".Siperiassa vangit olivat piikkilanka-aitojen ympäröimissä parakeissa. Torneissa oli aseistettuja vartijoita, jotka olivat valmiita ampumaan. Töihin kyenneet tekivät töitä, sairastuneet pääsivät vähemmällä, mutta lääkkeiden puutteessa monet sairastuneet kuolivat.

Nälkää, vilua,luteita ja rottia

Nälkä ja vilu olivat jokapäiväisiä. Siivottomuus ja hygienian puute hämmensi suomalaisia. Luteita ja rottia oli asuinparakeissa. Täit levisivät ihmisistä toisiin. Jotkut etsivät salaa tunkiosta ruuantähteitä nälkäänsä, tai kaivoivat kasvien juuria kesällä maasta. Siperiassa oli talvella usein yli 40 astetta pakkasta.Vähistä tavaroista oli pidettävä huolta, sillä varastelu oli tavanomaista. Hilma Kilkkisellä oli sama takki koko 14 vuoden vankileirielämän ajan. Ensimmäisenä leiritalvena hän nukkui kylpyvaippa patjanaan, takki peitteenään ja kengät päänalusenaan. Siitä olot eivät merkittävästi parantuneet.Vangeilla ei ollut mitään yhteyksiä koteihinsa. Vankeja oli ympäri Eurooppaa, Virosta, Liettuasta, Puolasta, Unkarista, Ukrainasta.Ensimmäisen vuoden aikana Hilma Kilkkisen paino putosi 60 kilosta 38 kiloon. Ankarissa oloissa hän sairastui vakvasti ja joutui viimein vapauduttuaan helmikuussa 1954 sairaalahoitoon toipumaan vankileirien rasituksista. Hänellä oli struuma, kilpirauhasen suurentuma, ja leirillä hän sairastui tuberkuloosiin.

Suomeen palaaminen monen mutkan takana

Maailmansota päättyi 1945, mutta Hilma Kilkkinen teki pakkotöitä Novosibirskissa ja Kemerovossa kunnes tuomio päättyi 11. maaliskuuta 1948. Hän halusi tietysti palata Suomeen, mutta viranomaiset ilmoittivat, että "voimme lähettää teidät vain Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle."Hilman kotipaikaksi määrättiin Oredes, 100 kilometriä Leningradista (nykyisin Pietari) etelään. Matkalla sinne hän pääsi Moskovassa käymään Suomen lähetystössä. Hänelle annettiin Suomen passi ja sanottiin, että Leningradista hän voi hakea Suomen viisumia.Pian kävi kuitenkin selväksi, että Neuvostoliitto oli haluton sallimaan vankeudessa olleiden ulkomaalaisten levittää tietoja kokemuksistaan muulle maailmalle. Neuvostoliittohan oli sosialismin ihannevaltio, jossa kaikki oli hyvin. Hilma Kilkkinen oli vuosina 1948-1949 monta kuukautta ilman passia, ilman asuntoa, työtä ja oleskelulupaa eri puolilla Neuvostoliittoa. Syksyllä 1949 hän pääsi Moskovasta ensimmäisen kerran soittamaan puhelimella sukulaisilleen Suomeen.

Uusi tuomio, nyt 10 vuotta pakkotyötä

Hilma Kilkkinen pidätettiin Moskovassa ja 11. maaliskuuta 1950 hänelle langetettiin 10 vuoden pakkotyötuomio, joka oli sovitettava Abesin leirillä Komin tasavallassa.Syyte ja tuomio perustuivat "agitaatioon". Hilma totesi, että asia oli naurettava, koska hän ei ollut kuukausiin edes keskustellut kuin muutaman ihmisen kanssa.Neuvostoliiton tuomioistuimien toimet olivat täysin mielivaltaisia. Hilma kesti pakkotyössä henkisesti, mutta fyysisesti hän alkoi olla lopussa. Maaliskuussa 1953 Stalin kuoli. Vähitellen olot Neuvostoliitossa alkoivat helpottua ja esimerkiksi poliittisia vankeja alettiin vapauttaa. Kesällä 1953 Hilma Kilkkinen pääsi Moskovan lähelle leiriin, jossa oli sotavankeja eri puolilta Eurooppaa. Lähellä Mustaa merta olleen siirtoleirin kautta hän pääsi 9. helmikuuta 1954 vihdoin junalla Vainikkalan kautta Suomeen. Maailmansodan päätyttyä vankeja pääsi palaamaan Suomeen ja jotkut kertoivat viranomaisille Hilma Kilkkisestä, jonka olivat tavanneet Kemerovossa. Suomen lähetystö esitti 1947 Neuvostoliiton viranomaisille hänestä kyselyn. Vastaus oli, että "ei ole tavattu Kemerovon sotavankileirillä".

Ensimmäisen tuomionsa päätyttyä Hilma Kilkkinen pääsi 1948 käymään Moskovassa Suomen lähetystössä, mutta sekään ei pystynyt auttamaan häntä pääsemään kotiin. Lähettiläs Cay Sundström ei antanut lupaa!

Carl-Johan (Cay) Sundström (1. heinäkuuta 1902, Hamina – 5. maaliskuuta 1959, Tukholma) oli suomalainen poliitikko ja yksi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) perustajajäsenistä, liiton toinen puheenjohtaja vuosina 1944–1946. Sundström toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana vuodesta 1936, kunnes hänet loppuvuodesta 1940 erotettiin. Yhdessä erotettujen tovereidensa kanssa Sundström muodosti Sosialistisen eduskuntaryhmän, joka tuli tunnetuksi "kuutosina". Jatkosodan alettua Sundström ryhmineen vangittiin. Syyskuussa 1945 Sundström nimitettiin lähettilääksi Moskovaan.
Katso eduskunta Cay Sundström
http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=911553&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

Suomen kouluhallitus sai marraskuussa 1953 Hollannista kirjeen. Sen oli lähettänyt L. H. Lindhorst, joka oli tutustunut Hilma Kilkkiseen Tserbakovissa sotavanki- ja keskitysleirissä, 380 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. Suomalaiset saivat varmuuden siitä, että Hilma on yhä elossa ja pyrkii edelleen takaisin kotimaahan.

Terveys meni,mutta elämä jatkui

Hilma Kilkkinen pääsi yli 14 vuoden kurimuksen jälkeen Suomeen. Uskonnollinen vakaumus, fyysinen sitkeys, valtava henkinen kestävyys ja tottumus yksinkertaisista oloista auttoivat hänet kestämään vuodet vankileireillä.Suomessa Hilma Kilkkinen todettiin työkyvyttömäksi ja hän sai eläkkeen vuonna 1956 ja kuoli kesällä 1975. Hän kirjoitti muistelmansa ja totesi ne viimeistellessään joulukuussa 1971:"Sodanaikaiset vammat eivät ole vieläkään parantuneet. Minut vangittiin Stalinin systeemin mukaisesti ilman toteen näytettyä syytä. Jouduin viettämään vankiloissa ja pakkotyöleireillä 14 vuotta.Minulta kysytään: miksi? Kuinka se on mahdollista? Kuinka kestin? Niin, kunpa sen tietäisin."

Lähdeaineisto: Hilma Kilkkinen: Pitkä matka Siperiaan ISBN 951-1-15038-3

Miten Suomi valloitetaan

Professori Ohto Manninen on kirjoittanut kirjan Miten Suomi valloitetaan. Kirjassaan hän kertoo miten puna-armeijan johto suunnitteli 1939-1944 useita operaatiita Suomea vastaan. Suunniteltiin rintaman siirtoa tai koko Suomen valtaamista. Oli hyökättävä Viipuriin, Helsinkiin tai Suomen länsirannikolle. Osa ajatuksista jäi kassakaappin, osa otettiin käyttöön.

Meretskovin suunnitelma

Venäläinen historiantutkija N. I. Barysnikov tulkitsee Leningradin piirin talvisodassa sovellettujen suunnittelmien kehittelyn helmikuun ja kesäkuun 1939 välillä. Helmikuu 1939 ei vielä ollut suunnittelussa erityinen käännekohta, sillä käsky suunnitelmien tarkistamisesta annettiin vuosittain tammi-helmikuussa. Aina niihin sisältyi hyökkäys Suomeen. Merkityksellistä on se, että ainakin Sotalaivaston yleisesikunta antoi suunnitteludirektiivin 20.6.1939 ja taas uuden direktiivin jo 2.8.1939. Tuolloin operaatiosuunnitelmia muutettiin kesken vuotta. Se aiheutui yleistilanteen muutoksesta.

Muistelmakirjat kertovat

Tästä tärkeästä suunnitteluvaiheesta kertovat A.A. Vasilevskin ja K.A. Meretskovin tärkeät muistelmakirjat. Vasilevski, joka tuolloin oli yleisesikunnan operaatio-osaston päällikön sijainen kertoo, että Pääsotaneuvosto käsitteli neuvostoasevoimien valmiutta Suomen suunnalla, kun "kansainvälinen tilanne oli heikkenemässä", siis kaikesta päätellen ennen toisen maailmansodan alkamista. Yleisesikunta esitteli jo varhemmin laaditun ja Voroshilovin hyväksymän yksityiskohtaisen suunnitelman. Sen perusideat ja pääpiirteet olivat B. M. Saposnikovin. Suunnitelmaa laadittaessa yleisesikunta oli lähtenyt mm. siitä, että Suomi saattaisi saada apua suurvalloilta, Saposnikovin mielestä vastaiskun suorittaminen Suomea kohtaan ei ollut suinkaan yksinkertaista, vaan siihen vaadittiin "vähintään kuukausia kestävä ankara ja vaikea sota". Muistettakoon, että Saposnikov oli itse ollut 1935-37 Leningradin sotilaspiirin päällikkönä. Neuvonpidossa Saposnikov painotti, että sotatoimet oli saatettava loppuun nopeasti, sillä muutoin Suomi saisi ulkopäin merkittävää apua ja konflikti laajenisi. Stalin nauroi Saposnikoville: "Sellaisesta maasta kui Suomesta selviämiseen te vaaditte niin valtavia voimavaroja. Ei niitä sellaisia määriä tarvita"

Ylin sotilasjohto kokoontui kesällä 1939 Stalinin luona 2.6., 13.7, 1.8., 10.8. ja 25.8. Kaiken aikaa Neuvostoliitto neuvotteli länsivaltojen kanssa sotilaallisesta yhteistyöstä Saksaa vastaan ja teki tällöin ehdotuksia mm. Suomen aluevesien käytöstä meritukikohdiksi. Sen jälkeen Neuvostoliitto teki 23.8. etupiirijakossopimuksen Saksan kanssa.
Neuvostoliitossa ei ymmärrettävästi juurikaan uskottu, että Suomi ryhtyisi hyökkäykseen. Suomen väkiluku oli kaikkiaan 3 650 000 asukasta.
Eräät asiakirjat kertovat,että Neuvostoliiton johdossa suorastaan epäiltiin, että Suomen hallitus oli valmis "hyötymään Neuvostoliiton kustannuksella, jos Japani hyökkäisi Neuvostoliiton kimppuun". Moskovassa oli varauduttu siihen, että Suomen armeija tulisi sotatilanteessa toimimaan suoja-armeijana, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli turvata voimakkaiden ulkomaisten joukkkojen esteetön strateginen keskittäminen ja järjestäytyminen Neuvostoliiton alueelle tunkeutumista varten. Erityisesti Leningradin valtaamista varten.

Meretskovin muistelmat

Leningradin sotilaspiirin silloisen komentajan K.A. Meretskovin muistelmien mukaan Stalin kuvaili kesäkuun lopulla 1939 tilanteen sellaiseksi, että Saksa oli "valmis karkaamaan naapureidensa, mm. Puolan ja Neuvostoliiton kimppuun millä suunnalla tahansa. Suomesta saattoi helposti tulla jommankumman tärkeimmän porvarillis- imperialistisen - joka saksalaisen tai ranskalais-amerikkalaisen ryhymittymän - sillanpääasema Neuvostoliiton vastaisille toimille. Mahdollista oli myös se, että ryhmittymät sopivat yhteisestä hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan, ja Suomi joutuu vaihtorahaksi muiden pelissä, kun se usutetaan kimppuumme suursodan esitaistelijana."

Suomessa 1930-luvun mittaan sodan varalle laadituissa suunnitelmissa ei varauduttu hyökkäyssotaan, joskin taktinen ajattelu suosi hyökkäyksiä. Suomen puolutussuunnitelma perustui ajatukseen, että Neuvostoliiton päähyökkäys tulisi Karjalan kannaksen suunnasta. Kannaksen lukuisat vesistöt suuntaisivat hyökkäyksen kapeikkoihin. Vastustaja oli tarkoitus pysäyttää linjalle, jossa Kannaksen keskiosan järvivyöhyke ja Vuoksi ruuhkauttaisi joukot ja toimintamahdollisuus heikkenisi. Tälle linjalle oli rakennettu pääasema, joka vahvistettiin kantalinnoittein. Talvisodan alkuun mennessä siihen oli rakennetu ja kunnostettu 101 betonista linnoituslaitetta. Tätä pääasemaan ryhdyttiin kutsumaan Mannerheimin linjaksi.

Itämeren laivaston 2.8.1939 sotalaisvaston kansankomissaarilta saaman direktiivin mukaan sotasuunnitelmaan oli sisällytettävä 1. Suomen, Viron ja Latvian laivastojen tuhoaminen, 2. Suursaaren, Suur- ja Pieni-Tytärsaaren, Lavansaaren ja Seiskarin valtaaminen ja 3. saksalaisten estäminen - sukellusveneiden avulla tunkeutumasta Turun ja Ahvenanmaan saaristoon, Helsinkiin ja Tallinnaan.
Suomenlahden itäosan saarien operatiivista merkitystä korosti se, että niiden miehittämiseen oli määrä syhtyä myös ilman sotatilaa, jos Suomi loukkaisi neutraliteettia tai mikäli neuvostohallitus päättäisi olla ottamatta huomioon neutraliteettia. Samantapaista ratkaisua Neuvostoliitto esitti länsivalloille keäsllä 1939 Moskovassa koskien Suomenlahden suuosaa.

Käytännön suunnitelmissa Itämerenlaivasto joutui rajoittumaan vain eräiden Suomenlahden saarten ( Suursaarn, Lavansaaren ja Seiskarin) miehitysajatukseen. Suursaaren kohdalle oli Suomen puolella laskettava miinakenttä. Silti valmistauduttiin marraskuussa 1939 myös Hangon valtaamiseen mereltä käsin, kunhan maavoimien hyökkäys olisi edennyt Suomen sisäosiin.

Meretskovin uusi suunnitelma

Pääsotaneuvosto ei valinnut Saposnikovin suunnitelmaa, vaan antoi Leingradin sotilaspiirin päällikölle Meretskoville käskyn työstää uuden version suunnitelmaksi. Tähän liittyy se, että Kansallinen puolustuskomitea päätti 13.6. Leningradin sotilaspiirissä syksyllä Meretskovin johdolla järjestettävistä sotahrjoituksista, Muistelmateoksensa mukaan Meretskov sai kesäkuun lopussa 1939 Stalinilta henkilökohtaiseksi tehtäväksi laatia muistion eri vaihtoehdoista "vastahyökkäykseksi" Suomea vastaan Murmanskin ja Leiningaradin alueella. Määräajassa - 2-3 viikkoa - Meretskov laati muistion ja sai Moskovassa heinäkuun loppupuoliksolla siitä Stalinin ja Voroshilovin kritiikin. Nämä vaativat että hyökkäys saisi kestää vain pari viikkoa ja että siihen voisi käyttää puna-armeijan voimaa myös sotilaspiirin ulkopuolelta. Meretskov sai kehotuksen valmistautua antamaan uuden selonteon puolustusvalmistelujen kulusta syksun alussa.
Valmisteluihin ryhdyttiin myös konkreettisesti. Puna-aemeijan huoltohallinto määräsi 15.7. Leningradin sotilaspiirin perutamaan 25.8. mennessä Leningradiin, Murmanskiin ja Argangeliin menevien rautateiden varsille ruokailuasemia alueelle saapuvia joukkoja varten ja huoltokeskukset Vologdaan, Tihvinään ja Dnohon.

Neuvostoliiton puolustuskomitea teki 14.8.1939 päätöksen pohjoisrannikon puolustuksen vahvistamisesta. Tämä saattoi johtua Englannin ja Ranskassa käytyjen sotilasneuvottelujen kangetelusta. Uhka Muurmannin ja Argangelin suunnalle tuli selvästikin lännestä.

Meretskovin suunnitelmaa ei sitten näy tehdyn suuria korjauksia ennen lokakuuta 1939,vaikka yleispoliittinen asetelma Molotov-Ribbebtrop-sopimuksen myötä muuttuikin.
Heti Saksan hyökättyä Puolaan Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto teki päätöksen ylimääräisten kertausharjoitusten järjestämisestä. Sotavalmiutta nostettiin. Suomenkin suunnalla valmiutta kohotettiin.

Pohjoisessa perustettiin 10.9.1939 annetulla käskyllä Muurmannin operatiivinen ryhmä. Ryhmän tehtävänä oli estää hyökkäys lännestä alueella Polarnyi-Murmanski-Kantlahti. puolustaa Kuolan niemimaata pohjoisesta ja lännestä sekä estää maihinnousu Jonkanga-joen ja Vaida-Guban (Petsamon- Vaitolahden)väliselle rannikolle, Ryhmälle oli operatiivisesti alistettu Pohjoinen laivasto, jonka tuli erityisosalla puolustaa Vienan meren Sorokan satamaa.
Leningradin sotialspiirin sotaneuvoston syyskuun puolivälissä antavat ohjeet kuvastavat ajattelua, joka - mahdollisesti Meretskovin kesällä kaavailujen perusteella - tähtäsi valmiuteen aloittaa Suomea vastaan sotatoimet loka-marraskuun vaihteessa.
Viimeistään 16.9. päätettiin luoda itärajalle suurempi voima siirtämällä alueelle kolme lisädivisioonaan, Johtoon tulisi 8. Armeijakunnan esikunta alaisenaan 56. Armeijakunta ja Erityisarmeijakunta,

Kannaksella neuvostojoukkojen keskitys rajan tuntumaan alkoi lokakuun alussa. Leningradin sotilaspiirissä annettiin 8.10. klo 18.30 piirin joukoille taistelukäsky no 1: oli ryhmittäydyttävä Kannaksella rajalle ammuun 10.10. mennessä. Kannakselle lähetettiin järeää tykistöä ja kolme panssariprikaatia. Päättäväinen hyökkäykseen valmistatuminen Suomen suunnalla alkoi lokakuun viimeisellä viikolla. Uusia joukkoja tuotiin ja myäös ryhmityksessä tapahtui muutoksia.
Leningraadin sotilaspiirin sotaneuvoston 29.10. Yleisesikuntaa varten laatimassa suunnitelmassa "Suomen armeijan maa-ja merivoimien lyömiseksi" perustehtävänä oli Suomen puolustuksen murtaminen: "joukkomme tunkeutuvat samanaikaisesti kaikilta suunnitla Suomen alueelle tavoitteena estää vihollisen ryhmittymä ja yhteistoiminnassa ilmavoimien kanssa antaa ratkaiseva isku, joka johtaa Suomen armeijan tappioon".

Suunnitelmassa päätettiin, että "Suomen armeijan kestävyys tulee riippumaan ensimmäisten taistelujen tuloksesta". Tämän vuoksi pääpaino pantiin suurella voimalla tehtävälle massiiviselle ensi-iskulle vastustajan tuhoamiseksi lopullisesti kahden-kolmen viikon kuluessa. Laskettiin, että operaatio oli suoritettavissa 10-15 vuorokauden kuluessa.

Neuvostoliiton keskityksen suuruus Suomen rajaseudulla oli noin 400 000 miestä, 1915 tykkiä, 1500 panssarivaunua ja noin 1000 taistelulentokonetta.Lisäksi Itämeren laivastolla oli valmiina 383 taistelukonetta. Puna-aremeija ryhtyi hyökkäykseen 30.11. klo 7.30 Jäämereltä Suomenlahteen ulottuvalla rintamalla, jonka pituus oli 1610 km.


Hyökkäämättömyyssopimus
http://www.histdoc.net/historia/nonaggr.html

Tarton rauhansopimus
http://www.hot.ee/eikko/Rauha.htm

Molotovin selostus 31.10.1939 Korkeimmalle neuvostolle
http://www.histdoc.net/historia/molotov_31101939_fi.html

Pääministeri Cajanderin puhe 23.11.1939
http://www.histdoc.net/historia/cajander.html

Pravdan vastaus Cajanderin puheeseen
http://www.histdoc.net/historia/pravda1.html

Lähdeaineisto: Ohto Manninen Miten Suomi valloitetaan ISBN 978-951-37-5278-

Vuodet Tehtaankadulla

Neuvostoliiton pitkäaikainen lähetystövirkailija Albert Akulov on kirjoittanut kirjan Vuodet Tehtaankadulla. Vuonna 1930 Leningradissa upseeriperheeseen syntynyt Albert Akulov hakeutui ulkoministeriön alaisena Moskovassa toimivaan Kansainvälisten suhteiden instituuttiin, joka koulutti tulevat venäläiset diplomaatit tehtäviinsä. Suoritettuaan tutkintonsa 1954 hän astui Neuvostoliiton ulkoministeriön palvelukseen ja siirtyi jo samana vuonna Suomeen, ensin lähetystöharjoittelijaksi , sittemmin attaseaksi ja tulkiksi. Entinen Pravdan Pohjoismaiden kirjeenvaihtaja ja Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston esittelijä Stefan Vladimirovits Smirnov oli Akulovin läheinen yhteistyökumppani. Smirnov oli Suomen valvontakomission viimeinen työntekijä. Akulov ja Smirnov olivat molemmat KGB:n agentteja.

Akulov tunnustaa,että he tekivät työssään monia virheitä ja erehdyksiä. Lankesimme usein Neuvostoliiton ja Suomen naapurusuussuhteiden vastustajien progaatioihin ja turhaan ohjasimme lehdistömme pommittamaan raskaalla tykistöllä varpusia. Varmaan ei olisi pitänyt niin kiivaasti ja emontionaalisesti paisutella keskustelua Suomen puolueettomuuden eräistä piirteistä. Tietyissä vaiheissa koimme turhaa ennakkoluuloisuutta. Neuvostoliitolle - niin kuin kaikille suurvalloille kaikkina aikoina - oli ominaista pyrkimys voimistaa vaikutustaan pieniin naapurimaihin. Suomen suhteen se muuttui luonteeltaaan sisäihin asioihin sekaantumiseksi. Omatunto puhtaana voin vakuuttaa, että milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolla ei ollut aikeita tai suunnitelmia muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmää, kirjoitta Albert Akulov. Tuota aikaa palvelleiden ihmisten toimintaa voi arvioida vain heidän aikansa käyttäytymiskriteereiden perusteella, puolustelee Albert Akulov.

Suomalaisten pelko

Diktaattori Stalin vihasi Leningradia. Leiningradissa "puhdistukset" alkoivat huomattavasti aikaisemmin kuin Neuvostoliiton muissa kaupungeissa. Ensimmäinen zinovjedilaisten "puhdistus" tapahtui jo vuonna 1924, Sitten seurasi kokonainen sarja erialaisten puolueen sisäisten oppositioiden "puhdistuksia", koska juuri Leningradissa, jossa yleinen kulttuurin taso oli ollut aina korkeampi kuin muualla Venäjällä, noilla oppositiioilla oli jonkin verran kannatusta.

1930-luvun alussa, jolloin Leningradin puolujärjestön oli Sergei Mironovits Kirov, aloitettiin kaikkien aatellisten karkottaminen kaupungista, minkä seurauksena kaupunki menetti yli 200 000 peruspietarilaista, kulttuurillisen ja intellektuellisen eliittinsä. Myös vuosina 1937-38 tuo kovan onnen kaupunki koki hirvittävää verenhukkaa. Viimeisen iskun 900 päivä kauhistuttavan piirityksen kestäneelle ja siinä puoli miljoonaa asukastaan menettäneelle "sankarikaupungille" Stalin antoi sitten 1940-luvun jälkipuoliskolla, sodan jälkeen, jolloin tuho kohdistettiin kaupungin piirityksen aikaiseen johtoon.
Vuonna 1939 Leningradissa oli 3 miljoonaa asukasta. Vain puolet heistä oli syntynyt kaupungissa. Vuonna 1943 kaupungissa oli enää 600 000 asukasta ja vuonna 1945 asukkaita oli 1 240 000. Sodan aikana menehtyi 1,2 miljoonaa leningradilaista.

Akulov kertoo ensimmäisen kerran kuulleensa suomalaisista huvilanaapuriltaan suomalaisten suojeluskuntabandiittien vaatimuksista Neuvosto-Karjalaan nähden ja heidän vihamielisistä rajaprovokaatioistaan. Akulovin Vitja-setä oli sanonut, että suojeluskuntabandiitit voivat toimi Suomelta lupaa kysymättä, kaappaavat (Itä-Karjala), ja sen jälkeen Leningrad on käden mitan päässä". Tämä oli myös tavallisen leningradilaisen käsitys asioista.
Neuvostoliittolaisten asenteen ovat olleet muuttumattomia vahvistuen vuoden 1934 piannissimosta vuoden 1939 forteksi.

Leningradilaiset asennoituvat "talvisotaan" voimakkaammin kuin Neuvostoliiton muu väestö. Vuoden 1939 maailmanpolitiikan ukkospilvet syvensivät huolta kaupungin haavoittuvuudesta ja tekivät varsin vakuuttavaksi virallisten joukkotiedotusvälineiden selittelyt kaupungin turvallisuuden varmistamisen välttämättömyydestä.

Leningaridilaisten kielteinen asennoituminen oli seurausta Suomen politiikan seurauksesta. Vuodesta 1918 vuoteen 1944 jatkuneesta kireyden ja vihamielisyyden vaiheesta maidemme välisissä suhteissa. Suomen toimissa tuolta ajalta nähtiin aggressiivisuutta, nationalismia ja ideologista antagonismia. Suomalaisten kansallisluonteen ominaisuudet, uutteruus, rehellisyys ja sinnikkyys olivat aina herättäneet arvostusta. Suomalaisia asui Leningradissa ennen vuotta 1918 noin 40 000.
Vuonna 1939 maan väestön laajojen joukkojen piirissä ei vallinnut epäilyjä Suomea vastaan käydyn sodan oikeutuksen suhteen. Militaristinen hurmos valtasi myös koululaiset. Tunteiden ryöpsähdys laantui nopeasti. Alkoi kierrellä huhuja vastoinkäymisistä rintamalla, kaatuneiden , haavoittuneiden ja paleltuneiden suuresta määrästä. Alkoi ilmestyä kuvauksia raskasita taisteluista, kavalista suomalaisista, "käki"-ampujista, valkkyyria-naisista ja "Mannerheim-linjan" uskottoman vahvoista linnoitteista. Ensimmäisten viikkojen virallisten tiedotteiden duuri-sävy oli selvästi muuttumassa mollivoittoiseksi. Rauhan solmiminen maaliskuussa herätti kaikissa helpotuksen tunteen. Tärkein "talvisodan" seurauksista oli kuitenkin seikka, josta lehdissa ei mainittu, mutta josta ihmiset supisivat nurkissaan: ylimmän sodanjohdon ilmeinen kyvyttömyys - sitä johti sananmukaisesti vain lievästi lukutaitoinen Kliment Voroshilov - ja "puhdistuksissa" verenhukkaa kokeneen upseeriston ammatillinen epäpätevyys.

Neuvostoliiton ulkoministeriö

Neuvsotoliiton ulkoasiainiministeriö oli Stalin "puhdistuksissa" pahiten kärsineitä virastoja. Vuoden 1938 jälkeen järjetetteyjen rankaisutoimeen kohteeksi joutuneiden diplomaattien tilalle oli järjestetty kiireesti kouluttamattomia, usein ammatillisesti kelvottomia henkilöitä, joiden ainoat ansiot olivat proletaarinen syntyperä ja puolueura. Vuosina 1930-50 rankaisutoimia kohdistettiin seitsemään ulkoasiain apulaiskansankomissaariin (ministeriin) 44:ään täysivaltaiseen edustajaan (suurlähettilääseen) ja 24:ään osastopäälliikkön puhumattakaan sadoista alemmista työntekijöistä. Kaiken kaikkiaan rangaistiin (teloitettiin ampumalla, pistettiin vankiloihin) 2000 - 2500 ulkoasiain kansankomissariaatin työntekijää.

Akulov kirjoittaa, että hänelle tuotti emotionaalisen järkytyksn Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin ja Saksan Gestapon marraskuussa 1939 tekemä sopimus, jolla neuvostoviranomaiset luovuttivat Saksalle 900 Neuvostoliitossa vangittuna ollutta saksalaista ja itävaltalaista fasisminvastustajaa. Akulov kirjoittaa, että tuntui epämiellyttävältä lukea arkistosta löytyneitä Molotovin onnitteluja Saksan valtakunnanjohtajille Pariisin ja Narvikin valtaamisesta.

Suurvallan ohimenevän heikkouden hetkellä vahvistetun rajan luonnoton läheisyys Leningradista häiritisi alinomaan Neuvostoliiton valtiomiesten ja sotapäällikköiden yöunta jo 1920-luvulta saakka ja varsinkin 1933 vaihduttua Saksassa. Jos raja olisi ollut 30-40 kilometriä kauempana, tilanne ei olisi ollut niin vakava vuonna 1939 ja talvisota olisi voitu välttää, kirjoittaa Akulov,

105 "talvisodan" päivää paljastivat Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän viat ja maan yleisen alennustilan. Sotaan valmistautuminen osoittautui täysin riittämättömäksi. Vastustajaa aliarvioitiin ja ei oltu selvillä sen sotilaallisista ja taloudellisista mahdollisuuksista eikä kansan moraalisesta kunnosta ja mielialoista. Neuvostoliiton olisi pitänyt kannattaa ajatusta Ruotsin, Norjan ja Suomen puolustusliitosta. Se olisi saattanut estää Suomen ja Saksan nopean lähentymisen, joka käytännössä johti näiden maiden sotilaalliseen liittoutumiseen. Vjatseslav Molotov jatkoi itsepäisesti pyrkimystä "talvisodan" tavoitteiden toteuttamiseksi Saksan kanssa sovitulla tavalla, piittaamatta "talvisodan" opetuksista ja ymmärtämättä, ettei vuoden 1940 tilanne sallinut enää tuonkaltaista poliittista strategiaa. Molotovin linja oli virhe. Toinen virhe oli Neuvostoliiton kanta Pohjoismaiden puolustusliittoon vuonna 1948.
Neuvostoliitto pysäytti hyökkäyksen Suomeen maaliskuussa 1940, koska Stalin ei halunnut joutua konfliktiin Engalnnin ja Ranskan kanssa.

Vuoden 1944 hyökkäyksen pysähtymisen osalta kuva on selvä. Stalinin näkemys oli se, että voitto Suomen suunnalla ei ratkaissut sodan kohtaloa. Aselepo oli menestyksen ehto stategisesti ratkaisevalla suunnalla. Juuri se pelasti Suomen täydelliseltä tappiolta ja miehitykseltä. Vjatselav Molotov toteaa kirjassaan, että " Oli hyvä, ettei Suomea liitetty, suomalaiset ovat kovin sinnikkäitä."
Stalin otti jo vuonna 1945 suunnan kohti ystävällistä naapuruutta. Jo vuonaa 1945 Suomi sai Neuvostoliitolta elintarvikeapua. Kun muistaa millainen pula Neuvostoliitossa silloin vallitsi, eleen arvon ymmärtää - hyvien suhteiden perusta luotiin silloin. Suomen taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta ei asetettu tavoitteeksi. Akulvoin mukaan Neuvostoliitto ei vastustanut Suomen liittymistä "Marshallin suunnitelmaan". Akulovin mukaan Suomen johto teki ratkaisunsa siinä asiassa tyystin itsenäisesti.

Toinen sellainen myytti, joka on ollut yhtä pitkäaikainen ja laajalle levinnyt kuin edellinen, oli väite vuoden 1948 YYA-sopimuksen kahden salaisen pöytäkirjan olemassaolosta. Tätä "ankkaa" syötettiin enimäkseen tietämättömille ulkomaisille diplomaateille. Suomessa se ei suuremmin levinnyt.

Työkenttänä Suomi

Vuonna 1954, jolloin matkustin Suomeen, maan talous oli vankka, sodan aineelliset vahingot oli korjattu täydellisesti, sotakorvausket maksettu, kirjoittaa Akulov. Keskustelu työtehtävieni ja Suomen poliittisen tilanteen selostamisineen ja valppauden tähdentämisineen käytiin Skandinavian osaston esimiehen huoneessa, jossa kohtasin NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston edustajan I.P.Rozdoroznyin. Tämä osallistui aktiivisesti keskusteluun ja kysäisi äkkiä: "Entä mitä tiedätette Suomen vapaamuurareista?". Minun oli pakko tunnustaa, etten tiennyt mitään, kirjoittaa Akulov. Rozdoroznyi ojensi minulle "Vapaamuurariloosi numero 1:n jäsenlistan, jonka kärjessä oli suurmestarina liikemies K.Viljanen. Listassa olivat muiden muassa englantilaiset tiedustelu-upseerit Rex Bosley ja James Magill, amerikkalainen tiedustelija Raymond Ylitalo, korkeimman oikeuden presidentti Toivo Tarjanne, kenraali Paavo Talvela, ministeri Bruno Kivikoski, poliisimestari Erik Gabrielsson. Minulle neuvottiin olemaan väheksymättä vapaamuurareita. Se oli viimeinen neuvo ennen lähtöäni Helsinkiin.

Pyrin mahdollisimman nopeasti harjaannuttamaan korvani ymmärtämään suomalaisten puhetta. Kävin innokkaasti katsomassa kaikki suomalaiset elokuvat, kuuntelin radiotta ja kävin säännllisesti Kansallisteatterissa, mikä osui yksiin myös virkatehtävieni kanssa, Niihin kuului valtuuskuntien ja Suomessa vierailivien kulttuuriryhmien tapaaminen ja niiden mukana oleminen.
Porkkala-asian ratkaiseminen ei sujunut Moskovassa helposti. Nikita Hrutshevin rauhanomaisena eleena Porkkalan ja Port Arthurin palauttmisessa siihen, että Yhdysvallat reagoisi vastaavalla tavalla alueensa ulkopuolisten tukikohtien suhteen.

Suomessa lähestyvät presidentinvaalit otettiin huomioon ratkaisua tehtäessä, arvio Akulov. Tällä haluttiin vaikuttaa Neuvostoliitolle edulliseen suuntaan Suomessa. Vuoden 1956 tammikuun 26. päivä allekirjoitettiin tukikohdan luovuttaminen. Porkkalan tukikohdasta poistui vuonna 1956 kaikkiaan 22 000 neuvostoliittolaista sotamiestä ja upseeria.

Akulov kertoo kirjassaan kuinka Johannes Virolainen auttoi häntä tulkkauksessa. Virolainen osasi jonkin verran venäjää. Johannes Virolainen oli kysynyt tukijohdan johtajalta luovutettavien kohteiden tarkastuksessa, että "Mitäs tuossa talossa on?" Kabanov oli vastanut: "Synnytyslaitos". Akulov oli kääntänyt "Syntilaitos". Virolainen oli ilmeisesti ymmärtänyt tilanteen ja kysyi ilman hymyn häivää:"Miehistön vai upseerien?". Akulov oli tulkannut Kabanovin vastauksen aivan oikein: "Me emme tee eroa. Tuolla synnyttävät niin upseerien kuin miehistönkin vaimot".

Presidentinvaaleista Akulov kertoo, että Kekkosen kannattajiksi sosiaalidemokraattien piiristä olivat tulleet muiden muassa Penna Tervo ja Reinhold Svento. Vuosina 1955-56 käyty presidentinvaalikampanja hämmästytti meitä lähetystön työntekijöitä amerikkalaisella tyylillään. Niin hllitöntä rääviyttä ei varmaan Suomessa ole aikaisemmin nähty. Sanomalehdet, lehtiset ja kaikenlaiset vaalinalustilanteen erikoisjulkaisut olivat täynnä henkilökohtaisia hyökkäyksiä Kekkosta vastaan, juoruja, perättömyyksiä ja loukkauksia.

Kekkosen voittoon yhdellä äänellä päättyneiden presidentinvaalien kampajnjoinnin poliittista taustaa olivat neuvottelut vuoden 1948 YYA-sopimuksen jatkamisesta, keskustelut Suomen puolueettomuuden luonteesta, Suomen YK-jäsenyys, liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon, assosioituminen EFTA:an ja ensimmäiset yhteydenotot Saimaan kanavan vuokraamisesta.

Vuoden 1956 keväällä Suomessa oli yleislakko. Minulle se oli tyystin tuntematon ilmiö, kirjoittaa Akulov. Eräisstä neuvostoliittolaisista johtajista Akulov kirjoittaa, että heille luotiin keinotekoinen suosio ja annettiin anteeksi kaikki synnit, koska he olivat uskollisia johtajalleen.

Suomen pääministeri K-A. Fagerholm oli ensimmäinen länsimainen hallituksen pääministeri, joka kävi virallisella vierailulla Neuvostoliitossa Unkarin tapahtumien jälkeen - vuoden 1957 tammikuussa. Hän esitti sillon Nikita Hrutsheville ja Nikolai Bulganille virallisen kutsun saapua Suomeen saman vuoden kesällä.
Fagerholmin vierailu ja neuvostojohdolle esitetty kutsu heättivät Moskovassa arvostusta, tilantessa jossa Neuvostoliiton ja lännen suhteet olivat Unkarin tapahtumien vuoksi jännittyneet, Fagerholmin vierailun aikana pitämässään puheessaan Nikita Hrutshev ilmoitti ensimmäisen kerran, että "talvisota" oli ollut Stalinin johdon virhe.

Sirkan Joulu 1935

Kotirintaman lapset

Suomalaisten kestävyyttä koeteltiin sotavuosina ankarasti. Pitkät vuodet olivat työntäyteisiä ja pulaa oli kaikesta. Kansa joutui koville yrittäessään kerätä kaikille ravitsevaa syötävää ja vaatetta sekä samalla pitää yhteiskunnan rakenteet pystyssä. Monesta asiasta jouduttiin tinkimään. Aina oli töitä, jotka oli poikkeusoloissakin hoidettava, ja tekijät piti jostakin löytää. Lapset ja nuoret tekivät kotirntamalla ansiokasta työtä aikuisten rinnalla. Heidän panostaan pidettiin sotavuosina itsestään selvänä - työt teki se joka jaksoi ja ehti.
Sotavuosien ilonhetket tulivat yhdessäolosta. Kaikki olivat toistensa kohtalotovereita ja jokaisella oli yhtä vaikeaa. Elinvoimaa sai arkipäivän pienistä hetkistä. Sotavuosina laulettiin paljon yhdessä virsiä, jotka helpottivat yhteistä surua.

Pommitukset

Talvisota alkoi 30.marraskuuta 1939 Neuvostoliiton pommittaessa Suomen kaupunkeja rajusti. Sota alkoi yllättäen, vaikka siihen oli varauduttu. Neuvostoliiton proganda ilmoitti, että pommituksen kohteena ovat vain sotilaskohteet. Kaupunkien asukkaille järjestettiin ilmahälytysharjoituksia jo ennen talvisotaa. Kaikkia suomalaisia koski pimennysverhojen käyttöpakko. Talvisodan ensimmäisten pommitusten kohteiksi joutuivat Etelä-Suomen isot kaupungit Helsinki, Turku ja Viipuri. Vihollinen pommitti asuinkerrostaloja sekä yksittäisiä omakotitaloja ja kouluja. Eniten pommitettiin Hankoa, jonne tehtiin 72 pommitusta, seuraavina oli Viipuri 64, Turku 61, Riihimäki 40, Kouvola 39, Lappeenranta 36, Lahti 23, Rovaniemi 19, Tampere 12, Mikkeli 10 ja Helsinki 8 kertaa. Viipurin pommituksissa oli yhteismäärällisesti eniten viholliskoneita, yhteensä 1400. Seuraavina olivat Kouvola 850 ja Riihimäki 620 konetta. Koko talvisodan aikana Neuvostoliiton pommitusten kohteeksi joutui 690 paikkakuntaa. Niitä pommitettiin 3000 kertaa. Koneista pudotettiin pääasiassa räjähdy- ja palopommeja. Kaikkiaan talvisodan pommituksissa kuoli 956, vammatui vakavasti 540 ja haavoittui lievästi 1316 ihmistä. Rakennuksia tuhoutui lähes 2000 ja vaurioitui yli 4800.
Pommituksissa vetureita tuhoutui 243, mikä oli kolmannes Suomen vetureista. Rautatievaunuja tuhoutui noin 2000.

Jatkosodan aikana Helsingin suurpommitukset alkoivat helmikuun 6. päivänä 1944. Kolmen yön aikana Helsinkiin lähetettiin 2121 pommikonetta ja pudotettiin noin 16 000 pommia, joista tuhat osui kantakaupungin alueelle. Ihmisiä kuoli 146 ja 356 haavoittui. 109 taloa tuhoutui. Sirpalevaurioita tuli noin 300 taloon.
Eniten kuolonuhreja vaatinut yksittäinen pommitus tapahtui Elisenvaaran asemalla kesäkuun 20. päivänä 1944. Asemalle oli saapunut kolmenkymmen vaunun juna, joka kuljetti Sakkolan ja Räisälän evakkoja: naisia, lapsia ja vanhuksia. Tässä junassa oli 650 matkustajaa. Samaan aikaan ratapihalla oli myös sotilas-, sairas- ja huoltojunat. Näissä oli 350 ihmistä. Neuvostoliitto pommitti asemaa neljännestunnin ajan kolmessa aallossa yli kuudellakymmenneöllä pommikoneella ja hävittäjäkoneella. Junista paenneita ihmisiä ammuttiin hävittäjistä konekivääreillä. Pommituksista sai surmansa 134 ja haavoittui 136 ihmistä.

Muuttunut arki

Talvisota alkoi ryminällä. Kylmät talvikuukaudet kuluivat miesten taistellessa Karjalan metsissä ja naisten ja lasten ylläpitäessä kotirintamaa. Sota oli ohi kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Välirauha tehtiin 13.3.1940 raskain alueluovutuksin. Suomen tärkein tavoite, itsenäisyyden säilyttäminen, kuitenkin saavutettiin.
Uusi liikekannalle panomääräys annettiin 17. kesäkuuta 1941. Neuvostoliitto pommitti useita Suomen kaupunkeja jo 22. kesäkuuta. Suomi hyökkäsi rajusti valloittaen Karjalaa. Sotilaat jatkoivat matkaansa Neuvostoliiton alueelle Itä-Karjalaan. Alkoi pitkä asemasotavaihe, jota kesti kesäkuuhun 1944 asti.
Neuvostoliiton suurhyökkäys ajoi suomalaiset nopeasti takaisin lähtökuoppiin. Rauha saatiin lopulta aikaiseksi 2. syyskuuta 1944 ja sotatoimet loppuivat 4.9. Rauhanehdot edellyttiv ät, ettäsuomalaiset ajavat pois maassa olevat saksalaiset joukot. Sota jatkuikin Lapissa vielä talven ja kevään 1945, lopullinen rauha tehtiin 25.4.1945.

Jo ennen talvisodan alkua lokakuussa monissa kaupungeissa koulunkäynti keskeytettiin ja ihmiset lähtivät kaupungeista. Sodan syttyessä koulut siltä lukuvuodelta loppuivat. Miesopettajat kutsuttiin rintamalle ja suurin osa nuoremmista naisopettajista lähti lotiksi.

Kortilla

Osaa elintarvikkeista alettiin säännöstellä jo ennen talvisodan alkua. Kansalaisille jaettiin ostokortteja, joilla elintarvikkeita hankittiin. Ostokortteja oli jokaisella suomalaisella, runsaimmillaan 51 erilaista. Ensimmäisiä säännösteltyjä elintarvikkeita olivat sokeri ja kahvi, jotka joutuivat kortille jo ennen talvisotaa. Välirauhan aikana kortile laitettiin leiä, voi juusto ja maito lopulta myös liha. Saippua, puhdistusaineet, vaatetustarvikkeet ja jalkineet, tee, kuivatut hedelmät, perunajauhot ja kananmunat joutuivat syksyn 1940 aikan kortille. Syksyllä 1942 perunasta tuli korttiruokaa. Koivn pula ruoasta oli marraskuun 1941 ja kevään 1942 aikana. Pula oli kengistä ja vaatteista. Kenkiä tehtiin lopulta puusta, Sodan loppuun mennessä kaikki käyttökelpoinen vaatetavara ja kankaat oli moneen kertaan käännetty ja ommeltu uudelleen. Moni nuori tyttö pääsi ripille paperisesa hameessa.
Juna, linja-auto ja polkupyörä olivat yleisimmät kulkuneuvot. Aikataulut olivat satunnaisia, bussit kulkivat jos kulkivat. Pyöränkumeista oli kova pula. Lasten lelut olivat sota-aikana käytännöllisiä, lähinnä puusta tehtyjä.

Arjen iloja

Talvisodan päätyttyä Suomeen julistettiin tanssikielto. Kielto loppui virallisesti 8. toukokuuta 1945. Lotta Svärd-yhdistys ja lottatyöt järjestivät lapsille juhlia, joissa vierailivat akrobaatit ja taikurit, Ohjelmassa oli aina myös yhteis- ja kuorolaulua. Iloa lasten elämään toivat myös urheilu ja liikunta. Talvella hiihdettiin paljon.

Lasten hoito

Naisten oli lähes pakko osallistua työelämää ja lapset piti saada johnkin hoitoon elleivät he sitten jääneet kotiin keskenään. Syntyi uusia lastentarhoja. Äideillä oli erilaisia keksintöjä, joilla lapset pidettiin navetassa turvassa eläimiltä. Lapsi laitettiin tyhjään vasikankarsinaan tai saaviin istumaan.

Kotiseudulta evakkoon

Talvisodan alkaessa Karjalan alueella oli asukkaita noin 400 000. Heista osa joutui lähtemään ev akkon heti taistelujen alkaessa 30.11.1939. Evakkojen matka jatkui Suomen eri kolkkiin, Matkalla he majoittuivat miten milloinkin, tien varrella asuvien luokse, kouluille jopa kirkkohin. Evakot olivat suurimmaksi osaksi naisia, lapsia ja vanhuksia. Talvisodan päättyessä Karjalan alueella oli vielä 100 000 - 200 000 evakuoitavaa. Aikaa lähtöön oli kaksi päivää. Asukkaat menettivät kaiken omaisuutensa. Myös Hangon ja Hankoniemen alueen asukkaat joutuivat lähtemään kodeistaan. Kotinsa menetti Hangon alueella noin 8000 ihmistä.

Lapin läänistä ja Pohjois-Suomen itäisistä kunnista evakuoitiin syksyllä 1944 sotatoimien tieltä 168 000 asukasta. Heistä siirrettiin Ruotsiin 56 500 ja Keski-Pohjanmaalle 47 500. Ruotsin puolelle siirtyvät joutuivat ensin täitarkastukseen. Jatkosadan jälkeen Suomessa oli noin 450 000 siiirtoväkeen kuuluvaa uudellen asutettavaa. Viljelystiloja muodostettiin noin 30 000 kappaletta, asuntoviljelystiloja pinta-alaltaan noin 2-5 hehtaaria yhteensä 15 000, kalastustiloja 700, 0,2 hehtaarin asuntotontteja noin 56 000, lisäalueita 33 000 kappaletta,

Itä-Karjalan lapset

Itä-Karjalan lapset olivat huonokuntoisi oltuaan monta vuotta sodan jaloissa. Lapset olivat aliravittuja, monet kolme-viisvuotiaat eivät pystyneet edes kävelemään. Toiset olivat syöneet nälkäänsä sahajauhoja, mikä tukki suoliston. Suomen valloitettua alueen sinne perustettiin lastensairaaloita ja lähetettiin lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Sotalapset

Ruotsiin siirrettin talvisodan aikana lasten äitejä ja vanhuksia lähes 3000 ja lapsia 9000. Eniten lapsia lähetettiin Viipurin ja Uudenmaan lääneistä. Syksyn 1941 ja kesän 1942 välisenä aikana Ruotsiin lähetettiin 21 000 lasta. Kaikkiaan Suomesta lähetettiin talvi- ja jatkosodan aikana 70 000 lasta Ruotsiin ja 10 000 Tanskaan ja Norjaan.

Orvon osa

Talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan vuosina 1939-45 kuoli tai katosi noin 87 000 suomalaista. Yli satatuhatta menetti lapsensa. Kaatuneista naimisissa oli noin 30 000, leskiä tuli saman verran. Kaatuneilta jäi orvoksi 55 000 lasta. isän kuolema vaikutti perheen elämään monella tavoin. Varsinkin suurperheiden äidit joutuivat ponnistelemaan voimansa äärimmilleen. Naiset purkivat suruaan ja ahdistustaan kovaan työntekoon. Aviomiehen kuolema oli naisille hyvin arka asia. Orvon elämä saattoi muuttua perusteellisesti, jos äiti avioitui uudelleen. Isäpuoli saattoi kohdella lapsia huonosti. Lapsia jäi myös täysorvoiksi molempien vanhempien menehdyttyä. Murheellisissa tapauksissa koko sisarusparvi saatettiin jakaa sukulaisille ja vieraille niin, että lapset joutuivat eroamaan toisistaan.

Sotainvalidit

Talvisodaa vammatui pysyvästi 23 000 suomalaista. Jatkosodassa ja Lapin sodassa vammatui 77 000. Siviilejä haavoitui 3200. Sodissa vammautui lähes 200 000 ihmistä. Pysyvän vamman sai 94 000 suomalaista.

Lottatytöt

Lotta Svärd-yhdistys aloitti 1930-luvulla tyttötyän, jolla houkuteltiin pikkutyttöjä mukaan lottatyöhön. Vuonna 1940 heitä oli 30000 ja ja vuonna 1944 52 000. Pikkulotat olivat iältään 8-16-vuotiaita. Sodan aikana nämä nuoret tytöt olivat korvaamattomia. Lapset ja nuoret olivat innokkaita, luotettavia ja kestäviä apulaisia. Pikkulotat toimivat kanttininhoitajina, keittiöapulaisina, tarjoilijoina, lähetteinä ja puhelinkeskuksissa sekä auttoivat ompelemisessa, silityksessä ja sidetarpeiden valmistamisessa. Pikkulotat avustivat sotilaskeittiöissä, sotilaskanttiineissa, kahviloissa ja kioskeissa, He kuorivat perunoita, auttoivat ruualaitossa, tarjoilivat ja pesivät astioita sekä siivosivat.
Pikkulota paikkasivat ja parsivat sekä lajittelivat varusteita varikoilla. He neuloivat käsineitä, sukkia, polvensuojuksia, päähuppuja, kypäränsuojuksia ja patruunavöitä.

Sotilaspojat

Suojeluskuntapoikia oli vuonna 1942 kaikkiaan 70 175. He toimviat muun muassa kerääjinä. He keräsivät linnoittamis- ja kenttämajoitusvälineistöä: 29 000 kirvestä, 12 000 piilua, 15 000 halkosahaa, 15 000 rautakankea, 10 000 lumilapiota, 7 630 000 kiloa piikkilankaa, 280 000 kiloa nauloja, 100 000 vitsaskimppua, 8 000 myrskylyhtyä, 1200 Petromax-valaisinta ja 180 petrolikaminaa. Rintamalle toimitettiin 50 000 Molotovin-coctail- polttopulloa.
Lapset keräsivät sotavuosina tonneittain pajunkuorta, jota nahkateollisuus osti parkitsemieen.