Unto Parvilahti on yksi niistä yhdestätoista miehestä, jotka kommunistisen sisäministerimme Yrjö Leinon valtakaudella v. 1945 pidätettiin ja luovutettiin neuvostoviranomaisille. Unto Parvilahti oli sodan aikana kommennettuna vapaaehtoispataljoonan yhdystehtäviin Berliiniin. Isänmaallisten harrastustensa ja toimintansa vuoksi hänet pidätettiin sodan päättyessä ja luovutettiin 21.4.1945 laittomasti Neuvostoliiton valtiolliselle poliisille. Jouduttuaan olemaan yli 10 vuotta vapautta vailla hänen onnistui palata Suomeen vuoden 1954 lopulla. Kotiinpaluunsa jälkeen hän kirjoitti kokemastaan ja näkemästään muistelmateoksen "Berijan tarhat"
Ihmisryöstö
Alkuvuodesta 1945 tapahtui hallituksessa oleellisia muutoksia ja kommunistiset ainekset valtasivat monia tärkeitä ministeripaikkoja. Huhtikuussa 1945 tuli sisäministeriksi Yrjö Leino, joka jo aikaisemmin oli tuomittu vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi viideksi vuodeksi vankeuteen. Nyt alkoi Valtionpoliisimme nopeasti "punastua" ja siitä tuli se surullisen kuuluisa Valpo, joka useiksi vuosiksi teki elämän maassamme epävarmaksi.
Kommunistiemme päämajassa tietysti katsottiin samanlainen puhdistus välttämättömäksi Suomessakin kuin Virossa, Latviassa ja Liettuassa oli tehty näiden maiden jouduttua Moskovan hallintaan. Aluksi oli laadittu musta lista, joka käsitti todennäköisesti 86 nimeä. Luettelo oli uitettu Valvontakomissioon ja väitetään, että kenraali Savonenkov Valvontakomissiosta oli esittänyt tämän luettelon hallituksellemme ja vaatinut näiden henkilöiden luovuttamista neuvostoviranomaisille. Valtionpoliisin päällikkönä toimi tällöin tuomari Saarnio ja apulaispäällikkönä kommunisti Aimo Aaltonen. Heidän tehtäväkseen jäi nuotan vetäminen.
Eräät suomalaiset virkamiehet, jotka saivat asiasta vihiä, ennättiv ät varoittaa monia luettelossa mainittuja henkilöitä ja monet näistä ehtivätkin valttää vangitsemisen. Myöhempi historiantutkimus tuonee lisävalaistusta tähän asiaan, josta virallisella taholla on vistusti vaiettu ja vaietaan edelleenkin. Asiantuntevilla tahoilla väitetään, että luovutuksesta oli etukäteen tietoisia ainakin J.K. Paasikivi ja oikeusministerinä toiminut Urho Kaleva Kekkonen.
Myöhemmin on luovutusta koetettu selittää Välirauhansopimuksen 13 §:ään nojautuvaksi, mutta tosiasiaksi jää, että tässä tapahtui karkea perustuslakiemme loukkaus. Myöskään Välirauhansopimuksen 13 §:n sanamuoto ei edellytä Suomen kansalaisten luovuttamista vieraan vallan edustajille. Mainittu pykälä edellytti sellaisten henkilöiden pidättämistä ja tutkimista, joita voitiin epäillä sotarikoksista. Viranomaisemme siis luovuttivat neuvostovallan edustajille kansalaisensa tutkimatta, olivatko kyseiset henkilöt syyllisiä tai oliko sellaista rikosta yleensä tehtykään, josta heitä voitaisiin syyttää.
Tosiasiaksi jää edelleen, ettei yksikään luovutetuista henkilöistä ollut syyllistynyt sotarikoksiin, eikä heitä myöskään Neuvostoliittoon luovutuksen jälkeen sielläkään syytetty sotarikoksista.
Pidätykset keskellä yötä
Suurin osa pidätyksistä suoritettiin, täysin itäisten esimerkkien mukaisesti, keskellä yötä 20-12. p:nä huhtikuuta 1945. Yllättäen yksityiskoteihin tunkeutuneet Valpon etsivät suorittivat pidätysten yhteydessä huolellisen kotitarkastuksen. Pidätetyt kuljetettiin pois perheittensä keskuudesta sanallakaan ilmoittamatta mihin, pidätyksen syytä ei myöskään mainittu. Pidätyttejen ei sallittu ottaa mukaansa vaatekrtoja varalle tai muuta tarpeellista. Eräskin pidätetyista, jonka jalka olai amputoitu polven yläpuolelta, ei saanut ottaa mukaansa edes jalkaproteesiaan, vaan hänen oli hypittävä ainoalla jalallaan portaita alas ulkona odottavaaan autoon.
Pidätettyjen koteihin jäi joitakin Valpon miehiä vartioimaan, ettei kukaan perheenjäsenistä voinut poistua asunnosta, käyttää puhelinta tai muulla tavalla ilmoittaa tapahtuneesta ihmisryöstöstä. Vartijat poistuivat kodeista vasta sitten, kun pidätetyt oli ehditty kuljettaa Neuvostoliiton alueelle. Koko toimenpide oli etukäteen huolellisesti valmisteltu ja sujuikin se tarkalleen aikataulun mukaan.
Katajanokan vankilassa
Unto Parvilahti kirjoittaa, että minun kohdallani tämä Odysseia alkoi Katajanokan Lääninvankilasta, huhtikuun 21 p:nä klo 1.20 yöllä herätti vartiopäällikkö Kolppo minut ja kertoi kahden etsivän tulleen noutamaan minut kuulusteltavaksi, Ihmettelimme epätavallista aikaa, sillä koskaan ennen ei ollut tapahtunut , että vanki noudettaisiin kuulusteltavaksi keskellä yötä. Siksi Kolppo varoittikin minua lähtemästä mukaan ja selitti, ettei hänen ole pakko luovuttaa minua. Vankilan ohejsääntö edellytti vankien luovuttamista vain toimistoaikana. Päätimme kuitenkin katsella lähemmin näitä noutajiani ja pukeuduttuani lähdin vartiopäällikön kanssa vankilan kansliaan. Siellä odotti kaksi miestä, joista toisen tunsin ulkonäöltä Valtionpoliisin mieheksi. Kumpikin esitti poliisikorttinsa sekä poliisitarkastaja Jäntin allekirjoittaman kirjelmän, jolla minut pyydettiin luovuttamaan Valvontakomission kuulusteltavaksi. Etsivät mainitsivat koko juttuun tarvittavan ehkä parisen tuntia. Kun en huomannut miehissä mitään epäiltävää ja kun toisaalta olin utelias kuulemaan, mitä kysyttävää venäläisillä oli minulta, päätin lähteä mukaan. Otin mukaani päällystakkini ja rasian savukkeita ja pitkä matkani oli alkanut.
Ratakatu 12:een
Autoa ohajnnut poliiispukuinen mies ei kuitenkaan ajanut Valvontakommision päämajaan hotelli Torniin, vaan Valtionpoliisin toimitaloon Ratakatu 12:een, kirjoittaa Unto Parvilahti. Tässä vankeuteni alkuaikoina tutuksi käyneessä talossa olikin jo tyyli muuttunut. Etsivät ja vartijat olivat miltei kokonaan vaihtuneet uusiin miehiin, ja käytävässä seisoskeli varsin hämäräperäisen näköisiä tyyppejä. Minut vietiin enemmittä selityksistä vankilan puolelle, vapautettiin arvoesineistäni ja papereistani, jotka suljettiin isoon kirjekuoreen. Sen jälkeen sain poistua yksinäiseen selliin odottamaan tapahtumien kehitystä.
Tänä yönä tuntui Valpossa olevan tavallista vilkkaampaa. Käytäviltä kuului kiireisiä askeleita ja sellien ovia availtiin ja suljettiin tavallista tiehämpään. Sellissäni oli vuode valmiina ja päätin jatkaa häiriytynytt yöuntani liikoja ohtimatta mitä oli tapahtumassa. Arvelin tuelvani siirretyksi Riihimäen vankilaan, jonne muutkin "tilanteen johdosta" vapautensa menettäneet oli keskitetty, kirjoittaa Unto Parvilahti.
Lähtö tuntemattomaan
Klo 7.00 tienoilla aamusella alkoivat tapahtumat jo kehittyäkin. Olin vielä syvässä unessa, kun eräs Leinon kaartilaisista avasi sellin oven, kehotti ottamaan päällysvaaatteeni ja seuraamaan. Käytävässä oli jo eräitmuita minulle tuntemattomia herrasmiehiä ja lisää tuotiin eri selleistä. Ainakin toistakymmentä uuden Valpon etsivää piiritti ryhmämme ja mitään selitelemättä he alkoivat niputtaa mietä käsiraudoilla kahden miehen pareiksi. Vasen käteni kiinnitettiin erään minua vanhemman herran oikeaan käteen ja esittelyn tapahduttua tiesin, että hän oli entinen tsaarinaikaisen laivaston upseeri, nykyisin Helsingissä liikemiehenä toimiva Boris Björkelund. Häneltä oli pidätyksen yhteydessä takavarikoitu jalokiviä ja kultaesineitä useiden satojentuhansien markkojen arvosta. Näitä arvoesineitä hän ei ole sen koommin nähnyt, kirjoittaa Unto Parvilahti.
Kun kaikki pidätetyt oli kahlehdittu pareiksi, marssitettiin meidät kuin rikolliset pihanpuoleisia portaita alas pihalla odottaviin poliisiautoihin. Tilanne kävi yhä arvoituksellisemmaksi. Mikäli kyseessä olsi siirto Riihimäelle, ei umpinaisessa poliisiautossa tarvittaisi käsirautoja. Suurin osa pidätetyistä oli sitä paitsi ikämiehiä, jopa vanhuksiakin, jotka tuskin yrittäisivät karkuun aseistetuilta vartijoilta.
Saimme lisää ihmettelemisen aihetta. Eräästä pihanpuoleissta ovesta marssi ulos venäläisiä konepistoolimiehiä, jotka arvomerkeistä huomasin vääpelinarvoiksisa aliupseereiksi, kirjoittaa Parvilahti. He asettuivat autoihin meidän jälkeemme konepistoolien piiput suunnattuina suoraan meihin. Hetken kuluttua tulivat esille kuljetuksen johtajatkin, everstiluutnantti ja kapteeni.
Ketä olivat pidätetyt?
Boris Björkelund, liikemies enti. meriupseeri Tsaari-Venäjän laivastossa
Unto Parvilahti, liikemies, toimi sodan aikana yhdysupseerina Berliinissä
Peter Bystrojevski, toimessa tupakkatehdas Fenniassa, toimi sodanaikana rintamaprogandan palveluksessa
Richard Dahm, liikemies, toimi sodanaikana kielenkäännöstehtävissä
Dimitri Kusmin-Karajev, ratsumestari, sanomalehden toimittaja, venäläisten emigranttien toimihenkilö
Vladimir Kutsenetsov, toiminut johtajana yksityisessä liikeyrityksessä
Vasili Maximov, ylioppilas, osallistunut molempiin sotiin kenttäarmeijassa, sotainvalidi
Georg Narbuth, autonkuljettaja, toimi sodanaikana ilmatorjuntajoukoissa
Feodor Pihra, radioteknikko
Boris Popper, keminä opiskelija
Kyril Pushkarev, kapteeni, toimi sodan aikana YLE:n tiedotusosastolla
Suomessa Nassen-passilla oleskelevia:
Valdimir Batamov, työskenteli tupakkatehdas Fenniassa
Dimitri Daragan, diplomi-insinööri, sodan aikana toiminut teknillisissä tehtävissä
Severin Dobrovolskij, tsaarin armeijan kenraali, toimitti venäläisten emigranttien sanomalehteä
Maximillian Loudon, työskennellyt eri lähetystöjen autonkuljettajana, viimeksi Romanian lähetystössä
Georg Popper, opiskelija
Stepan Petrisenko, oli Kronstadtin kapinan aikana vastavallankumouksellisen matruusineuvoston puheenjohtaja, elänyt sen jälkeen Suomessa
Andrei Sumbarov, toimi radioprogandan palveluksessa sodan aikana
Igor Verigin, insinööri, toimi sodan aikana kautinkuuluttajana rintamalla
Joukkomme pääosa oli siis venäläistä syntyperää. Yksitoista oli Suomen kansalaisia, joita Suomen valtion velvollisuus oli perustuslain mukaan suojella. Muut kahdeksan henkilöä oleskelivat nansen-passilla Suomessa, ja kansainvälisten sopimusten nojalla valtiomme velvollisuus oli suojella heitä samoin kuin oman maamme kansalaisia.
Pahat aavistukset toteutuvat
Matkamme jatkui Porvoon manntielle ja kun automme kääntyi Malmin lentokentän tienhaarasta kentälle, alkoivat aavistuksemme saada kiinteämpiä muotoja. Pysähdyimme kentän laidalla venäläisten hallussa olevien parakkien luon ja meidät komennettiin astumaan sisälle.
Jo kentälle tullessamme olin olin nähnyt käytettävän kahden DC3-mallisen lentokoneen moottoreita lämpimiksi ja arvelin, että matkamme jatkuisi niillä koneilla.
Välittömästi nimenhuudon jälkeen meidät marssitettiin kiitoradan päässä odottaviin lentokoneisiin ja pian olimme ilmassa. Lentokoneemme ottivat heti startin jälkeen suunnan kaakkoon. Ylitimme Suomenlahden ja koneemme laskeutui Leiningradin lentokentälle polttoainetäydennystä varten. Tässä ihmisryöstössä mitään ei oltu jätetty sattuman varaan.
Järkyttävä kirja kertoo, miten Unto Parvilahti joutui olemaan tutkintovankina useita kuukausia, kunnes hänet lopulta tuomittiin v:n 1945 lopulla viideksi vuodeksi pakkotyöhön "vastavallankuomouksellisesta toiminnasta ulkomailla". Pakkotyötuomion päätyttyä hänet tuomittiin neuvostotavan mukaan elinkaudeksi Siperiaan ja kuljetettin kaukaisella napapiirillä sijaitsevaan Dudinkaan - "kovien kasvojen kaupunkiin".
Stalinin kuoltua Unto Parvilahden karkoitusmäärys peruttiin ja hän sai oikeuden matkustaa mihin tahansa Neuvostoliitossa. Kuukausien odotuksen jälkeen hän sai viisumin kotimatkaa varten vuonna 1954.
Lähdeaineisto Unto Parvilahti: Berijan tarhat yhdeksäs painos
Ihmisryöstö
Alkuvuodesta 1945 tapahtui hallituksessa oleellisia muutoksia ja kommunistiset ainekset valtasivat monia tärkeitä ministeripaikkoja. Huhtikuussa 1945 tuli sisäministeriksi Yrjö Leino, joka jo aikaisemmin oli tuomittu vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi viideksi vuodeksi vankeuteen. Nyt alkoi Valtionpoliisimme nopeasti "punastua" ja siitä tuli se surullisen kuuluisa Valpo, joka useiksi vuosiksi teki elämän maassamme epävarmaksi.
Kommunistiemme päämajassa tietysti katsottiin samanlainen puhdistus välttämättömäksi Suomessakin kuin Virossa, Latviassa ja Liettuassa oli tehty näiden maiden jouduttua Moskovan hallintaan. Aluksi oli laadittu musta lista, joka käsitti todennäköisesti 86 nimeä. Luettelo oli uitettu Valvontakomissioon ja väitetään, että kenraali Savonenkov Valvontakomissiosta oli esittänyt tämän luettelon hallituksellemme ja vaatinut näiden henkilöiden luovuttamista neuvostoviranomaisille. Valtionpoliisin päällikkönä toimi tällöin tuomari Saarnio ja apulaispäällikkönä kommunisti Aimo Aaltonen. Heidän tehtäväkseen jäi nuotan vetäminen.
Eräät suomalaiset virkamiehet, jotka saivat asiasta vihiä, ennättiv ät varoittaa monia luettelossa mainittuja henkilöitä ja monet näistä ehtivätkin valttää vangitsemisen. Myöhempi historiantutkimus tuonee lisävalaistusta tähän asiaan, josta virallisella taholla on vistusti vaiettu ja vaietaan edelleenkin. Asiantuntevilla tahoilla väitetään, että luovutuksesta oli etukäteen tietoisia ainakin J.K. Paasikivi ja oikeusministerinä toiminut Urho Kaleva Kekkonen.
Myöhemmin on luovutusta koetettu selittää Välirauhansopimuksen 13 §:ään nojautuvaksi, mutta tosiasiaksi jää, että tässä tapahtui karkea perustuslakiemme loukkaus. Myöskään Välirauhansopimuksen 13 §:n sanamuoto ei edellytä Suomen kansalaisten luovuttamista vieraan vallan edustajille. Mainittu pykälä edellytti sellaisten henkilöiden pidättämistä ja tutkimista, joita voitiin epäillä sotarikoksista. Viranomaisemme siis luovuttivat neuvostovallan edustajille kansalaisensa tutkimatta, olivatko kyseiset henkilöt syyllisiä tai oliko sellaista rikosta yleensä tehtykään, josta heitä voitaisiin syyttää.
Tosiasiaksi jää edelleen, ettei yksikään luovutetuista henkilöistä ollut syyllistynyt sotarikoksiin, eikä heitä myöskään Neuvostoliittoon luovutuksen jälkeen sielläkään syytetty sotarikoksista.
Pidätykset keskellä yötä
Suurin osa pidätyksistä suoritettiin, täysin itäisten esimerkkien mukaisesti, keskellä yötä 20-12. p:nä huhtikuuta 1945. Yllättäen yksityiskoteihin tunkeutuneet Valpon etsivät suorittivat pidätysten yhteydessä huolellisen kotitarkastuksen. Pidätetyt kuljetettiin pois perheittensä keskuudesta sanallakaan ilmoittamatta mihin, pidätyksen syytä ei myöskään mainittu. Pidätyttejen ei sallittu ottaa mukaansa vaatekrtoja varalle tai muuta tarpeellista. Eräskin pidätetyista, jonka jalka olai amputoitu polven yläpuolelta, ei saanut ottaa mukaansa edes jalkaproteesiaan, vaan hänen oli hypittävä ainoalla jalallaan portaita alas ulkona odottavaaan autoon.
Pidätettyjen koteihin jäi joitakin Valpon miehiä vartioimaan, ettei kukaan perheenjäsenistä voinut poistua asunnosta, käyttää puhelinta tai muulla tavalla ilmoittaa tapahtuneesta ihmisryöstöstä. Vartijat poistuivat kodeista vasta sitten, kun pidätetyt oli ehditty kuljettaa Neuvostoliiton alueelle. Koko toimenpide oli etukäteen huolellisesti valmisteltu ja sujuikin se tarkalleen aikataulun mukaan.
Katajanokan vankilassa
Unto Parvilahti kirjoittaa, että minun kohdallani tämä Odysseia alkoi Katajanokan Lääninvankilasta, huhtikuun 21 p:nä klo 1.20 yöllä herätti vartiopäällikkö Kolppo minut ja kertoi kahden etsivän tulleen noutamaan minut kuulusteltavaksi, Ihmettelimme epätavallista aikaa, sillä koskaan ennen ei ollut tapahtunut , että vanki noudettaisiin kuulusteltavaksi keskellä yötä. Siksi Kolppo varoittikin minua lähtemästä mukaan ja selitti, ettei hänen ole pakko luovuttaa minua. Vankilan ohejsääntö edellytti vankien luovuttamista vain toimistoaikana. Päätimme kuitenkin katsella lähemmin näitä noutajiani ja pukeuduttuani lähdin vartiopäällikön kanssa vankilan kansliaan. Siellä odotti kaksi miestä, joista toisen tunsin ulkonäöltä Valtionpoliisin mieheksi. Kumpikin esitti poliisikorttinsa sekä poliisitarkastaja Jäntin allekirjoittaman kirjelmän, jolla minut pyydettiin luovuttamaan Valvontakomission kuulusteltavaksi. Etsivät mainitsivat koko juttuun tarvittavan ehkä parisen tuntia. Kun en huomannut miehissä mitään epäiltävää ja kun toisaalta olin utelias kuulemaan, mitä kysyttävää venäläisillä oli minulta, päätin lähteä mukaan. Otin mukaani päällystakkini ja rasian savukkeita ja pitkä matkani oli alkanut.
Ratakatu 12:een
Autoa ohajnnut poliiispukuinen mies ei kuitenkaan ajanut Valvontakommision päämajaan hotelli Torniin, vaan Valtionpoliisin toimitaloon Ratakatu 12:een, kirjoittaa Unto Parvilahti. Tässä vankeuteni alkuaikoina tutuksi käyneessä talossa olikin jo tyyli muuttunut. Etsivät ja vartijat olivat miltei kokonaan vaihtuneet uusiin miehiin, ja käytävässä seisoskeli varsin hämäräperäisen näköisiä tyyppejä. Minut vietiin enemmittä selityksistä vankilan puolelle, vapautettiin arvoesineistäni ja papereistani, jotka suljettiin isoon kirjekuoreen. Sen jälkeen sain poistua yksinäiseen selliin odottamaan tapahtumien kehitystä.
Tänä yönä tuntui Valpossa olevan tavallista vilkkaampaa. Käytäviltä kuului kiireisiä askeleita ja sellien ovia availtiin ja suljettiin tavallista tiehämpään. Sellissäni oli vuode valmiina ja päätin jatkaa häiriytynytt yöuntani liikoja ohtimatta mitä oli tapahtumassa. Arvelin tuelvani siirretyksi Riihimäen vankilaan, jonne muutkin "tilanteen johdosta" vapautensa menettäneet oli keskitetty, kirjoittaa Unto Parvilahti.
Lähtö tuntemattomaan
Klo 7.00 tienoilla aamusella alkoivat tapahtumat jo kehittyäkin. Olin vielä syvässä unessa, kun eräs Leinon kaartilaisista avasi sellin oven, kehotti ottamaan päällysvaaatteeni ja seuraamaan. Käytävässä oli jo eräitmuita minulle tuntemattomia herrasmiehiä ja lisää tuotiin eri selleistä. Ainakin toistakymmentä uuden Valpon etsivää piiritti ryhmämme ja mitään selitelemättä he alkoivat niputtaa mietä käsiraudoilla kahden miehen pareiksi. Vasen käteni kiinnitettiin erään minua vanhemman herran oikeaan käteen ja esittelyn tapahduttua tiesin, että hän oli entinen tsaarinaikaisen laivaston upseeri, nykyisin Helsingissä liikemiehenä toimiva Boris Björkelund. Häneltä oli pidätyksen yhteydessä takavarikoitu jalokiviä ja kultaesineitä useiden satojentuhansien markkojen arvosta. Näitä arvoesineitä hän ei ole sen koommin nähnyt, kirjoittaa Unto Parvilahti.
Kun kaikki pidätetyt oli kahlehdittu pareiksi, marssitettiin meidät kuin rikolliset pihanpuoleisia portaita alas pihalla odottaviin poliisiautoihin. Tilanne kävi yhä arvoituksellisemmaksi. Mikäli kyseessä olsi siirto Riihimäelle, ei umpinaisessa poliisiautossa tarvittaisi käsirautoja. Suurin osa pidätetyistä oli sitä paitsi ikämiehiä, jopa vanhuksiakin, jotka tuskin yrittäisivät karkuun aseistetuilta vartijoilta.
Saimme lisää ihmettelemisen aihetta. Eräästä pihanpuoleissta ovesta marssi ulos venäläisiä konepistoolimiehiä, jotka arvomerkeistä huomasin vääpelinarvoiksisa aliupseereiksi, kirjoittaa Parvilahti. He asettuivat autoihin meidän jälkeemme konepistoolien piiput suunnattuina suoraan meihin. Hetken kuluttua tulivat esille kuljetuksen johtajatkin, everstiluutnantti ja kapteeni.
Ketä olivat pidätetyt?
Boris Björkelund, liikemies enti. meriupseeri Tsaari-Venäjän laivastossa
Unto Parvilahti, liikemies, toimi sodan aikana yhdysupseerina Berliinissä
Peter Bystrojevski, toimessa tupakkatehdas Fenniassa, toimi sodanaikana rintamaprogandan palveluksessa
Richard Dahm, liikemies, toimi sodanaikana kielenkäännöstehtävissä
Dimitri Kusmin-Karajev, ratsumestari, sanomalehden toimittaja, venäläisten emigranttien toimihenkilö
Vladimir Kutsenetsov, toiminut johtajana yksityisessä liikeyrityksessä
Vasili Maximov, ylioppilas, osallistunut molempiin sotiin kenttäarmeijassa, sotainvalidi
Georg Narbuth, autonkuljettaja, toimi sodanaikana ilmatorjuntajoukoissa
Feodor Pihra, radioteknikko
Boris Popper, keminä opiskelija
Kyril Pushkarev, kapteeni, toimi sodan aikana YLE:n tiedotusosastolla
Suomessa Nassen-passilla oleskelevia:
Valdimir Batamov, työskenteli tupakkatehdas Fenniassa
Dimitri Daragan, diplomi-insinööri, sodan aikana toiminut teknillisissä tehtävissä
Severin Dobrovolskij, tsaarin armeijan kenraali, toimitti venäläisten emigranttien sanomalehteä
Maximillian Loudon, työskennellyt eri lähetystöjen autonkuljettajana, viimeksi Romanian lähetystössä
Georg Popper, opiskelija
Stepan Petrisenko, oli Kronstadtin kapinan aikana vastavallankumouksellisen matruusineuvoston puheenjohtaja, elänyt sen jälkeen Suomessa
Andrei Sumbarov, toimi radioprogandan palveluksessa sodan aikana
Igor Verigin, insinööri, toimi sodan aikana kautinkuuluttajana rintamalla
Joukkomme pääosa oli siis venäläistä syntyperää. Yksitoista oli Suomen kansalaisia, joita Suomen valtion velvollisuus oli perustuslain mukaan suojella. Muut kahdeksan henkilöä oleskelivat nansen-passilla Suomessa, ja kansainvälisten sopimusten nojalla valtiomme velvollisuus oli suojella heitä samoin kuin oman maamme kansalaisia.
Pahat aavistukset toteutuvat
Matkamme jatkui Porvoon manntielle ja kun automme kääntyi Malmin lentokentän tienhaarasta kentälle, alkoivat aavistuksemme saada kiinteämpiä muotoja. Pysähdyimme kentän laidalla venäläisten hallussa olevien parakkien luon ja meidät komennettiin astumaan sisälle.
Jo kentälle tullessamme olin olin nähnyt käytettävän kahden DC3-mallisen lentokoneen moottoreita lämpimiksi ja arvelin, että matkamme jatkuisi niillä koneilla.
Välittömästi nimenhuudon jälkeen meidät marssitettiin kiitoradan päässä odottaviin lentokoneisiin ja pian olimme ilmassa. Lentokoneemme ottivat heti startin jälkeen suunnan kaakkoon. Ylitimme Suomenlahden ja koneemme laskeutui Leiningradin lentokentälle polttoainetäydennystä varten. Tässä ihmisryöstössä mitään ei oltu jätetty sattuman varaan.
Järkyttävä kirja kertoo, miten Unto Parvilahti joutui olemaan tutkintovankina useita kuukausia, kunnes hänet lopulta tuomittiin v:n 1945 lopulla viideksi vuodeksi pakkotyöhön "vastavallankuomouksellisesta toiminnasta ulkomailla". Pakkotyötuomion päätyttyä hänet tuomittiin neuvostotavan mukaan elinkaudeksi Siperiaan ja kuljetettin kaukaisella napapiirillä sijaitsevaan Dudinkaan - "kovien kasvojen kaupunkiin".
Stalinin kuoltua Unto Parvilahden karkoitusmäärys peruttiin ja hän sai oikeuden matkustaa mihin tahansa Neuvostoliitossa. Kuukausien odotuksen jälkeen hän sai viisumin kotimatkaa varten vuonna 1954.
Lähdeaineisto Unto Parvilahti: Berijan tarhat yhdeksäs painos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti