Neuvostoliiton hajoamiskehityksen loppuvaiheissa joulukuussa 1991 Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavaltojen johtajat ilmoittivat perustavansa Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), jonka oli määrä näiden valtioiden osalta korvata Neuvostoliiton hallintorakenteita. Kahdeksan muuta neuvostotasavaltaaa liittyi pian tähän yhteisöön, ja myös Georgia tuli mukaan vuonna 1993. Sen sijaan Baltian maat jäivät kokonaan IVY:n ulkopuolelle.
Yhteisön muodostamisen tarkoituksena oli hallita Neuvostoliiton hajoamista säätelemällä yhteisen omaisuuden ja asevoimien jakoa sekä mahdollistamalla taloudellisen yhtesityön jatkuminen. Valtioiden itsenäisyyttä korostamalla haluttiin tehdä ero Neuvostoliiton aikaan ja sen tiukkaan keskusjohtoisuuteen. IVY:lle ei luotu pysyviä johtamisrakenteita, vaan yhteistyöasioita käsiteltiin lukuisissa komiteoissa ja jäsenmaiden edustajien keskinäisissä neuvotteluissa.
Uusien, Neuvostoliitosta eronneiden valtioiden rajat sovittiin vedettäväksi entisiä neuvostotasavaltojen rajoja myötäillen. Vaikeuksia synty siitä, että uudet valtiot muodostettiin niissä asuvan pääkansallisuuden pohjalle, mutta Neuvostoliiton aikaan kansallisuudet olivat jo voimakkaasti sekoittuneet, eivätkä lähinnä Stalinin aikaan määrätyty hallinnolliset rajat vastanneet kovinkaan hyvin kansallisuusrajoja. Pahimmat ongelmat rajojen määräyksestä syntyivät Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa.
Toisaalta Neuvostoliiton aikana muodostuneet taloudelliset rakenteet vaativat uusien valtioiden rajat ylittävän talousyhteistyön jatkamista. Käytännössä kaikkien IVY-maiden keskinäisten rajojen merkitseminen ja rajavalvonnan aloittaminen viivästyi, joten esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan välisen pitkän rajan yli ihmiset ja tavarat kulkivat edelleen esteettä.
Neuvostoliiton hajotessa vuoden 1991 lopussa Venäjän federaarion alueella asui 147 miljoonaa ihmistä, Ukrainassa 52, Uzbekistanissa 22, Kazaksatanissa 17 ja Valko-Venäjällä 10 miljoonaa. Muut entiset neuvostotasavallat olivat 4-7 miljoonan asukkaan valtioita. Venäjän hallitseva asema näkyi myös taloudessa, sillä sen BKT-osuus oli kaksi kolmasosaa IVY-alueen kokonaisutotannosta.
Kaikkiaan yli 60 miljoonaa ihmistä asui oman kansallisuutensa muodostaman ”kotivaltion” ulkopuolisissa entisissä neuvostotasavalloissa. Heistä pääosa, noin 25 miljoonaa, oli venäläisiä, jotka asuivat Venäjän federaation rajojen ulkopuolella. Venäläisten osuus oli suuri etenkin Kazakstanissa ja Kirgisiassa, joissa ”kantaväestön” osuus kokonaisväkiluvusta oli noin puolet.
IVY ei ole pystynyt täysin estämään Neuvostoliiton hajoamiseen liittyneitä rajaselkkauksia, mutta se myötävaikutti kokonaistilanteen pysymiseen hallinnassa niin, että Jugoslavian hajoamissotien kaltaisilta vakavilta riidoilta lopulta vältyttiin.
Presidentti Boris Jeltsinin ja parlamentin välisen valtakamppailun ratkettua Jeltsinin hyväksi lokakuussa 1993 alkoi poliittinen järjestelmä vähitelleen vakiintua. Monipuoluejärjestelmän mukaisissa parlamentin (duuman) vaaleissa oli aluksi monia puolueita, mutta äänikynnyksen vuoksi useat pikkupuolueet karsiutuivat.
Uusi perustuslaki joulukuulta 1993 vahvisti peresidentin asemaa. Poliittinen järjestelmä rakennettiin ylimman johdon osalta muistuttamaan lähinnä Yhdysvaltojen ja Ranskan mallia. Presidentillä oli mahdollisuus tarvittaessa hallita myös ilman parlamentin myötävaikutusta. Presidentti toimii ulkopolitiikan johtajana ja asevoimien ylipäällikkönä, ja hänellä on suoraan käytettävissään myös laaja hallintokoneisto, ns presdientinhallinto.
Venäjän federaation parlamenttiin kuuluu kaksi kamaria, joista valtionduum, ”alahuone”, koostuu suoraan vaaleissa valituista kansanedustajista, kun taas liittoneuvostoon, ”ylähuoneeseen”, kuuluu edustajia hallinnollisilta alueilta.
Valtataistelun Moskovassa syksyllä 1993 voittaneen presidentti Jeltsinin asema oli ulkopolitiikan suhteen vahva. Hän kykeni perustuslain mukaan suvereenisti päättämään ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista ja nautti myös länsimaiden tuesta, sillä vaihtoehtona ollut mahdollisuus kommunistipuolueen paluusta valtaan ei niitä miellyttänyt.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992 jäi Venäjän asevoimiin noin 2,7 miljoonaa sotilasta, joista asevelvollisia oli 1,5 miljoonaa. Suusi osa Venäjän joukoista oli vielä sijoituspaikoillaan federaation alueen ulkopuolella tai parhaillaan siirtymässä kotimaahansa. Merkittävä määrä Neuvostoliiton asevoimiin kuuluneista sotilaista jäi myös uusiin itsenäistyneisiin valtiohin ja osa joukoista hajotettiin vanhoilla sijoituspaikoillaan.
Vuonna 1996 Venäjän asevoimissa oli 1,3 miljoonaa sotilasta, joista asevelvollisia oli noin 380 000. Parhaiten varustettuja ja koulutettuja joukkoja oli keskitetty Kaukaasian suunnalle. Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Pohjois-Kaukaasiassa sijainneessa Tshetsheno-Inhlusian autonomisessa neuvostotasavallassa oli runsas miljoona asukasta. Heistä tshetsheenejä oli hieman yli 600 000, venäläisiä noin 330 000 ja inguuseja 130 000. Alueen korkein neuvosto julistautui alueellaan suvereeniksi vuoden 1990 lopulla. Venäjän armeija hyökkäsi Tsethesenian alueelle joulukuussa 1994, mutta sotatoimet olivat huonosti johdettuja ja aluksi epäonnistuivat tuottaen hyökkääjille pahoja tappioita. Venäläisten onnistui kuitenkin kovien taistelujen jälkeen vallata pääkaupunki Groznyi helmikuussa 1995, ja seuraava vuonna alueella saatiin aikaan hauras aselepo.
Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti