Näky, jonka puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund looihti politiikan toimittajien eteen oli kuin suoraan Hollywoodin toimintaelokuvasta. Salakavala vihollinen iskee äkkiarvaamatta ja yllättäen yön pimeydestä, se lehahtaa röyhkeästi pienen valtion pääkaupunkiin nykyaikaisilla helikoptereilla ja kaappaa valtiojohdon tämän oman henkivartiokaartin äiistellessä voimattomina sivusta.
Hägglund perusteli rambo-visiollaan politiikan toimittajien lounaalla 1998, miksi Suomikin tarvitsee moernia ja äärimmäisen kallista helikopterikalustoa: sekä kuljetuskoptereita että taisteluhelikoptereita. Hägglund mietti kuumeisesti, miten selittäisi toimittajille mahdollisemman kansantajuisesti tilannetta, jossa koptereista olisi hyötyä. Nopeasti hän aivomyrskysi termin ”kaappauksenomainen yllätyshyökkäys”. Myöhemmin Hägglund muisteli, että hänen tarkoituksensa oli puhua valtiojohdon alistamisesta tai taivuttamisesta myönnytyksiin strategisella iskulla. Täsmällistä termiä ei vaan heti löytynyt kenraalin lippaasta. ”Töppasin pahemman kerran”, Hägglund myönsi jälkeenpäin. Hägglundin tokaisusta ”valtiojohdon kaappauksesta” tuli pian lentävä lause kiihkeään helikopterikeskusteluun, joka pörräsi tasavallassa.
Kenraalin tueksi ajettiin asemiin raskasta tykistöä, kun itse tasavallan presidentti Martti Ahtisaari tuki armeijan helikopterihankintoja valtiopäivien avajaispuheessaan samana keväänä. Pian valtakunnassa puhuttiinkin jo ”Ahtisaaren kaappauksesta”, josta vihollinen ei aivan keveällä helikopterikalustolla selviäsikään. Armeijan havittelemat miljardien markkojen helikopterit kuvastavat hyvin kierrettä, mihin Suomi oli joutunut, kun se yrittää venyttää sotilaallista suorituskykyään ja budjettiaan Naton mallin mukaiseksi.
Helikopterit ilmestyivät tasavallan asialistalle, kun hallitus sisällytti ne puolustuspoliittiseen selontekoonsa keväällä 1997. Sitä ennen oli kuitenkin väännetty kulissien takana kättä, tarvitaanko Suomessa ylipäänsä maanvoimien helikopteriasetta, vai riittävätkä kuljetushelikopterit. Puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund väläytti elokuussa 1996 Venäjän vierailullaan peräti 50 taisteluhelikopterin hankintaa. Hägglund sanoi, että Suomen on lähivuosina syytä harkita nykyaikiasten helikopterikaluston hankintaa. Hänen mukaan Hawk-hävttäjien hankkimisen jälkeen Suomen ilmataisteluvalmius muuttuu niin, että helikopterien käyttöön on taistelutilanteessa paremmat edellytykset.
Hägglund oli jo aikaisemmin käynyt tutustumassa Saksan ja Ranskan uusimpiin helikooptereihin. Venäjällä oli puolustusvoimain komentajan mukaan valmiina saksalais-ranskalaista Tiikeriä ja yhdysvaltalaista Apachea vastaava Ka-50-malli ja toinen kone Mi-28 on prototyypin asteella. ”Kyllä Ka-50:n ento oli vaikuttava, se oli uskomattoman ketterä., kehui kenraali venäläistä taisteluhelikopteria jälkeenpäin.
Hägglundille oli tullut mieleen myös kiisteltyjen miinojen korvaaminen Suomen puolustuksessa helikoptereiden avulla. Suomi tarvitsisi kenraalin mukaan taisteluhelikoptereita ensi vuosituhannen puolella ehkä 50 kappaletta, joka tapauksessa enemmän kuin kymmenen. Puolutusministeri Anneli Taina tyrmäsi ajatuksen tuoreeltaan. Tainan kanssa samaa mieltä oli ilmavooimien johto, joka komentajansa, kenraalimajuri Matti Aholan suulla ilmoitti, että taitsteluhelikopterien hyöty on Suomen kaltaisele laajalle maalle kyseenalainen. Hänen mukaansa Suomen kaltaisesssa suuressa maassa 50 taisteluhelikopterilla ei olisi operatiivista merkitystä.
Muutamassa kuukaudessa tilanne muuttui. Helikopterihankinnasta päätettiin presidentin johtamassa puolustusneuvostossa käytännössä joulukuussa 1996. Sen johtopäätös oli, että puolustusvoimain kykyä vastata uusimuotoisiin sotilaallisiin uhkiin on tarpeen kehittää. Siksi tarvittaisiin liikkuvampia, tehokkaampia ja suorituskykyisempiä yksiköitä, joita voidaan käyttää kansainvälisissä tehtävissä, kriisinhallinnassa. Puolutusministeri Taina, joka vielä syksyn alussa oli kertonut, ettei helikoptereita edes hankita, hyväksyi niiden hankinnan jo saman vuoden joulukuussa.
Kansalaisille ja eduskunnalle helikoptereita perusteltiin aluksi pääosin kotimaan puolustamisen tarpeilla. Taustalla olivat kuitenkin kansainvälisten Nato-operaatioiden vaatimukset. Helikopterit olivat uusien, ulkomaiseen tarpeeseen tulevien liikkuvien yksiköiden ydin. Niilla voitaisiin siirtää valmiusjoukkoja operaation johdon käskyttämällä tavalla.
Puolustusvoimain joht halusi tulivoimaisia taisteluhelikoptereita, sillä etenkin kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa raskaat kuljetushelikopterit ovat haavoittuvaisia. Suunnitelma sisälsi komisenkymmentä raskasta kuljetushelikopteria ja kymmenkunta saattohelikopteriksi nimettyä taisteluhelikopteria. Uusi aselaji muodostettaisiin osana uusia valmiusprikaateja.
”Uusien prikaatien ja koko maavoimien suorituskyvyn kannalta keskeinen hanke on 2000-luvun alussa aloitettava joukkkojen kuljetuksiin ja tulitukseen tarkoitettujen helikopterien hankinta. Helikopterit mahdollistavat kullekin valmisyhtymälle noin komppanian kokoisen osaston ja tärkeiden asejärjestelmien nopeat siirrot”, totesi valtioneuvoston selonteko, jonka Lipposen hallitus antoi vuoden 1997 maaliskuussa eduskunnalle.
Saman vuoden aikana laadittiin maavoimaesikunnassa myös esiselvitys helikopterijärjestelmästä. Pääesikunnan materiaalisosaston johtamat työryhmät suunnittelivat lisäksi helikoptereiden huolto- ja tukeutumisjärjestelmiä sekä tukikohtavaihtoehtoja. Selvitysten asiakirjat julistettiin salaisiksi. Presidentti Ahtisaaren entinen neuvonantaja, tohtori Alpo Rusi on muistellut helikopterihankkeen taustoja suorasukaisesti muistelmakirjassaan: aika pian kävi selväksi, että Suomen tuli sopeuttaa armeijansa Naton järjestelmiin. Puolutusvaliokunnan puheenjohtajan Kalevi Lammisen mielestä helikopterihankinta merkitsi Nato-jäsenyyden valmistelua. Hänen mielestään tämä pitäisi myös avoimesti sanoa. ”Kun näin on, sanontaan se”.
Lähdeaineisto: Pekka Ervasti – Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti