Puolutusvoimien materiaaliset hankinnat ovat aina olleet kovien poliittisten intohimojen kohteena. Kylmän sodan päättymisen jälkeen syntyi tarve uudistaa lentokalustoa.Näin syntyivät kalliit mutta tarpeelliset Hornet-kaupat. Ahtisaaren kauden alkupuolella syntyi tarve jatkaa materiaalista armeijan uudistamista. Mutta aika pian kävi selväksi, että Suomen tuli myös sopeuttaa armeijansa NATO:n järjestelmiin. Kyse oli kehittyvän kriisinhallinnan tarpeesta. NATO oli keskeinen etenkin Bosnian rauhanturvaoperaatiossa. Ryhdyttiin puhumaan Suomen puolustusvoimien yhteensopivuudesta NATO:n järjestelmien kanssa. Monet pitivät käsitettä salasanana liittoutumiselle.
Kyse oli lopulta Suomen osalta sopeutumisesta nopeasti muuttuneisiin turvalliisuuspoliittisiin asetelmiin. Millaisen armeijan Suomi tarvitsi? Mitkä tehtävät sopivat suomalaisille? Mitkä olivat relevantteja uhkakuvia? Mikä oli liittotutumattomuuden pelivara sopueduttaessa turvallisuusjärjestojen – etenkin NATO:n ja EU:n – uusiin kehitys- ja laajennuspäätöksiin? Kuinka suurta armeijaa Suomi tarvitsi? Jonkinlaisena kompromissina eri puolueissa hyväksyttiin lähestymistapa, että tavoitteena oli tehdä entistä liikkuvampi armeija. Samalla oli luotava sotilaallisia yksiköitä, joita voitiin käyttää etenkin kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä. Tässä tarkoituksessa ryhdyttiin kehittämään erityisiä liikkuvia yhtymiä. Myös puolustuvoimien organisaatiota oli selkiinnytetty: oli luotu kolme maanpuolustusaluetta ja aloitettu eräiden varuskuntien alasajoa. Yhtenä alasajon kohteena oli presidentin oman kotikaupungin Oulun varuskunta.
Hallituksen turvallisuuspoliittisen selonteon jälkeen käynnistettiin valtioneuvoston puolustuspoliittisen selonteon valmistelut 1996. Olin eri yhteyksissä yrittänyt vakuutella, että nimenomaan puolutuspolitiikan suunnittelussa olisi hyvä pitää langat presidentin käsissä. Olimme kuitenkin luoneet hieman epämääräisen rakennelman, joka asetti sotilasasiantuntija myös poliittiseen suunniteluvastuuseen. Valmistelut tapahtuivat puolustusneuvostossa, jolle sotilasasiantuntijoiden muodostama työryhmä teki esityksiä. Ruotsissa pääministerin ulkopoliittinen avustaja, minua nuorempi, diplomaatti-kollega, johti suunnittelutyötä. Miksi presidentti ei olisi voinut harkita samankaltaista ratkaisua? Tämä olisi tasapainottanut myös sitä työnjakoa, jossa pääministerin kanslian neuvonantaja oli noussut EU-valtiosihteeriksi. Tämä ei ollut sotilasasiantuntijoiden vika, mutta he kärsivät siitä.
Keväällä 1997 helikopterihankinnat, niin sanottu HEKO-hanke, nousi laajemman keskustelun kohteeksi. Aia oli ollut puolustusneuvostossa esillä jo joulukuussa 1996.Puolustusvoimien johto halusi kuljetushelkopterien lisäksi myös saattokoptereita, mikä oli sotilaspoliittisesti täysin ymmärrettävää. Raskaat kuljetushelikopterit olivat haavoittuvaisia ilman tulivoimaisia saattokoptereita. Näin oli asian laita etenkin kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa. Suunnitelma sisälsi 30 raskasta kuljetus- ja noin kymmenen saattokopteria. Se sisältyi valtioneuvoston 13.3.1997 antamaan puolustupoliittiseen selontekoon. Sotilasasiantuntijat eivät sinänsä tehneet saattokoptereiden hankinnasta kynnyskysymystä: tärkeintä oli aloittaa kopterilaivueen kokoaminen viiveettä. Saattokopterit lisättiin hankkeeseen kuiten valmistelujen loppuvaiheessa.
Hallituksen sosiaalidemokraattien rivit olivat jo selonteon valmistelujen aikaan hajalla. Ulkoministeri oli varautunut, mutta pääministeri tuki suurta laivuehankintaa. Kokoomus oli valmis kompromissiin, mutta hieman yllätettynä oli valmis tietenkin viemään eteenpäin myös suurempaa HEKO-hanketta. Oli kuitenkin selvää, että hankkeen läpimeno edellytti ulkopoliittisen johdon yhtesityötä. Kyse oli lähes kuuden miljardin markan kokoluokan olevasta hankinnasta, minkä vuoksi oppositio oli järkevää pitää hankkeesta ajan tasalla. Olin hulissani valmistelujen sekavasta etenemisestä, ja esitin huoleni myös presidentille.
Puolustusvoimien uudistus liittyi viime kädessä maan poliittisen johdon uudistuspoliittisiin linjauksiin. Puolustusvoimien koko ja suorituskyky määrittivät Suomen kansallisen aseman monin eri tavoin. Suomen kansainvälinen mainen nojasi keskeisesti talvisotaan ja jatkosodan puolustustaisteluihin. Suomen yli ei kävelty. Tarkoitus on ollut, ettei näin tapahdu jatkossakaan. Puolutusvoimien komentaja, kenraali Gustav Hägglund totesi puheessaan 10.11.1997, että puolustusdoktriinia oli kehitettävä vuoteen 2005 mennessä, jolloin valmiusprikaatien tulisi olla käytössä. Hän korosti helikopterien hankinnan välttämättömyyttä.
Helikopterikiista siirtyi eduskuntaan. Eduskunnan puolustus- ja ulkoasiainvalikunnissa hiotaan kantoja. Ratkaisut siirtyivät kevättalveen 1998. Hallituksessa taisteluhelikopterereiden haninnan eduskunnassa saama kritiikki tajuttiin. Hallitusryhmät päättivät 10.3. leikata 1,2 miljardia hallituksen esittämän 7,7 miljardin markan tilausvaltuutuksesta kolmelle valmiusprikaatille. Leikkaus kohdistettiin helikoptereihin. Kopterihankntoja valmistellut kenraalimajuri Vesa Kämäri antoi jukisuuteen vilpittömän arvion, jonka mukaan hallituksen ratkaisu ainoastaan siirtäisi, ei kokonaan torpedoisi saattokoptereiden hankintaa. Nyt eduskunta koko tulleensa yllätetyksi.Myös puolustuhallinnon sisällä käsitettiin, että HEKO-hankkeen tiedotus oli mennyt pieleen. Hallituksessa ei asiaa ollut hoittu riittävästi.
SDP:n eduskuntaryhmä yllättikin pääministerin ilmoittamalla 12.3. haluavansa lisäneuvotteluja helikopterihankinnoista. Se vaati hallitusta alentamaan puolustusmenoja uudella 1,2 miljardin leikkauksella. Hallitsematon helkopterikeskustelu puri yleiseen mielipiteeseen. Eduskunta hyväksyi luvuin 110-50 huhtikuun 1. päivänä helkopterien hankinnan puolustusvoimien käyttöön. Helikopterien osuus 6,1 miljardin valtuutuksesta oli tippunut 2,2 miljardiin.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puoelelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti