Rahaliiton ja yhteisvaluutta euron toteuttaminen sekä useiden entisten sosialistimaiden ottaminen jäseniksi on värittänyt Euroopan unionin elämää jo jonkin aikaa. Näiden historiallisten harppausten lisäksi EU:lla on edessään mm. sen omien budjettiä ja tukirahastoraamien määrittäminen ensi vuosituhannen alkuvuosiksi sekä päätöksentekojärjestelmän tehostaminen – eli uusi vallanjako jäsenmaiden ja unionin toimielinten välillä.
Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU), joka on aiemminkin ollut yhdentyvän Länsi-Euroopan tavoitelistalla, oli etenin vuoden 1996 lopulla vahvassa myötätuulessa. Poliittinen tahto toteuttaa Mastrichtin sopimukseen kirjattu rahaliiton lopullinen vaihe vuoden 1999 alusta oli mittava. Yksi merkittävä askel hankkeen etenemisessä oli Suomen liittyminen Euroopan valuuttajärjestelmään (EMS) 12.10.1996. Käytännössä tuolloin päätettiin Suomen markan sitomisesta Euroopan valuuttamekanismiin (ERM), jonka nykyisten sääntöjen mukaan valuutan arvo voi heitellä sille sovitusta keskikurssista 15 prosenttia ylös- tai alaspäin.
Suomen markan ERM-kytkentä ei ollut markkinoille yllätys, mutta sen ajoitus oli. Päätöstä ei osattu odottaa sellaisessa viikonvaihteessa, jossa kunnallis- ja eruoparlamenttivaaleihin oli enää viikko aikaa. Markan keskikurssiksi sovittiin 5,80661 eli 3,04 markkaa yhtä Saksan markkaa vastaan. Pian Suomen jälkeen myös Italia liittyi liiroineen valuuttamekanismiin – tosin huomattavasti mutkikkaampien neuvottelujen jälkeen. Tämän jälkeen Eu-maisen valuutoista jäviät kellumaan enää Iso-Britannian punta, Ruotsin kruunu ja Kreikan drakma.
Suomen ERM- ratkaisun tärkeimmäksi, ellei ainoaksi syyksi nähtiin pyrkimys täyttää Maastrichtin sopimuksessa kirjatut EMU:n ähentymisehdot. Ehdoissa edellytetään valuuttakurssivakauden lisäksi alhaista inflaatiota, matalia korkoja ja julkisen talouden tasapainoa. Eniten vaikeuksia EU-mailla onkin ollut pitää kiinni julkisen talouden ehdoista, joissa pyritään siihen, ettei EMU-maan julkinen velka nousisi yli 60 prosenttiin bruttokansantuotteesta eikä valtion budjetin alijäämä ylittäisi kolmea prosenttia BKT:stä. Suomi näytti vuoden 1997 alkupuolella Luxemburgin rinnalla ainoalta Eu-maalta, joka täytti kaikki ehdot jo 1996. Heinäkuun lopulla kuitenkin ilmeni, että Suomenkin budjettivaje oli vielä niukasti yli Maatrichtin rajan. Ratkaisu rahaliittoon siirtyvistä maista oli määrä tehdä vuoden 1997 lukujen perusteella ilmeisti huhti-toukokuun vaihteessa 1998 pidettävässä EU-h
uippukokkouksessa.
Ylimmilleen Emu-usko nousi vuoden 1996 lopulla, kun unionin jäsenmaatt olivat vihdoin päässeet Dublinin huippukokouksessa 13.-14.12. sopuun ns, vakaussopimuksesta. Tämä etupäässä Saksan vaatimuksista laadittu sopimus pyrki varmistamaan, että yhteisvaluutta euroon siirtyvät maat noudattavat tiukkaa budjettikuria. EU-maiden on siis pidettävä budjettialijäämänsä alle kolmessa prosentissa BKT:sta yös rahaliiton toteuduttua. Vakaussopimukseen kirjattiinkin säännökset jopa mittavista sakoista, joihin jäsenmaa voidaan tuomita mikäli se toistuvasti rikkoo alijäämärajaa. Kokouksessa esiteltiin myös tulevien eurosetelien mallisarja, joka oli lähtösiin itävaltalaisen Robert Kalinan kynästä. Seteleissä huomattujen virheiden takia niitä jouduttiinkin korjaamaan ja lopullisessa asussaan setelit julkistettiin 11.7. Belgialaisen Luc Luycx`n suunnittelemat euro- ja senttikolikoiden yhteiseet puolet julkistettiin vuorostaan Amsterdamin huippukokouksessa 16.-17.6.1997. Jäsenmaat voivat itse päättää kolikoiden toisen puolen ulkonäön.
Yleinen EMU-optimisi heikkeni jonkin verran vuoden 1997 alkupuolella, kun euron ”ankkurmaaksi” ajatellun Saksan työttömyysluvut vain pahenivat ja näytti ilmeiseltä, ettei liittohallitus pysty puristamaan maan julkistaloutta EMU-ehtojen sisään.
Uusia käänteitä koettiin jälleen, kun Ranskan ennenaikaiset kansalliskokousvaalit ( 25.5. ja 1.6.) nostivat sosialistit taas vallankahvaan ja Lionel Jospinin pääministeriksi. Ranskan vasemmisto haluaa rahaliittoon mukaan myös mahdollisimman eteläistä EU-maata, joten samalla kasvoi ns. laajan EMU.n todennäköisyys. Markkinoilla alettiin ennakoida, että ratkaisuvaiheissa Maastrichtin ehdoista joustetaan ja rahaliittoon tulee vuoden 1999 alusta jopa 11 maata, Tämän taas pelättiin johtavan siihen, että eurosta tulee heikko ja epävakaa valuutta maailmanlaajuisessa kilpailussa Yhdysvaltain dollarin ja Japanin jenin kanssa. Ranskan esittämät ajatukset työllisyyden huomioimiseksi paremmin EMU-hankkeessa ajoivat vielä Amsterdamin huippukokouksen kriisiin, josta kuitenkin selvittiin muutamatta Maastrichtin ja vakaussopimuksen sisältöjä.
Suomessa EMU-keskustelua leimasi arvio siitä, ettei Ruotsi ilmeisti aio olla rahaliitoon ensimmäisinä siirtyvien maiden joukossa. Professori Lars Calmforsin johdolla istunut asiantutjiijaryhmä suositti 4.11.1996 julkistetussa raportissaan maan jättäytymistä euroalueen ulkopuolelle ainakin aluksi. Raportti piti Ruotsin työttömyyslukuja liian korkeina euroon siirtymiseksi ja myönsi toisaalta, ettö laaja EMU-vastaisuus Ruotsissa tekee siirtymisen ensi vaiheessa vaikeaksi. Suomessa Lipposen asettaman Pekkasen työryhmän raportti esiteltiin 6.5. 1997. Se ei sisältänyt mitään suositusta, mutta yleisesti nähtiin, että ryhmä kirjasi enemmän EMU:n lopulliseen vaiheeseen liittymistä puoltavia kuin sitä vastustavia näkökohtia.
Lähdeaineisto MMM1998 Matti Mörttisen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti