Tultuaan presidentiksi Martti Ahtisaari alkoi voimalla aajaa muutosta perinteiseen rauhanturvalakiin. Hän oli ollut ainoa presidenttiehdokas, joka vaalikampanjan alkuvaiheessa puolusti avoimesti suomalaisten osallistumist rauhaanpakottamiseen. Keskustan Paavo Väyrynen ja kokoomuksen Raimo Ilaskivi sitä vastoin halusivat pitäytyä perinteiseen rauhanturvaamiseen. He suhtautuivat epäillen myös rauhanturvalain muutoksiin. ”Herää kysymys, onko tarkoitus muuttaa lakia jotakin tulevia tarkoituksia varten”, vihjaili Paavo Väyrynen, joka oli jäänyt sivuun ulkoministerin tehtävästä presidenttikampanjansa takia.
Kun Ahtisaaren avustajat huomasivat presidenttiehdokkaansa kävelevän miinan päällä, muuttuivat puheetkin vähemmän sotaisiksi. Hägglundkin otti uuden asennon tultuaan puolustusvoimain komentajaksi. Ahtisaaren avustajaksi nimitetty Alpo Rusi katsoi Bosnian sodasta tehtyjen johtopäätösten edellyttävän, että Suomen pitää ”määrätyissä olosuhteissa” jopa osallistua rauhaanpakottamiseen. Oli myös välttämätöntä aloittaa vaativampiin tehtäviin lähetettävien suomalaisten valmiusjoukkojen varustaminen ja koulutus.
Uusi pääministeri Paavo Lipponen alkoi ajaa rauhanturvalain muutosta vähintäänkin yhtä innokkaasti kuin Aho oli tehnyt. Hallitusneuvottelujen tuloksista vasemmistoliiton kansanedustajia informoinut puheenjohtaja Claes Andersson kuitenkin kertoi Lipposen havainneen, ettei rauhanturvalakia muuteta. Kansanedustajat eivät Anderssonin puheita uskoneet. ”No, mihin tässä sitten voi luottaa, jos ei pääministerin sanaan”, puuskahti kuttuuriministerin salkun saanut Andersson.
Kun vuoden 1995 syksy alkoi, oli jo selvää, että uusi hallitus antaisi esityksen rauhanturvalain muuttamiseksi. Eurooppa-ministeri Ole Norrback vaati heti syksyn alussa, että Suomi selkiyttäisi lailla suhtatumistan rauhaanpakottamiseen. Tarve selkeyttää linjaa lainsäädännöllä tuli ministerin mukaan esille, kun Pohjoismaiden ulkoministerit pitivät Naton Bosniaan kohdistamia pommituksia tarpeellisina, vaikka maat samalla tuomitsevat rauhaanpakottamisen.
”Pohjoismaat eivät voi katsella rauhaanpakottamista sivusta, välillä hyväksyen ja valilla tuomitena”, totesi ministeri. Kauluslaattaansa toisen leijonan vastikään ommellut kenraalimajuri Ilkka Hollo, joka istui muutaman puolustusvaliokunnan jäsenen kanssa suomalaisen tukikohan parakissa Israelin miehitysalueella etelä-Libanonissa, puristeli päätään kuultuaan radiossa Norrbackin lausunnon. Hän pelkäsi, että puheet rauhaanpakottamisesti nousevat jälleen otsikoihin juuri kun lakiesitys on tulossa hallituksen käsittelyyn.
Ulko- ja puolustusministeriön ammattiselittäjät olivat tehneet jo vuosikausia työtä vakuuttaakseen epäuskoiset, että tavoitteena on mahdollistaa suomaisten osallistuminen vain ”laajennettuun rauhanturvaamiseen”, ei rauhaanpakottamiseen. Ja nyt ministerikään ei näyttänyt tätä ymmästäneen.
Eduskunta käsitteli samoihin aikoihin myös turvallisuuspoliittista selontekoa, jossa oli maininta valmiuspataljoonan perustamisesta kansainvälisiin humanitäärisiin ja rauhanturvatehtäviin”. Linjaus oli hyväksytty hallituksessa yksimielisesti. Valmiusjoukon perustaminen jakoi sekin rauhanturvalain tavoin eduskuntaryhmiä. Keskusta, joka nyt oli oppositiossa, vastusti valmiusjoukon perustamista, vaikka hanke pantiin alulle Ahon hallituksessa.
Vasemmistoliiton ministerit olivat puolestaan linjauksen hyväksyneet, samoin vihreät. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä souti ja huopasi. Jossakin vaiheessa jopa enemmistö eduskuntaryhmästä oli joukkojen perustamista vastaan kuten koko puoluekin silloin, kun vielä oli ollut oppositiosa.
Kuvaavaa oli, ettei puolueen ministeriryhmää johtanut Claes Andersson palattuaan kokouksesta, jossa periaatepäätös valmiusjoukkojen perustamisesta oli tehty, tiennyt olleensa mukana tekemässä päätöstä. Kulttuuriministeri syytti tiedotusvälineitä ”vääristä tiedoista”, kun ne olivat väittäneet, että periaatepäätös valmisujoukoista syntyy samana päivänä.
Myös SDP:n ryhmässä vastarinta oli niin voimakasta, että valmiusjoukkojen perustamista voimakkaasti puolustanut ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasio oli valmis ehdottamaan vapaiden käsien myöntämistä päätöstä eduskunnassa tehtäessä. Vasemmistoliiton ryhmä toivoi, että kaikki ryhmät antaisivat vapaat kädet jäsenilleen. Myöskään vihreät eivät pitäneet uusista joukoista. Myös kokoomuksen ryhmässä oli muutama puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Kalevi Lammisen ympärille ryhmittynyt vastarinnan kiiski.
Puolustusvaliokunta oli ottanut jo aikaisemmin kielteisen kannan valmiusjoukon perustamiseen. Pääministeri Lipponen kävi kuumana puolustusvaliokunnan lausunnon kuultuaan. ”Tiedättekö, mitä teemme valiokunnan päätökselle? Panemme sen roskakoriin”, kävi Lipponen sanomassa valiokunnan jäsenille eduskunnan kahvilassa ja havainnollisti käsieleellä, mitens se tapahtuisi. He saiva myös kuulla, ettää pääministerin mielestä puolustusvaliokunnan rooteliin eivät kuulu muut kuin armeijan rätit ja lumput.
Myös eläkeläispresidentti Mauno Koivisto tui vahvasti hanketta. Hänen mielestään puolustuvaliokunnan kanta oli käsittämätön. Lopullinen päätös valmiusjoukkojen perustamisesta tehtiin eduskunnassa äänestyksen jälkeen vuoden 1996 kesällä.
Lähdeaineisto Pekka Ervasti – Jaakko Laakso – Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti