Huhti-toukokuussa aloimme totutella uuteen ulkoministeriin. Joviaalin ja rauhallisen Paavo Rantasen tilalle viikkokokouksiin presidentinlinnaan tuli perjantaiaamuisin puhelias ja touhukas politiikan ammattilainen Tarja Halonen. Lipponen oli hallituksessa raivannut tilaa naisministeille. Helsingistä tulli Halosen lisäksi Arja Alho, pääministerin luottopoliitikko. Halonen oli oikeastaan Sorsan luottopoliitikko, mikä viittasi siihen, että presidentinvaaleissa ävinnyt veteraanipoliitikko sai nyt silmänsä ja korvana maan ylimpään johtoon. Halonen luonnollisesti ryhtyi rakentamaan toimivia henkilösuhteita niin presidenttiin kuin ulkopolitiikan valmistelijoihinkin. Pian huomasin, että uusi ministeri otti tiettyä etäisyyttä presidenttiin. Uskoin sen olevan vain henkiökohtaista vierastamista, mutta ajan oloon käsitin, että kyse oli harkitusta politiikasta.
Halosen maailmankuva edusti 1960-luvun vasemmistolaisuutta. Pasifistisesta taustasta huolimatta hän oli ollut ”militaristis-kommunistisen” DDR:n tunnustamiskomitean varapuheenjohtaja ja PLO:n tukija. Keskusteluun ulkopolitiikan arvomaailmasta ministeri ei kanssani suostutu, mikä saattoi johtua siitä, että hän ei katsonut asemansa antavan aihetta rupatteluun presidentin avustajan kanssa. Voihan olla, että olin myös Sorsan joukoissa liitetty ”Maran mafiaan”. Sorsahan oli erityisen kriittinen Lasse Lehtiselle, jonka myrkyllinen pistely oli kantautunut hänen korviinsa. Yritin silti joskus pohtia pasifismin ristiriitaisuutta ministerin kanssa. Esitin erään kerran esimerkkinä 1930-luvun Britannian Labour-puolueen, jonka pasifistinen johto käynnisti suuret puolustusmenojen alasajotoimet samaan aikaan kun Hitler puolestaan aloitti Wehrmachtin varustamisen. Voimatasapaino muuttui Euroopassa ja rohkaisi kolmannen valtakunnan johtajaa voimalla uhkaamiseen ja myöhemmin sen käyttöön. Siitä ei ollut keskusteleminen. Sain ripityksen. Päätin ainakin rajata omat kommenttini ajankohtaisiin agenda-aiheisiin. Mutta Halosenkin kohdalta oli odotettava aulkoministerin tekoja. Pasifismi oli hyvä projekti vallan hankkimisessa, mutta sen käyttäminen politiikassa oli toinen asia. Harva pasifisti on vallankäyttäjnä uskaltanut ajaa teoilla tavoitteitaaan, kosko tulokset pelottavat.
Toukokuun alussa presidentti kiersi yhteen menoon 6.-9. toukokuutaa Lontoossa, Pariisissa ja Moskovassa järjestetyissä toisen maailmansodan päättymistä juhlistaneissa seremonioissa. Seurasin Kari Kasurisen ja ylikonstaapei Antero Lehtisen kanssa presidenttiä. Jonkin kerran olimme kabinetissa etukäteen pohtineet, pitääkö Suomen mitenkään juhlia sodan päättymistä ”voittajavaltioiden” kanssa. Poisjäämiselle olisi ollut hyvät perustelut. Toisaalta ymmärsimme, että nyt ei ollut aika käräjöidä omassa asiassa, vaan rakentaa tulevaisuutta, yhteistyön Eurooppaa.
Suomalaisilla oli oikeus juhlia ”voittoa”. Lähtiessämme Lontoon edustustosta sunnuntaina illansuussa 7. toukokuuta Eurostar-junalla Pariisiin jännitimme Suomen ja Ruotsin jääkiekko-ottelua, jossa panoksena oli maailmanmestaruus. Menimme junaan tietmättä lopputulosta. Saimme sen selville mkännyköillä matkan aikana. Tunnelma nousi. Ehkäpä presidentin tunnelmia kuvasi sekin, että junamatkan aikana hän innostui suunnittelemaan sisäpoliittisia teesejä; on luotava uusi tasavalta, kansalaisten yhteiskunta; vanhojen eturyhmien tulisi edistää muutosta, ei teljetä sitä, on avauduttava ja kuunneltava, on tuettava yrittäjyyttä, mutta yrittäjien on osoitettava myötätuntoa heikompia kohtaan. Kampanjan tematiikka nosti päätään – ainakin hetkeksi.
Kun saavuimme Pariisiin Gare Du Nord-asemalle kello 22.30 oli tunnelma Pariisissa huikea. Illalla oli selvinnyt, että Jacques Chiracista tulee Ranskan uusi presidentti. Pariisilaiset juhlivat pormestarinsa valintaa. Juna-asemalla tosin heiluivat myös Suomen liput. ”Hyvä Mar”-huuhdot saattoivat maailmanmestari-Suomen presidenttiä siirtyessämme autoille.
Pariisissa pidettiin Riemukaarella juhlava asevoimien paraati seuraavana päivänä. Eroava presidentti Mitterand sanoi hyvstiti sekä omalle kansalleen että kansainväliselle yhteisölle. Päivä oli lämmin, ja seisokelu kutsuvierasaitoissa kävi voimille. Uusi presidentti Chirac siirtyi juhlaseremonioiden aikana Mitterandin rinnalle: vallanvaihto olisi tuskin voinut tapahtua juhlavammin. Muukalaislegioonan ohimarssi oli vaikuttava. Vaikka mieleen tuli enemmänkin Humphrey Bogartin elokuvat, edessämme marssi tavallaan uudistuvan sotilaallisen järestelmän valiojoukko; nopean toiminnan yksikkö, anonyymi, sotilaallisen järjestelmän valiojoukkko; nopean toiminnan yksikkä, anonyymi, sotilaallinen kirurgin veitsi. Eurooan unionila ja NATO:lla ja miksei YK:llakin, tulisi olla käytössään ”muukalaislegionaan”; mnikansallinen sotilaallinen isku- ja rauhanturvajoukko.
Illansuusa lensimme vuorokoneella Moskovaan, jossa odottivat venäläisten vähintäänkin yhtä suurelliset seremoniat seuraavana päivänä. Myös Venäjän oneglmana on itsetunnon rakoiulu. Seremonioita tarvitaan moneen tarkoitukseen samalla kun juhlitaan rauhaa, voidaan osoittaa voimaa. Toisen maailmansodan päättymisen juhlinnassa olikin oma sivumakunsa: ei niinkään juhlittu rauhaa vaan ”voittoa”.
Lähdeaineisto: Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti