Kylmän sodan päättyminen ja Euroopan tilanteen ratkaiseva muutos todettiin vuonna 1990 sotilasliitto Naton julistuksessa, jonka mukaan se ei enää pitänyt Neuvostoliittoa tai Varsovan liittoa vastustajanaan. Saksan yhdistyminen antoi aiheen liittolaisille ryhtyä kotiuttamaan sieltä joukkojaan, jotka kylmän sodan aikana olivat olleet etupainoisessa puolustuksessa. Muutaman vuoden kuluessa purettiin myös useita Naton esikuntia ja komentopaikkoja. Samalla vastuualueita supistettiin, mutta alueellinen komentorakenne pysy vielä toimintakuntoisena vuosikymmenen lopuolle asti. Joukkojen sijoittelua ja rakennetta ryhdyttiin muuntamaan oman alueen puolustuksesta paremmin kansainväliseen kriisinhallintaan sopivaksi, joskin kehitys oli verraten hidasta. Joukkojen määrä väheni 1990-luvun alkuvuosina noin kolmasosalla, mutta sitten supistuksia ei vähään aikaan jatkettu. Kylmän sodan päättyminen mahdollisti myös puolustumenojen tason madaltamisen, vaikka reaalinen vähennys 1990-luvulla jäi keskimäärin vain 10-30 prosentin luokkaan. Suhteellisesti eniten puolustusmenoja supisti tuolloin Yhdysvallat, missä niiden BKT-osuus aleni kuudesta prosentista alle neljään prosenttiin.
Jugoslavian hajoamissotien alkaessa vuonna 1991 Nato pyrki pysyttelemään niistä erossa. Useat eurooppalaiset jäsenmaat osallistuivat kuitenkin YK:n perustamiin rauhanturvajjoukkoihin. Vasta Bosnian sodan pitkittyminen pakotti Natoa lisäämään rauhanturvaoperaatioiden tukemista ja lopulta kesällä 1995 tekemään aseellisen intervention sodan lopettamiseksi. Siihen osallistui lähinnä Yhdysvaltain ilmavoimia.
Nato perusti Daytnin rauhansopimuksen jälkeen syksyllä 1995 Bosnia-Hertsegovinan voimakkaan, noin 50 000 sotilaan joukon (IFOR) valvomaan rauhansopimuksen toimeenpanoa. Saksasta siirrettyjen amerikkalaisten taistelujoukkojen osuus oli siinä merkittävä, ja niiden sitominen republikaanisen opposition mielestä toisarvoiseeen tehtävään katsottiin virheeksi. Siksi Yhdysvaltojen hallitus sai kongressilta aluksi vain vuoden ajaksi valtuudet jukkojen toimintaan entisessä Jugoslaviassa. Sen kuluttua koko Daytonin rauhansopimuksen toimenpanojoukkojen vahvuutta hieman supistettiin ja nimi ”vakauttamisjokoksi” (SFOR).
Kosovon tilanteeseen Nato puuttui jo kesällä 1998 vaatimalla serbihallintoa lopettamaan sotatoimet albaanikapinallisia vastaan. Vaatimusta tehostettiin uhkauksella pommituksista. Syksyllä Kosovoon aikaansaatua aselepoa Nato valvoi lähinnä vain ilmatiedustelulla mutta piti ilmavoimia valmiina aloittamaan sotatoimet. Aselevon rikkoonnuttua Nato aloitti maaliskuuussa Jugoslavian pommitukset, ja toimeenpani kesäkuun alussa uuden aselevon jälkeen Kosovon miehityksen vahvoin joukoin.
Naton rauhankumppanuusohjelma (Partnership for Peace, PfP) aloitettiin vuonna 1994. Päämääräksi asetettiin vakauden ja turvallisuuden edistäminen euroatlantisella alueella luomalla yhteistyörakenteita ja kehittämällä yhteistoimintaa liiton jäsenten ja siihen kuuluttamattomien maiden välille. Toiminta kohdistettiin lähinnä entisen Varsovan liiton maihin, joiden asevoiia pyrittiin muuntamaan länsiaisten normien mukaisiksi.
Rauhankuppanuusohjelman puitteissa on järjestetty sotilaallista koulutustoimintaa ja yhteistoimintaharjoituksia. Niillä on pyritty erityisesti parantamaan kriisinhallintaoperaatioissa tarvittavaa yhteistoimintakykyä. Lisäski toiminta kattaa puolustusmateriaaliyhteistyön ja osallistumisen siviilisektorin yhteistyöhön. Ohjelmaan kuului myös suunnittelu- ja arviointiprosessi (Planning and Review Prosess, PARP), jolla on luotu yhteisiä normeja ja menettelytapoja rauhankumppanuusmaiden asevoimien yhteistoimintakyvyn edistämiseksi. Sen puitteissa on myös arvioitu Naton jäseneksi pyrkivien maiden kykyä toimia sotilasliiton puitteissa. Kumppanuusohjelman toteutusta on ohjannut vuodesta 1997 alkaen Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto (Euro-Atlantic Partnership Council, EAPC). Se on poliittisen tason neuvottleufoorumi, johon kuuluvat Naton jäsenet ja kumppanit, yhteensä noin 50 valtiota.
Naton alue laajeni sodan päättyessä, kun Itä-Saksa yhdistyi Saksan liittotasavaltaan 3.10.1990. Sopimuksella määrättiin, ettei ulkomaisia Nato-maiden joukkoja tai ydinaseita sijoiteta Itä-Saksan alueelle. Länsijohtajat lupasivat Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatshoville epävirallisesti, ettei Natoa tulla laajentamaan kauemmaksi itään.
Naton laajenemin kuitenkin jatkui vuosikymmenen lopulla, jolloin siihen liittyvät maaliskuussa 1999 entisistä Varsovan liiton maista Puola, Unkari ja Tsekin tasavalta. Myös muut entisen Varsovan liiton pienet jäenmaat sekä useat Balkanin ja Baltian maat pyrkivät Naton jäseniksi. Ne otettiin rahankumppanuusmaina mukaan jäsenyyteen valmentaviin ohjelmiin.
Venäjä vastusti Naton laajentamista rajoilleen mutta joutui suostumaan laajennuksiin. Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien kokouksessa Helsingissä maaliskuussa 1997 tiedotettiin, että osapuolet olivat edelleen erimielisiä Naton laajentamisesta, mutta ongelmaa lievennettiin sopimalla yhteisen neuvoston perustamisesta. Clinton lupasi myös, että uusiin jäsenmaihin ei tuoda ydinaseita eikä perusteta ulkomaisia tukikohtia. Samalla presidnetti Jeltsin kertoi Venäjän halukkuudesta jatkaa ydinaseiden ja tavanomaisten aseide supistustoimia sekä pidättäytyä asevoiman keskittämisestä länsirajoilleen.
Naton ja Venäjän välinen neuvosto perustettiin kohta Helsingin kokouksen jälkeen toukokuussa 1997. Se sai tehtäväkseen lähinnä rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan sekä rauhankumppanuusohjelmaan kuuluvia asioita. Yhteistyö toimi alkuun kohtalaisen hyvin, mutta Venäjä ei ollut tyytyväinen asioiden käsittelytapaan eikä siihen, että tärkeät kysymykset ohitettiin. Neuvosto ei pystynyt estämään Kosovon kriisin ja sodan aikaan suhteiden kylmenemistä, joten sen toiminta loppui keväällä 1999. Uusi yhteistyöneuvosto perustettiin vuonna 2002, mutta senkin toiminta oli verraten merkityksentöntä.
Lähdeaineisto : Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti