Läntisen Euroopan integraatio, joka oli edennyt poliittiseksi ja taloudelliseksi unioniksi, toimi esikuvana ja ”ankkurina” koko Euroopalle kylmän sodan jälkeisessä muutoksessa. Toisaalta EU:n voimattomuus Jugoslavian hajoamissotien estämisessä ja kriisinhallinnassa heikensi suuresti luottamusta yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuuteen. Länsi-Euroopan yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne ei kovin paljon muuttunut kylmän sodan päättymisen johdosta, mutta silti läntisen Euroopana asema suhteessa muuhun Eurooppaan ja maailmaan koki 1990-luvulla vähittäistä mutta perustavaa muutosta. Euroopan unioni pyrki vakauttamaan itäisen Euroopan tilannetta lähinnä taloudellisilla tukitoimilla ja lupauksilla ”uusien demokratioiden” ottamisesta aikanaan EU:n jäseniksi.
Sopimukseen Euroopan unionista vuodelta 1992 sisältyi olennaisena osana talous- ja rhaliiton muodostaminen. Se toteuttaminen oli jo aloitettu rahapoitiikkaa yhtenäistävillä toimilla, ja tavoitteena oli viimeisenä vaiheena yhteisvaluutan käyttöönotto. Talous- ja rahaliitto oli esitetty sisämarkkinoiden toimivuuden takaajaksi, mutta sillä oli myös idelogista sisältöä. Hankkeen kannattajien mielestä yhteinen raha sitoisi EU:n jäsenmaita niin tiukasti yhteen, että integraatio syvenisi muilla aloilla eikä olisi enää pelkoa liiton hajoamisesta.
Vastustajien mielestä EU-maiden taloudet olivat siinä määrin erilaisia ja suhdannevaihteluissa epätasaisia, että yhteinen valuutta jäykistäisi tarpeettomasti niiden talouspolitiikkaa. Erityisesti Saksan epäiltiin myös heikompien talouksien rahaliitossa madaltavan vahvojen talouksen toimintaedellytyksiä. Vielä 1990-luvun puolivälissä arvioitiin yleisesti, ettei yhteisvaluutan käyttöönotto olisi toteutumassa pitkään aikaan. Suunnitelma kuitenkin eteni niin, että vuonna 1998 perustettiin Euroopan keskuspankki ja 11 EU-maata päätti ottaa euron yhteiseksi rahayksiköksi. ”Euroalueen” ulkopuolelle jäivät Iso-Britannia, Ruotsi, Tanska ja Kreikka. Vuonna 2002 yhteinen raha (euro) korvasi kansalliset valuutat 12 maassa. Silloin myös Kreikka liittyi euron käyttäjiin. Seuraavat eruomaat olivat Slovenia 2007, Kypros ja Malta 2008, Slovakia 2009 ja Viro 2011. Talous- ja rhaaliiton kolmanteen vaiheeseen (yhteisvaluuttaan) liittymisen ehdoiksi oli asetettu ”lähestymiskriteerit”, joiden tarkoituksena on ollut vakauttaa hintoja ja estää euroalueen maiden yllivelkaantuminen. Vakaus- ja kasvusopimuksella on pyritty pitämään euron arvo vakaana, mutta tehtävä on osoittautunut vaikeaksi.
Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 sisälsi artiklat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (YUTP), joka oli määritetty käsittämään kaikki unionin turvallisuuden kannalta tärkeät asiat, mukaan luettuna yhteinen puolustuspolitiikka, joka voi aikanaan johtaa mys yhteiseen puolustukseen. Lisäksi määritettiin useita rajoiutksia, jotka koskivat etenkin suhdetta vallitseviin turvallisuusratkaisuihin. Näihin kuului toteamus, etteivät unionin valvoitteet kumoa Nato-maiden jäsenyydestä seuraavia sidonnaisuuksia.
Tavoitteena oli lisätä unionin toimintakykyä ulkopolitiikan alalla ja aloittaa myös sotilaallinen yhteistyö, joka ei aikaisemmin kuulunut EU:n toimivallan piiriin. Politiikan toteutusta varten tehtäviä osoitettiin Länsi-Euroopan unionille (WEU), jonka merkitys kuitenkin pysyi vähäisenä. EU:n sotilaallinen yhteistyö ei lähtenyt vielä 1990-luvulla käyntiin, joten pian koettiin jo tarvetta uudistaaa sitä koskevia määräyksiä.
Ulkopolitiikan yhteistyä tehostui, mutta sekään ei toiminut tehokkaasti vielä Jugoslavian hajoamistien yhteydessä. Päätöksenteko vaati jäsenmaiden yksimielisyyttä, jota oli vaikea saavuttaa vakavan kriisin yllättäessä, joten yleensä tyydyttiin pyöresäti muotoiltuihin kompromisseihin. Sotilaalllista kriisinhallintakykyä ryhdyttiin kehittämään vuosikymmenen lopulla. Euroopan unionille päätettiin vuonna 1999 perustaa omat valmiusjoukot, joiden tuli nopeasti olla käytettävissä kriisinhallintatehtäviin unionin rajojen ulkopuolella. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli jäsenmaita edustavan ministerineuvoston vastuulla, kun taas EU:n ulkosuhteita yleisesti hoiti komissio. Näiden toimielinten keskinäisen yhteistyön puutteet haittasivat päätöksentekoa ja hankkeiden toteutusta.
Euroopan parlamentin valtuudet osallistua EU:n lainsäädäntöön ministerineuvoston ohella ja valvoa komission toimintaa laajenivat jo vuonna 1987 hyväksytyn yhtenäisyyskirjan perusteella. Maastririchtin sopimuksella täsmennettiin parlamentin valtuuksia osallistua päätöksentekoon, jolloin myös kansalaisten kiinnostus sitä kohtaan lisääntyi 1990-luvun kuluessa. Parlamenti vallan kasvaessa ja toimintamuotojen monispuolistuessa myös tiedotusvälineiden mielenkiinto kohdistui sen työskentelyyn entistä enemmän. Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin spimus) vuodelta 1992 muodosti perustan EU:n toiminnalle 1990-luvulla. Sitä pyrittiin selkeyttämään ja tarkentamaan lähivuosina, joten EU kärsi edelleen monimutkaisesta sopimuskokonaisuudesta ja hajanaisesta hallintorakenteesta.
EU.n perussopimuksen muutoksia valmisteltiin hallitusten välisissä konferenseissa. Uusi, vuoden verran neuvoteltu sopimus vahvistettiin vuonna 1997 Euroopan-neuvoston kokouksessa Amsterdamissa.
Lähdeaineisto Pekka Visuri Mailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-0-37678-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti