Valtakunnan kuvioita sotkemassa

Vuonna 1992 suostuin ehdokkaaksi kaksi vuotta myöhemmin pidettäviin tasavallan presidentin vaaleihin. Keskustapuolueen Kainuun piiri minua siihen riesaan pyysi. Mutta alusta asti ymmärsin, että voisin joutua kulkemaan tieni loppuun yksin. Ne syyt, joiden takia tuskallisen harkinnan jälkeen hyväksyin Kainuun piirin pyynnön, olivat sitä painoluokkaa, että tiesin jatkavani perille asti tuli mitä tuli, myös ilman puolueen tukea. Juuri näin kävikin. Kepun helsinkiläisjohto odotti ja vaati minun ryhtyvän Paavo Väyrysen sähköjänikseksi, Väyrysen, jonka puoluejohto ja puoluekoneiston politrukit olivat jo kauan sitten juonitelleet Kepun kestoehdokkaaksi kaikkiin näkyvissä oleviin presidentinvaaleihin. Kieltäydyin. Meinin vaaleihin puoleista riippumattoman kanslaisjärjestön Suomen Kansan Itsenäisyysrintaman ehdokkaana. SKIR loi tyhjästä vaaliverkoston, joka ulottui yli maan. Sen jäsenet keräsivät 20 000 kannattajanimeä, jotka tarvittiin presidenttiehdokkaan asettamiseen. Itsenäisyysrintama keräsi vaatimattomat käyttövaramme vaalitaistelua varten vanhanaikaisilla rehellisillä menetelmillä – kovalla työllä ja raa´asta maasta.

Sekin maraton juostiin loppuun. Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella tammikuussa 1994 sain lähes 6 % annetuista äänistä eli melkein 200 000 ääntä. Jäin kahdestatoista ehdokkaasta viidenneksi. Mutta oln kärkiryhmässä ainoa, jolla ei ollut poliittisen puolueen rahoja ja koneistoa tukenaan. Työ oli tehty. Oin siihen käyttänyt lähes kaksi vuotta elämästäni, eivätkä ne olleet helppoja vuosia. Saatoin nyt jättää politiikan rauhassa itseni kanssa, hyvällä omallatunnolla. Miksi ryhdyin mokomaan savottaan? Korhonen oli hukkunut? Vaivasio häntä tyydyttämätön julkisuudenkipeys? Ylipöhöttynyt ego, minä-hulluus? Oliko hän tyystin menettänyt arvostelukykynsä, kenties järkensäkin, kuten jotkut omien ympyröittensä sotkemisesta kimpaantuneina väittivät? Sillä ehdokkuuteni sotki monen muun ympyröitä.

Presidenttiehdokkuuteni ei millään muotoa merkinnyt, että olisin pyrkinyt” tasavallan presidentiksi. Presidentin savottaa olin tarkkaillut riittävän kauan ja tarpeeksi läheltä. Eipä ajatus viehättänyt, ei todellakaan. Kannattajiani ja äänestäjiäni en pettänyt. Olisin tietenkin hoitanut tehtävän parhaiden voimieni ja taitojeni mukaan, jos taakka selkääni olisi sälytetty. Olisin presidentin silloisista valtaoikeksia käyttäen estänyt Suomen EU-jäsenyyden. Suomen ulkomaankaupan edut olisivat olleet Norjan tapaan turvatut Euroopan Talousalueen jäsenenä. Näin Suomi olisi säilyttänyt itsenäisyytensä ja itsemäärämisoikeutensa. Mutta elinikäisenä realistina tiesin toki, millaisia voimia vastaan Suomen Kansan Itsenäisyysrintama taisteli. Minua ei vaalitaistelun aikana hetkeäkään vaivannut huoli siitä, ”voittaisinko ” vaalit.

Yksinkertaisesti toivoin ehdokkuuteni hätkähdyttävän suomalaiset hereille ennen kuin olisi myöhäistä. Aloin ravistella äänestäjiä. Voimieni ja mahdollisuuksieni äärirajoille saakka yritin kertoa heille, millaisesta presdientinvaalista nyt oli kysymys ja mikä valinta oli suomalaisten edessä. Siihen tarvitsin presidenttiehdokkuuden. Vähempi ei riittänyt.

Ehdokkaaksi en olisi suostunut, ellei Mauno Koivisto olisi maata pettänyt hyväksymällä EU-jäsenyysneuvottelut. Ehdokkaaksi en olisi suostunut, jos yhdenkään suuren puolueen – keskustapuolueen, kokoomuksen tai sosiaalidemokraattien – presidenttiehdokas olisi sitoutunut puolustamaan Suomen itsenäisyyttä hakemalla suhdannejärjestelyyn Euroopan Unonin kanssa muun tien kuin jäsenyyden. Tällaisen sitoumuksen antanutta ehdokasta olisin itse täysin voimin kannattanut. Ja vielä vuosina 1992-93 olisi sekä itsenäisyyden perusvaatimuksia että Suomen taloudellisia etuja tyydyttävä vaihtoehto EU-jäsenyydelle olut neuvoteltavissa.

Mutta tällainen ei politiikan asetelma ollut. Suomessa poliittinen kerma petti maansa. Minun oli pakko jatkaa omaa työtäni asiaamme uskovien, mutta liian vähävooimaisten ja vähälukuisten kannattajieni tuealla. Paljon oli Suomen kansalla pelissä 90-luvun alkuvuosina, jolloin viimeisen kerran kannoin vastuun velvollisuuksistani kansalaisena. Historian ja kansainvälisen politiikan tuntijan minua sekä tyrmistytti että ärsytti kunnon maanmiesteni hyväuskoistuus ja hyvänahkaisuus. Euroopan Unioni on pohjaltaan Ranskan epätoivoinen yritys valvoa ylivoimaista Saksaa ja jakaa Saksan kanssa maanosan hallinta ylikansallisten jättiläisyritysten sanelemilla ehdoilla. EU on, kuten muuan sen kannattaja totesi, ” ranskalaisten sosialistibyrokraattien ja saksalaisten pankkiirien epäpyhä liitto”, EU on suotuisissa oloissa vauhtiin päästyään maanviereman tavoin temmanut mukaansa lähimmät vasallimaat – Belgian, Hollannin, Italian, Espanjan jne -, lisäksi Englannin vastahakoisena seuraulijana, ja vihdoin Euroopan reuna-alueiden saalismateriaalin, Suomen muiden mukana.

Meistä pitää tulla suurvalta! Ilmoitti EU:n edellinen presidentti ranskalainen salonkisosialisti Jacques Delors haastattelussaan Der Spiegel-lehdelle. Myös suomalaisilla on nyt ilo ja kunnia olla mukana rakentamassa keskieurooppalaista suurvaltaa. Suomi on Keski-Euroopan supermahdille tietenkin vain tulevaisuuden metsäreservi, vähäinen ryhmä kuluttajia maan kaukaisessa kolkassa, jota ei pitemmänpäälle asumiskelpoisena kannata pitää, ja pahimman varalta eteen työnnetty sotilastukikohta Venäjää vastaan. Venäjän-pelko ratkaisi Suomen EU-kansanäänestyksen syksyllä 1994. Suomen ratkaisu oli tyypillisesti itäeurooppalais-balttilainen.

Parin vuosikymmenen sisällä pääsemme muutenkin hyödyntmään Keski-Eurooppaa. Suomen kallioperä on EU-maiden vanhinta ja vakainta. Asutus on harvaa ja tulee entisestään harvenemaan. Suomeen tullaan siksi sijoittamaan isojen EU-maiden ydinvoimalajätteet ja muu teollisuuden tuottamana huippumyrkyllinen saaste, jota kansainväliset sopimukset jo estävät työntämästä Euroopan ukopuolelle kehitysmaihin. Kysymyksessähän on ”yhteisän etu, jonka määritteleminen on Maastrichtin sopimuksen mukaan Brysselin yksinoikeus.

Lähdeaineisto Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4