Pankkeja konkurssiin?

Miljoonakonnat ovat peittäneet jälkiään, mutta se ei onnistu enää yhtä helposti kuin ennen. Siitä pitää laman huolen. Lamasta huolimatta – ja tapahtuneen seurauksena – Suomessa on käynnissä kaikkien aikojen mittavin varallisuuden uusjako. Samaan aikaan, kun rahan tukkutallettajat ovat saaneet ennätyksellistä reaalikorkoa, velkaantuneilta ihmisiltä on otettu pois heidän omaisuutensa. Talouden aluskasvullisuutta eli pienyrityksiä on tapettu ”ainoalla oikealla” politiikalla, ja sillä tavalla yrittäjältä on viety voimat ottaa uusia riskejä. Ne, jotka ovat käyttäneet velkarahaa oman kodin ostoon tai tehneet hyödyllisen investoinnin, irrotetaan velkojensa vakuuksista väärään aikaan: nyt. Pankit realisoivat suomalaisten omaisuutta oloissa, jotka ovat velallisille epäoikeudenmukaisimmat sitten 1930-luvun.

Pankkeja voidaan – markkinataloudessa – päästää konkurssiin. USA:ssa on sillä tavalla likvidoitu säästöpankkeja satamäärin. Suomessakin on 16 pankkia tehnyt konkurssin. Viimeisin tapahtui vuonna 1933. Tanskassakin on pieniä pankkeja päästetty konkurssiin aivan viime vuosina, ja siellä on uudessa konkurssijonossa pankkien ohella myös vakuutusyhtiöitä. Suomessa kaikki pankit päätettiin pelastaa. Markkiantalous ei toimi: pankkitoiminnan riskit on sosialisoitu. Pankkimaailmaan oli sillä tavalla kesään 1993 mennessä pystytetty sellaiset rakennelmat, että konkurssit eivät ole enää Suomessa mahdollisia. Konkurssipankit oli pelastettu yhteisin varoin, ja jäljellä on vain suuria pankkeja. Pieni maa ei voi päästää konkurssiin suuria pankkeja, mutta suuret pankit voivat panna konkurssiin pienen maan.

Maailman suurimmat markkinat, pankkien väliset markkinat, toimivat pelkän luottamuksen varassa. Rahaa ostetaan ja myydään sähködonitseilla eoli puhelimilla. ”Sähkörahalla” ei ole muuta vakuutta kuin pankin nimi, paitsi että pienen Suomen suurten pankkien vakuutena on myös Suomen nimi.
Jos joku suuri suomalainen pankki tekisi konkurssin ja ulkomaiset sijoittajat menettäisivät rahojaan, koko Suomeen kohdistuisi ”luottamuspula, eikä Suomi enää saisi ulkomailta rahaa lainaksi kohtuullisin ehdoin.

Mutta mustan tusinan verran konkurssikelpoisia säästöpankkeja, STS-pankki, Osuuspankki Yhteistuki ja Teollisuuspankki olisi pitänyt päästää ajoissa konkurssiin. Säästöpankkien tapauksessa olisi sillä tavalla säästetty veronmaksajien rahaa ehkä pari miljardia markkaa. Virkamiehet kuitenkin pelkäsivät, että ulkomaiset rahahanan vartijat olisivat säikähtäneet ja että sillä olisi ollut vaikutusta Suomen luottokelpoisuuteen.
Konkurssissa tallettajille olisi maksettu talletukset valtion varoista, ja käytännössä ne olisivat siirtyneet muihin pankkeihin. Jos olisi ollut ulkomaan velkaa, jota edellä mainituilla pankeilla ei ollut paljon, valtion olisi pitänyt maksaa se takaisin sovitun aikataulun mukaan. Velallisten velkoja ei olisi voitu lakiin perehtyneiden asiantuntijain mielestä voitu irtisanoa, vaikak Jorma Aranko markkinoikin toisenlaista näkemystä. Velat olisivat tulleet maksuun sovitun aikataulun mukaan.

SKOP:tä, jolla oli konkurssitilan realisoituessa 19.9.1991 velkaa ulkomaille 34 miljardia, ei voitu päästää konkurssiin siksi, että ne velat eivät olleet Christopher Wegeliuksen tai Juhani Riikosn velkaa ulkomaille, vaan niistä tuli silloin koko Suomen velkaa.
SKOP olisi voitu päästää konkurssiin, jos Suomen ei olisi tarvinnut huolehtia valtion ja muiden suomalaisyritysten lainansaannista ulkomailta. Mutta kun suomi ei tule koko 1990-luvulla toimeen ilman lisävelkaa. SKOP:n ulkomaanvelat otettiin Suomen Pankin valtuulle. Siinä yhteydessä sosialisoitiin myös Oy Tampella Ab.

Kun SKOP:n teollisesta lippulaivasta tuli sukellusvene, havaittiin, että Tampella ei olut velkaa käytännöllisesti katsoen muulle pankille kuin SKOP:lle. Näin sen konkurssi olisi tuonut SKOP:n vastattavaksi kaikki Tampellan velat. Viimeiset ulkomaalaiset luotonantajat parin miljardin markan saatavineen oli päästetty ulos Tampellasta vain muutama kuukausi ennen romahdusta. Suomen Pankki oli tietoinen SKOP/Tampellan riskeistä. Jo vuoden ajana tilanne oli ollut tiedossa yksityiskohtaisesti. Siksi olikin yllätys, että kun romahdus tuli, se aiheutti keskuspankissa paniikin.

SKOP-ryhmän taseista oli pikaluvullakin laskettavissa, että konkurssin estämisen kustannukset olisivat 8-10 miljardia markkaa, mutta Suomen Pankin edustajat puhuivat toista. Vastoin heidän puheitaan SKOP-operaatioon sitoutui rahaa 16 miljardia markkaa, ja se kaikki halutaan – mutta ei saada – takaisin. SKOP/Tampella syö muutaman vuoden aikana kaikki Suomen Pankin vanhat voitot ja muut omat varat. Kun pöly laskeutuu, se ongelma on ratkaistava.

Pelastamisen kustannukset riippuvat ratkaisevasti kiinteistömarkkinoiden tilasta. Vain omaisuuden kohtuullinen arvonnousu voi pelastaa Suomen Pankin taseen. Kun arvot laskevat pääomahyödykkeiden markkinoilla, sitä kutsutaan deflaatioksi, ja kun ne nousevat, sitä kutsutaan inflaatioksi. Miksi ei kutsuta?
Suomen Pankin oma vakavaraisuus joka tapauksessa tarvitsee SKOP-ryhmän kiinteistöjen arvonnousua. Jos sitä ei kutsuta inflaatioksi, pantakoon toimeen reflaatio.

Tampellan pelastaminen konkurssilta oli mitä ilmeisimmin tarpeen. Jos yhtiö olisi päästetty konkurssiin, kilalijat olisivat saaneet jakaa sen keskenään pilkkahintaan. Sellaista ositusta ne yrittivät saada aikaan myöhemminkin. Jos viiden teurastajan kopla olisi A.Ahlströmin johdolla onnistunut, yhteiskunnalle olisi aiheutunut Tampellasta ainakin 3 miljardin markan lisätappio. Tampellan hidas alasajo eli myynti noin viidessä ei osassa olisi tuottamassa kohtuullisen tuloksen veronmaksajien hyväksi.
Kun SKOP oli niin iso pankkki, että sitä ei voinut päästää konkurssiin, konkurssiin ei voinut päästää myöskään kahta Titanicia, SYP:tä ja KOP:tä. Ne veisivät kansainvälisten markkinoiden pohjamutiin koko Suomen.

Pankkien ulkomaanvelan määrä kertoo, mitkä pankit ovat Suomen puolesta velkaantuneet Suomeen. Vuonna 1993 ukomaanvelkaa oli SYP:ssä 53, KOP:ssä 42, PSP:ssä 26. SKOP:ssä 20 ja OKO:ssa 8 miljardia markkaa.
Pankit tulevat toimeen omillaan, saavat vapaasti tulla toimeen omillaan. Niiden, jotka osallistuvat valtion järjestämään veroluonteiseen pakko-ottoon pankkien pelastamiseksi, on mahdollista esittää vaatimuksia vain sellaisille pankeille, jotka eivät enää tule omillaan toimeen. Mutta jos pankit eivät tule toimeen omillaan, on mietittävä, mitä silloin tehdään.

Norjassa toteutettiin ensin omistajavastuu. Konkurssipankkien osakkeiden nimellisarvoa leikattiin, ja sitten osakkeiden arvot kyllmän rauhallisesti nollattiin. Näin omistajille pantiin maksuun pankkien liiketoiminan epäonnistumiset. Niin toimii markkinatalous.
Jos Suomessa olisi toimittu samalla tavalla, kapitalistit olisivat tehneet kapinan. Pohjolan Yrjö Niskanen ehti jo olla omaistajien ryhtiliikkeen Kosola. Hän uhosi, että omistajat myyvät pankkinsa mieluummin ulkomaille kuin valtiolle. ”Sieltä löytyy hyvinkin ostovalmiutta”. Oliskohan löytynyt ilman valtion takauksia?

Kun maailmalla listattiin tuahnnen suurimman pankin joukosta kymmen huonointa vuoden 1992 lukujen perusteella, norjalaispankkeja ei listalla ollut, mutta suomalaispankkeja oli kolem (SKOP, KOP ja Unitas). Näistä kolmesta kaksi heitti kymmeniä miljoonia markkoja säästäjiensä rahoja maailman tuuliin kilpailtaessa maailman ympäri purjehtimisesta.
Kun se toiminta ei on tullut maksuun yhteiskunnalle, pankkituki pitää saada pidettyää vastikkeellisena. Se pitää aina yrittää periä pankeita takaisin.
Miksi pankkitukea ei voida antaa suoraan velallisille? Siksi, että se halutaan periä takaisin.

Pankkitukiletkuihin kytkettyjen pankkien tauti on kuolemanvakava, ja jos tuen valvonta ei ole tiukka ja jos rahoja ei kaiken aikaa vaadita takaisin, pankien kipulääke on morfiinia, josta potilaat tulevat riippuvaisiksi. Kun Unitaksen Vesa Vainio sanoo, että ei pitäisi antaa morfiinia, kun asperiinikin riittää, hän haluaa aiheuttaa pankeille asperiinimyrkytyksen.
Jos rahat annettaisiin pankkien sijasta niiden velallisille, valtiosta tulisi pankki, jonka tulisi vaatia velalliselta vakuuksia sitä riskiä vastaaan, että hän ei maksa velkaa takaisin. Sitä, että pankkituki vääristää kaikenlaista kilpailua pankkien välillä ja velallisten kesken, ei voida estää. Siinä mielessä pankkituki ei kuulu markkinatalouteen, vaan taas konkurssit kuuluvat. Se, mitä kasinotaloudessa tapahtui 1980-luvulla, ei ole markkinatlaoutta. Kun silloisia voittoja ei sosialisoitu, tappioitakaan ei sovi sosialisoida.

Lähdeaineisto: Esko Seppänen Pankkikirja ISBN 952-90-4863-7