Esko Aho kirjoittaa kirjassaan Pääministeri, että tunsin henkilökohtaisesti kaappaushankkeen toteuttajaksi ilmoittautuneesta ryhmästä kaksi: varapresidentti Gennadi Janajevin sekä pääministeri Valentin Pavlovin, jonka tapasin pari viikkoa aiemmin Kostamuksessa. Janajeviin tutustuin jo 1970-luvulla, kun hän johti Neuvostoliiton nuorisjärjestöjen komiteaa. Janajev tunnettiin kovana ja häikäilemättömänä nuorisojohtajana, jonka kassa eri mieltä oleminen tiesi ikävyyksiä. Tunsin sen omissa nahoissankin.
Tapasin Janajevin 13 vuoden tauon jälkeen syyskuun lopulla 1990, kun vierailin Kesksutan puheenjohtajana Moskovassa. Janajev istui siihen aikaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroossa ja keskuskomitean sihteeristössä. Kohtasin uupuneen ja epätoivoisen miehen, joka vapisevin käsin sytytti uuden savukkeen heti kun edellinen ehti palaa loppuun. Entisestä Janajevistä oli jäljellä vain kova kielenkäyttö ja uho. Lähdin tapaamisesta mietteliäänä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi silmiinpistävä ristiriita kovien puheiden ja apävarman, suorastaan pelokkaan olemuksen välillä. Luottamukseni Neuvostoliiton johdon kykyyn selvitä ulos taloudellisesta ja poliittisesta kriisistä ei ainakaan vahvistunut, kun Janajev pari kuukautta tapaamisemme jälkeen valittiin maan varapresidentiksi.
Virallinen Suomi otti kantaa Neuvostoliiton tilanteeseen heti maanantaina. Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui puoliltapäivin presidentti Mauno Koiviston johdolla. Koivisto viestitti epäilyään kaappaushankkeen onnistumisesta vertaamalla sitä vuoden 1964 vallanvaihdokseen. Silloin kommunistipuolueen sisäinen vallansiirto antoi myös hallitusvallan uusiin käsiin. Koiviston mielestä niin ei nyt välttämättä tulisi käymään. Tällaiseen uskoon saattoi vaikuttaa myös hänen myötätuntonsa Gorbatsovia kohtaan.
Kokouksen päätteksi hyväksyimme kannanoton, jossa paihoittelimme, että Neuvostoliiton demokraattinen kehitys oli keskeytynyt poikkeusitilan julistamisen johdosta, ja vaadimme mahdollisimman pikaista paluuta normaaleihin oloihin. Vaikka kannanotto oli muotoiltu diplomaattisesti , se sisälsi selkeän vastalauseen tapahtuneelle. Monet moittivat kannanottoa liiasta varovaisuudesta, tosin vasta vallankaappaushankkeen päätyttyä epäonnistumiseen.
Maanantaiaamuna muotutunut kriisiryhmä seurasi Neuvostoliiton tapahtumia tiiviisti. Saimme säännöllisesti raportit myös Suomen ja Neuvostoliiton rajaliikenteestä. Kummastelimme kerran toisensa jälkeen, että liikenne raja-asemilla toimi täysin normalisti molempiin suuntiin. Koko kaappausyrityksen aikana vain yksi raja-asema oli suljettuna ja sekin vain yhden tunnin ajan. Tiistaina iltapäivällä kävimme sisäministeriön johdon kanssa läpi valmistelut Neuvostoliiton mahdollisten rauhattomuuksien ja rajanylityspaineiden varalta. Samalla käynnistimme valmistautumisen seuraavaan talveen, josta saattoi tulla Suomen lähialueillakin levoton, jos sekasorron jatkuessa ruoka jää pellolle ja hiili kaivoksiin.
Tiistain ja keskiviikon välisestä yöstä tuli vallankaappaushankkeen taitekohta. Valvoin pitkälle yli puolenyön ja pidin tiiviisti yhteyttä sekä presidentin kansliaan että ulkoministeriöön. Aamu alkoi dramaattisesti, kun runsaan kolen tunnin yöuni katkesi puhelinviestiin Tallinan televisiotornin valtauksesta. Aikaistimme kriisiryhmän kokouksen ja aamun tilanne li kääntymässä Jeltsinin eduksi. Iltapäivällä tulikin sitten tieto kaappajien pakoyrityksestä ja koko kaappaushankkeen laukeamisesta.
Neuvostoliiton vallankaappaushankkeen seuraamista ajatellen Kesärannassa oli yksi vakava puute: siellä ei ollut mahdollisuutta nähdä CNN:n televisiokanavaa. Niinpä katsoin usein Tallinnan television lähetyksiä. Mielenosoituksissa pidettyjen puheiden sisällöstä en juuri mitään ymmärätänyt, mutta aistin sen valtavan isänmaallisen latauksen, jonka Moskovan dramaattiset tapahtumat synnyttivät Suomenlahden toisella rannalla. Kaikesta näki, että ihmiset tiesivät mitä tekivät ja olivat tosissaan, Jotakin peruuttamatonta oli tapahtumassa.
Saattoi kuvitella, että Viro, Latvia ja Liettua kokivat olevansa samanalaisessa tilanteessa kuin me suomalaiset joulukuussa 1917: nyt on sen historiallinen hetki, jolloin on toimittava. Kaappausyrityksen synnyttämän sekasorron keskellä Viro julistautui itsenäiseksi 20. elokuuta ja Latvia jo seuraavana päivänä. Liettua ei uusia päätöksiä enää tarvinnut, se oli antanut itsenäisyysjulistuksensa maaliskuussa 1990.
Jeltsinin johtama Venäjän federaatio ehti tunnustaa Liettuan itsenäisyyden ennen elokuun tapahtumia. Nyt näytti selvältä, että myös Viro ja Latvia saisivat Venäjän hyväksynnän. Se sai nonet läntisen Euroopan valtiot harkitsemaan Baltian maiden pikaista tunnustamista.
Suomi jäi kaappausviikon lopulla odottavalle kannalle. Lauantaina illalla Seppo Härkönen soitti kotiini Kannukseen ja kertoi, että suurläehttiläs Heikki Talvitie otti yhteyttä Moskovasta ja kiirehti lähestymään Venäjän johtoa ja Baltian tunnustamista. Muussa tapauksessa menetämme kultaisen hetken saada suhteet nopeasti kuntoon kummallakin suunnalla. Olin samaa mieltä. Suomi ei voinut jäädä sivustakatsojaksi. Tulimme Härkösen kanssa siihen johtopäätökseen, että Baltia-asiassa täytyi edetä niin nopeasti kuin mahdollista. Uskon vaikuttaneeni aika ratkaisevasti siihen, että presidentti lopulta ratkaisi asian nopean aikataulunn hyväksi.
Lähdeaineisto: Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti