Viron komitean ja korkeimman neuvoston yhteisytö lähti mukavasti käyntiin – olihan niillä 21 yhteistä jäsentäkin. Viron kongressin ensimmäiset päätökset lähetettiin Gorbatsoville ja YK:lle. Kansalle syntyi ksitys, että itsenäisyys on aivan ovella. Amerikkalaiset senaattorit vierailivat Virossa ja lupasivat tukeaan. Todellisuudessa kaikki länsimaat olivat kuitenkin niin varovaisia neuvostosuhteittensa tulehtumisesta, etteivät niiden hallitukset ottaneet vähäisimmässäkään määrin kantaa Viron itsenäistymisajatuksiin. Hallitukset keskustelivat hallitusten kanssa ja komitean julkilausumat eivät saaneet odotetunlaista vastakaikua maailmalta.
Samalla syveni Viron kongressin ja etenkin Kansanrintaman välinen juopa. Kun kongressin näkyvin puolue ERSP ajoi voimakkaasti laillisen itsenäisyyden suoraan palauttamista, Savisaar kumppaneineen halusi edetä siihen välivaiheittein kautta. Molemmat ärsyttivät suunnattomasti toisiaan. Se, että Viron kongressissa julkisesti arvosteltiin korkeinta neuvostoa siitä, että sen valta ei ole lakipohjainen, loukkasi paitsi Savisaarta, myös Ruuteliä. Toisaalta Savisaar toimi niin kuin kommunistivallan aikana oli tapana toimia kuuntelematta muita. Hän ei sietänyt, eikä sallinut toisinajattelijoita.
Kentällä, Viron kansan keskuudessa nämä ristiriidat eivät näkyneet. Paikallisella tasolla Muinaismuistoyhdistyksen ja Kansanrintaman puuhamiehet olivat hyvässä yhteistyössä, usein jopa samoja ihmisiä. Se ei kuitenkaan estänyt korkeimman johdon hajaannusta. Savisaar ei saanut ajatuksiaan läpi Viron komiteassa, ja toisaalta hän katsoi itseään loukatun. Niinpä hän keräsi kannattajansa ja irtaantui Viron kongressin työstä. Yhteistyötä, ajoittain tosin kovin riitaista, oli kestänyt vain kymmenen kuukautta.
Viron kongressiin III istunnossa 26-27-10.1990 valittiin edellisen 71-jäsenisen Viron komitean tilalle uusi 50 edustajasta koottu komitea. Siitä puuttuivat kaikki Kansanrintaman johtajat. Yhtään kommunistiseen puolueeseen kuuluvaa ei enää ollut mukana. Edellisen komitean jäsenistä 36 jatkoi tehtävässään.
Vaikka yhteistyö virallisella tasollo heikkenikin, oli korkeimman neuvoston otettava päätöksiä tehdessään huomioon Viron kongressi, joka toimi eräänlaisena omanatuntona. Siksi Viron kongressin aikaansaannoksia ei ole syytä vähätellä, vaikkei se voinutkaan suoraan vaikuttaa säädettäviin lakeihin ja asetuksiin. Se valmensi virolaisia uuteen itsenäisyyteen ja sai vaikutusvallallaan korkeimman neuvoston toimimaan rohkeammin kuin se muuten olisi toiminut.
Kun korkein neuvosto oli hyväksynyt lain Viron valtiollisesta asemasta ja valinnut Edgar Savisaaren pääministeriksi, tuli 4.4.1990 Moskovasta puhelu. Mihail Gorbatsov soitti Arnold Ruutelille ja uhkasi taloussaarolla. Neuvostoliiton maailmalle rummuttama demokraattisuus osoittautuikin samaksi vanhaksi sanelupolitiikaksi. Jos virolaiset eivät olleet tunteneet luottamusta Gorbatsoviin aikaisemminkaan, keväällä 1990 siitä hävisivät viimeisetkin rippeet.
Mutta helppoa ei ollut Gorbatsovillakaan. Samana päivänä, jolloin hän soitti uhkauspuhelunsa Ruutelille, Latvia päätti itsenäisyytensä palauttamisesta. Seuraavalla viikolla Viron korkein neuvosto hyväksyi lain valtiollisista symboleista, Viron sosialistisen tasavallan lipun, vaakunan ja kansallislaulun käytöstä luovuttiin nyt virallisesti, asiallisesti ne hylätty jo aikaisemmin. Samalla maan nimeksi tuli Viron tasavalta (Eesti Vabriik). Symboleissa palattiin viidenkymmenen vuoden takaiseen aikaan.
Vastasuta Moskovasta ei tarvinnut kauan odottaa. Gorbatsov julisti korkeimman neuvoston päätökset mitättömiksi, niin kuin odottaa saattoi. Virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset eivät enää kuunnelleet Moskovan ohjeita. Maiden presidentit Arnold Ruutel, Analtolija Gorbunovs ja Vytaytas Landsbergis tapasivat toisensa toukokuun 12. päivänä. He allekirjoittivat yhteistyösopimuksen ja palauttivat henkiin vuoden 1940 romuttuneen Baltian neuvoston.
Ei liene taaskaan saattumaa, että Gorbatsovin viimeisen moitteen jälkeisenä päivänä, 15.5.1990, neuvostojoukkojen tukema, pääosin venäläisväestöstä koostuva Interliike, järjesti näyttävimmän mielenilmaisunsa tunkeutumalla Toompealle.
Kehitys meni Moskovassakin uuteen suuntaan. Boris Jeltsin valittiin toukokuun lopussa Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi. Silloin ei vielä ymmärretty, miten kauaskantoinen päätös se oli. Kahta viikkoa myöhemmin Venäjän korkein neuvosto hyväksyi maan riippumattomuusjulistuksen. Imperikumi oli hajoamassa molemmista .
Mutta Gorbatsov ei antanut periksi. Hän yritti pitkittää lopullisia ratkaisuja tarjoamalla neuvotteluja ja kehitelemällä ylimenokauden määräyksiä itsenäisyyttä haviteleville neuvostovaltioille. Hän tapasi 12.6.1990 jälleen Baltian maiden presidentit. Tuloksia ei saatu. Viro tunsi olevansa yhä kauempana Moskovasta. Tehtiin Moskovassa mitä tahansa, narut olivat irtoamassa sen käsistä.
Lähdeaineisto: Matti Lukkari Viron itsenäistyminen ISBN ISBN 951-1-13853-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti