Neuvostoliiton poliittisen kehityksen kannalta vuosi 1991 näyttää muodostuvan lopulliseksi käännekohdaksi irtautumisessa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Sisäisten ristiriitojen jatkuvasti kärjistyessä asevoimissa ja turvallisuuselimissä toimineet vanhoilliset kommunistit yrittivät 19.8.1991 kaapata vallan. Tapahtumia oli edeltänyt kaaottinen kehitys. Kansantalous oli kehittynyt yhä huoletuttavampaan suuntaan, ja kansalliset ristiriidat olivat yhä useammin johtaneet myös aseellisiin yhteenottoihin. Samalla kun yleinen mielipide vaati yhä voimakkaammin irtautumista sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, hallintokoneistossa ja asevoimissa edelleen toimineet konservatiivit olivat asemansa säilyttääkseen liittoutuneet entistä lujemmin yhteen. Heidän tavoitteenaan oli pysäyttää uudistuspolitiikka ja demokratisointi ennen kuin ne olisivat johtaneet sosialismista luopumiseen. Asevoimien tuella tehtävän vallankaappauksen valmistelut olivatkin jatkuneet syksystä 1990 saakka.
Syksyllä 1990 neuvostotalous oli huonommassa tilassa kuin kertaakaan sitten perestroikan käynnistymisen. Poikkeuksellisen suuresta sadosta huolimatta elintarvikepula levisi koko maahan. Nälänhädän välttämiseksi käynnistettiin laaja kansainvälinen avustusoperaatio. Pian kuitenkin selvisi, että talouskriisi oli osin tietoisesti aiheutettua. Strategisissa asemissa olleet vanhan hallinnon kannattajat uskoivat, että talouskriisin kärjistyminen kääntäisi yleisen mielipiteen uudistuspolitiikkaa vastaan. Talouden pelastamiseksi tehdyt lainsäädännölliset uudistukset eivät parantaneet tilannetta. Politiikka oli edelleen tempoilevaa.
Osa konservatiivien strategiaa oli uudistuspolitiikan näkyvimpien hahmojen arvostelu ja vaatimus heidän syrjayttämisestään. Joulukuussa 1990 kampanja saavutti taitekohtansa. Maltillinen sisäministeri Vadin Bakatin pakotettiin eroamaan, ja tilalle valittiin Latvian KGB:n entinen päällikkö Boris Pugo. Tämä teki mahdolliseksi sotilaallisen puuttumisen Baltian tasavaltojen istenäisyyspyrkimyksiin tammikuussa 1991.
Suurimman voittonsa konservatiivit saavuttivat 19.12.1990. kun yhtenä perestroikan pääarkkitehtinä tunnettu ulkoministeri Eduard Sevardnadze erosi kyllästyneenä jatkuvaan arvosteluun. Vaikka uudeksi ulkoministeriksi valittu Aleksandr Bessmertnyh ei ollutkaan konservatiivi, Sevarnadzhen syrjäyttäminen oli konservatiivieille kiistaton voitto. Nikolai Ryzkovin ero pääministerin tehtävistä joulukuussa 1990 johtui terveydellistä syistä Ryzkovin seuraajaksi nimitettiin 14.1.1991 teknokraatiksi määritelty Valentin Pavlov. Pavlovin suhtatuminen talouden uudistuksiin osoittautui Ryzkovia varovaisemmaksi. Konservatiivien poliittinen voima kasvoi kesään 1991 asti. Sen jälkeen tilanne muuttui uudistuspolitiikan kannattajien eduksi. Pelko asevoimien väliintulosta ja vanhoillisten voimien paluusta valtaan lujitti uudistusmielisten yhteistyötä ja sai myös Gorbatsovin vakuuttuneeksi siitä, että uudistajat olivat konservatiiveja parempi yhteistyökumppani.
Neuvostoliiton alueellis-valtiollinen järjestelmä perustui yhä joulukuussa 1922 solmittuun liittosopimukseen, jolla Neuvostoliitto perustettiin. Vasta kansallisten suhteiden kärjsityminen 1980-luvun lopulla sai neuvostojohdon ryhtymään toimiin sopimuksen saattamiseksi ajan tasalle. Uusi liittosopimusluonnos laadittiin kesällä ja syksyllä 1990. Lähtökohdat olivat huonot, sillä kuusi neuvostotasavaltaa (Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Gruusia ja Armenia) kieltäytyi neuvotteluista, koska niiden yksiselitteisenä tavoitteena oli valtiollinen itsenäistyminen eli ero Neuvostoliitosta. Ensimmäinen sopimusluonnos marraskuussa 1990 ei tyydyttänyt tasavaltoja. Ne katsoivat, että keskusvallalle oli edelleen jäänyt liikaa mahdollisuuksia puuttua tasavaltojen sisäisiin asioihin. Suurimmat erimielisyydet koskivat taloudellisia kysymyksä, niin tasavaltojen omistusoikeutta allueidensa yleisliittolaisiin tuotantolaitoksiin, sekä verotusta, Uudistettu luonnos saatiin käsittelyyn maaliskuussa 1991. Nyt tasavalloille myönnettiin aiempaa laajempi omistusoikeus tuotantolaitoksiin ja luonnonvaroihin sekä paremmat mahdollisuudet vaikuttaa keskushallinnon päätösten täytäntöönpanoon. Mainitut kuusi neuvostotasavaltaa jäivät edelleen ulkopuolelle. Ne eivät myöskään järjestäneet yleisliittolaista kansanäänestystä.
Kansanäänestys 17.3.1991 oli Gorbatsoville sekä voitto että tappio. Ylivoimainen enemmistö äänestäneistä, 76 %, antoi tukensa Neuvostoliiton kehittämiselle monikansallisena liittovaltiona, mutta kuusi tasavaltaan pitäytyi vetoomuksista ja uhkauksista huolimatta ääenstyksen ulkopuolella. Kommunistisen puolueen (NKP) aseman heikentäminen jatkui vuodesta 1989, vaikka sillä olikin vielä vahva ote niin hallintokoneistossa kuin asevoimissa ja turvallisuuselimissä. Vuonna 1989 tehty päätös poistaa perustuslain 66. pykälässä määritelty NKP:n erityisasema loi edellytykset monipuoluejärjestelmälle.
Kiristyneessä poliittisessa tilanteessa NKP:n kävi kuitenkin entistä vaikeammaksi säilyttää jäsenensä ja kannattajakuntansa. Mihail Gorbatsovin vuosia harjoittama tasapinopolitiikka katkesi lopullisesti 19.8.1991 vanhoillisten kommunistien vallankaappausyritykseen. Kaappauksen takana olleen ryhmän tavoitteena oli pysäyttää poliittiset uudistusket, estää raunatasavaltojen ero Neuvostoliitosta sekä saattaa talous terveen kehityksen tielle. Kaappaus oli poikkeuksellisen huonosti suunniteltu eikä sen taakse asettunut enempää armeija kuin yleinen mielipidekään. Myös kansainvälinen reaktio oli voimakkaan kielteinen. Koko draama olikin ohi kolmessa päivässä: Krimille vangittu Gorbatsov palasi Moskovaan, mutta ei enää voittajana, sillä näytelmän todellinen sankari oli kaappajia alusta asti vastustanut Venäjän presidentti Boris Jeltsin, josta nyt tuli koko neuvostopolitiikan vahva mies. Kaappausyritys johti muutamassa viikossa laajoihin muutoksiin. Baltian tasavallat saivat itsenäisyytensä. Liittosopimus jouduttiin uusimaan.
Lähdeaineisto: MMM 1992 Jyrki Iivonen Elokuun vallankumous ja neuvostososialismin romahdus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti